lauantai 8. joulukuuta 2012

Joulujatkoa

Joulufiiliksillä jatketaan. Mietin eilen tuota joulua, tai olenpa kyllä miettinyt useampanakin päivänä. Miksi se on minulle niin tärkeä juhla? En ole erityisen uskonnollinen, käyn laulamassa kauneimmat joululaulut ja se hengellinen osuus on siinä. Mitään tiettyä en jouluuni tarvitse. No, ehkä kynttilät ja joululaulut saisivat näkyä ja kuulua, mutta jos lanttulootaa ei ole, niin eipä haittaa. Joulun tunnelma tulee jostain muusta kuin siitä, että pöydässä on sen seitsemää sorttia ja lahjoja niin ettei sekaan sovi. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä karsitumpia minun jouluni ovat olleet.

Ilman lapsia joulu ei tule, sen voin jo nyt sanoa yhden lapsettoman joulun kokemukselle. Tilanne on ehkä toinen sitten, kun he ovat jo omilla teillään ja minäkin elän toisenlaista elämää. Silloin se lienee luonnollista, etteivät he vietä kaikkia juhlapyhiään minun kanssani. Mutta nyt siinä ei ole mitään luonnollista, että lapset eivät ole jouluna kotona. Tänä jouluna he ovat ja siksi odotan joulua niin kovasti. Ehkä se minua joulussa ylipäänsä viehättää. Että se on lapsen juhla, kaikkien lasten juhla. Vaikka kaikilla lapsilla ei taida joulua ollakaan. Ja pakko myöntää, että eivät ne minunkaan lapsuuden jouluni aina niin ratkiriemukkaita olleet, mutta silti olen aina rakastanut joulun tunnelmaa.

Kokeilin kerran erilaista joulua. Vietin pyhät silloisen miesystäväni kanssa. Pöydässä ei ollut mitään perinteistä ja punaviiniä tuli siemailtua turhan paljon. Kaksi viikkoa joulun jälkeen olin muuttanut hänen luotaan pois. En ole kokeillut toiste. Sen jälkeen (kuten sitä ennenkin) joulut ovat olleet perheen juhlaa. Ihan sama ketä perheenjäseniä siihen kuuluu, tai ovatko he ihan tarkkaan ottaen edes perhettä, kunhan ovat rakkaita ja läheisiä. Ehkä se miesystäväkin rakas oli, mutta ei läheinen. Mitä en nyt lähde sen enempää ruotimaan, kun ei se tähän asiaan oikeastaan kuulu. Tapani mukaan vain eksyin taas.

Joulu saa tulla

Lahjat on piilotettu kaappien perälle odottamaan aattoa, kuusikin nakottaa vaatehuoneen nurkassa. Ei oikea sentään, siitä ei taitaisi aattona olla jäljellä kuin ranka. Koti on koristeltu ja piparit leivottu. Pari viikkoa vielä töitä ja sitten todellakin ansaittu joululoma. Aiomme olla ulkona, leipoa ja lorvailla. Ja ehkä vähän leikkiä uusilla leluilla. Joita minä en saa, koska olen jo aikuinen, mutta ehkä lapset antavat minun osallistua. Ja jos eivät anna, niin sittenpä käytän senkin ajan lorvailuun. Tai ehkä torkkumiseen. Vai onkohan se sama asia?

Joulu saa siis tulla. Olemme valmiita. Ensin tosin juhlitaan yhden erikoistärkeän ihmisen, minun poikani, syntymäpäiväjuhlia. Tytär kysyi yksi ilta nukkumaan mennessä, halusinko minä kaksi lasta? Vastasin, että halusin, halusin juuri heidät enkä luopuisi kummastakaan ikinä. Onhan niitä huonoja hetkiä, ihan kammottaviakin, äiti on aina se tyhmä ja niin päin pois. Mutta niistä viis. Ne pienet kädet kaulalla, kun he kilpailevat siitä, kumpi mahtuu äidin syliin. Ja he mahtuvat molemmat, vallan mainiosti mahtuvatkin. Siitä pitää joulukin osaltaan huolen, kaikki ne kinkut, tortut ja konvehdit. Sen jälkeen äidin syliin mahtuu vieläkin paremmin. Ja sitä varten minun sylini on. Heitä varten.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Sokka irti

En taida olla ainoa ihminen tässä maassa, joka on tullut katsoneeksi Vain elämää-sarjaa, jossa joukko muusikkoja (vai miksi heitä mahdetaan kutsua) lauloi vuoron perään toistensa kappaleita. Katson hyvin vähän televisiota enkä varsinkaan seuraa minkäänlaisia sarjoja, koska minun muistillani se on yksinkertaisesti mahdotonta. Mutta kävi niin, että kyseinen sarja tuli uusintana kaikki jaksot jotakuinkin peräkkäin ja minä satuin juuri silloin viettämään sohvalla lapsetonta viikonloppua.

Jotenkin kolahti. En oikein tiedä, miksi niin kävi, mutta sarjan myötä kirjoittaja minussa heräsi hyvin pitkästä talviunesta. Minähän en ole aikoihin kirjoittanut muuta kuin tätä blogia, enkä paljon tätäkään sen jälkeen kun sain siitä noottia. Mutta sarjan jälkeen aloin taas kirjoittaa runoja ja olen niitä sitten melkoisesti kirjoittanutkin. Laadusta en sano mitään, tällaiset ryöpsähdykset harvoin tuottavat kovin kelvollista materiaalia, mutta sillä ei ole mitään väliä. Olen ollut haltioissani. Sillä vaikka olen sanonut, että kirjoittamiseni on ohi, niin kyllä minä olen sitä kaivannut. Varsinkin runojen kirjoittaminen on minulle jonkinlainen paskasuodatin, jonka avulla käsittelen kaikenlaisia ikäviä asioita. Jos ei kirjoita, se kaikki paska jää sisälle. Arvaatte kuinka siinä käy.

Tämän saman innostuksen vallassa olen kaivanut esiin kaikki vanhat runoni. Pakko sanoa, etten edes muista niitä kaikkia kirjoittaneeni, mutta tunnistan sentään käsialani. Suurin osa on karmeaa kuraa, mutta on siellä joukossa jokunen kehittelemisen arvoinen ajatus. Joistakin olen kirjoittanut uusia versioita, joitakin olen yhdistellyt, joillekin olen naureskellut. Se on ollut mukavaa puuhaa.

Olen tainnut sanoa, etten koskaan enää osallistu yhteenkään kirjoituskilpailuun, mutta enpä tiedä. Ehkä sitä voisi vielä kokeilla. Pään hakkaamisessa seinään on jotakin kummallisen vetoavaa. Siitä ei vaan osaa luopua.

torstai 22. marraskuuta 2012

Uusia kuvia, kalliita unia

Kävin valokuvaamossa otattamassa itsestäni kuvia uutta ajokorttia varten. Kuvaaja onnitteli. Sanoin, ettei tarvitse onnitella, en ole suinkaan avioitunut vaan päinvastoin. Kuvaaja vastasi, että sitä suurempi syy onnitella.

Mietin jälkikäteen, että joillakin on sitten loistava tilannetaju. Minä olisin vastaavassa tilanteessa keksinyt vastauksen vasta parin tunnin päästä, jos silloinkaan. Joiltakin se käy luonnostaan, toisilta ei edes opettelemalla. Nyt olen kuitenkin oppinut sanomaan jo heti uuden nimeni jälkeen, että en ole mennyt naimisiin. Näyttää nimittäin siltä, että useimmilla avioituminen on se ensimmäinen mieleen tuleva asia.

Passikuva oli muuten järkytys. Kuka helkkarissa on tuo väsähtäneen näköinen nainen, jota ei todellakaan voi enää sanoa nuoreksi? Vertasin sitä edelliseen passikuvaan, joka on otettu kuutisen vuotta sitten ja muutos on valitettavan iso. Alamäki on alkanut. Ja vissiin tässä mennään aikamoista syöksyvauhtia.

Joulu on ihan kohta. Viime joulun nukuin, tämän joulun touhuan lasten kanssa. Seuraavan joulun sitten taas nukun. Joulu ilman lapsia on sen verran halju, että sen joutaa nukkua pois. Vaikka voisihan sitä tietysti lähteä Espanjaan, Lappiin tai ihan jopa synnyinseudulle. Ehkä minä vain nukkuisin sielläkin. Kalliiksi tulisivat nekin unet.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Ankeat aamut

Meidän aamumme ovat olleet naurettavan helppoja, huomaan sen nyt. Lapset ovat syöneet aamupalansa suuremmin hoputtamatta, pukeneet vaatteensa reippaasti ja jääneet iloisina tutun hoitajan luokse. Toisin on nyt. Uudessa hoitopaikassa lapsukaiset eivät viihdy ja se näkyy. Ennen aamupalaa on jo vähintään yksi raivari taltutettu, syöminen tahmoo ja vaatteet eivät siirry päälle millään. Parhaimpina aamuna vain yksi kiukuttelee, pahimpina me kaikki kolme. Töissä olen joka aamu myöhässä ja lopen uupuneena, kuin täyden päivän jo tehneenä. On tämä elämä hetkittäin hienoa. Onneksi se on sitä joskus ihan oikeasti. Mutta ei nyt.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Säätämistä

Kävin mielestäni kirjoittamassa blogiin viikonlopun aikana, mutta eipä näytä siltä. Ehkä kirjoitus hävisi jonnekin tai sitten en ole mitään kirjoittanutkaan. Olen tehnyt yhtä sun toista kummallista viimeisen viikon aikana, työkaverit alkavat varmaan pikkuhiljaa ärsyyntyä. Hukkasin tärkeitä papereita, jotka kyllä löytyivät myöhemmin paikasta, jossa niiden ei olisi pitänyt olla. Unohdin palaverin tarkoituksen, vaikka olin palaverin koollekutsuja. Yritin pitkään saada puhelimitse kiinni erästä kollegaa, sainkin viimein, mutta puhelun jälkeen en muistanut sanaakaan koko puhelusta. Ja kaikki vain siksi, etten millään tahdo päästä yli pikku haaverista, joka sattui viikko sitten työmatkalla. Ajoin nimittäin autolla metsään ja juuri siinä kohtaa ei sattunut olemaan metsäautotietä tai muutakaan autolle sopivaa tilaa. Auto on siitä asti kököttänyt korjaamolla ja vielä siinä toinenkin viikko vierähtää, ennen kuin saan koslan kotiin. Minulle ei käynyt juuri kuinkaan eivätkä lapset olleet onneksi kyydissä. Jotain se kuitenkin näyttää ihmisen päässä sotkevan, vaikka aika sotkuinen tämä päänuppi oli sitä ennenkin.

Lapsille tästä on ollut iloakin. Heistä oli hirveän hauskaa istuskella rattaissa vesisateessa, kun vein heitä mummolaan. Minulla ei ollut niin hirveän hauskaa, lahkeet olivat polvia myöten kurassa ja mummolasta piti vielä ehtiä bussille. Mutta ei pidä kitistä, pääsen sentään juuri ja juuri sinne korpeen. Sinne menee päivässä yksi bussi ja takaisinkin tulee yksi. Jouston varaa ei siis juuri ole. Mutta ihan varmasti tästä oppii jotain. Luultavasti montakin asiaa. Ainakin sen, että ei pidä suunnitella arkeaan täysin auton varaan.

No, unohtakaa nämä rutinat. Olen oikeasti onnellinen siitä, että matka ei lopullisesti päättynyt sinne metsikköön, olisihan siinä voinut niinkin käydä. Pari viikkoa ylimääräistä säätämistä ja tämä riesa on toivottavasti ohi.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Kiintiö täynnä ja aika paljon ylikin

Menin eilen illalla sänkyyn jo yhdeksältä. Flunssa väsyttää, vaikka ainahan minä ajoissa menen nukkumaan. Nyt tosin ei uni tullut. Sydän hakkasi, kädet tärisivät ja paikallaan oli ihan mahdotonta pysyä. Ja kun sydäntä alkoi oikein kuulostelemaan, niin eihän se tuntunut edes pysyvän oikeassa rytmissä, löi ihan miten sattuu. Mietiskelin siinä, että nyt sitä sitten kuollaan sydänkohtaukseen ja sen pituinen se, lapset jäävät äidittömiksi enkä minä ehtinyt nähdä edes koulun aloitusta, rippikoulusta nyt puhumattakaan. Ahdisti ja suretti ja vituttikin tämä elämän epäoikeudenmukaisuus. Ennen viimeistä henkäystä tuli kuitenkin mieleen, että päivä oli mennyt flunssan takia hiukan sumuisissa tunnelmissa. Aloin laskea: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Oikeastaan viisi ja puoli. Ja aika isoa. Viisi ja puoli isohkoa kupillista kahvia, kun minun ehdoton kahvikiintiöni per päivä on kaksi isohkoa kupillista, pieniä voi juoda kolmekin. Mutta niiden on oltava sitten oikeasti pieniä. Muuten tärisyttää eikä uni tule vaikka mitä tekisi.

Pari tuntia pyörittyäni sain kuitenkin unen päästä kiinni, nukuin pari tuntia ja heräsin. Valvoskelin pari tuntia ja herätyskellon soidessa olin puolikuollut väsymyksestä. Flunssa ei olotilaa parantanut mutta ei toisaalta juuri huonontanutkaan. Vahingosta viisastuneena olen tänään juonut vain kaksi pienehköä kupillista. Enkä ota enää yhtään. Minusta tulisi hirveän huono narkkari, kun en kestä edes kahvia.

Huomenna pääsen taas korjaamolle. Tai auto pääsee. Jippiaijee.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Autoja ja runoja

Auto on käytetty korjaamolla, mutta valitettavasti se ei korjaantunut. Taidan etsiä työpaikan jostain niin läheltä, että voin siirtyä jalankulkijaksi. Mitä takeita nimittäin on siitä, ettei se seuraavakin auto ole ihan yhtä huono kuin tämä? Varallisuuteni kun ei ole merkittävästi lisääntynyt ja halvallahan ei tunnetusti saa hyvää. Tämä pätee tietysti myös korjaamopalveluihin, joissa minun valintakriteerini on viime vuoden aikana ollut hinta. Luulen, että kriteerien tarkistus on paikallaan.

Eilen oli näyttelyn viimeinen päivä. Näyttelyä purkaessamme lueskeli viimeinen kävijä sitä yhtä ainokaista kokonaista runoa, jonka olin näyttelyyn esille laittanut. Hän totesi, että kyllä näitä pitäisi julkaista. Kerroin avuliaasti, että olin toki niitä erinäköisiin kilpailuihin lähettänyt ja kustantamoihinkin tarjonnut. Rouva totesi siihen naurahtaen, että voi teitä nuoria, kun te ette jaksa yrittää riittävän sinnikkäästi. Jätin sitten sanomatta, että taisi siinä papereita lähetellessä yksi kymmenen melko aktiivista (ja toinen mokoma vähemmän aktiivista) vuotta vierähtää vailla mainittavaa menestystä. Jätin sanomatta myös sen, että olen kyllä jo keski-ikäistyvä ihminen, en suinkaan mikään nuori.

Törmäsin muuten näyttelyssä myös kaveriin, joka oli juuri voittanut kirjoituskilpailussa suuren summan rahaa. Jos en ihan väärin ymmärtänyt, tämä miekkonen oli osallistunut ensimmäistä kertaa elämässään kirjoituskilpailuun. Keskustelun jälkeen äitini kysyi, kerroinko kaverille, että kirjoitan itsekin? Siihen en voinut muuta kuin tuhahtaa. Että kerroinko osallistuneeni jotakuinkin joka ikiseen tässä maassa järjestettyyn kirjoituskilpailuun, jopa siihen jonka aiheena oli lehmä? Että kerroinko aloittaneeni tämän rumban 12-vuotiaana ja luovuttaneeni jo? Saattaa olla, että jätin mainitsematta.

Mutta onneksi olen jo ymmärtänyt, ettei kaikessa tarvitse olla paras (tai edes hyvä) voidakseen nauttia siitä. Kirjoittaminen on ilo. Maalaaminen on ilo. Viis siitä, mikä on lopputulos. Mutta se auto kyllä ottaa päähän.

torstai 11. lokakuuta 2012

Myydään melko huono auto

En ole erityisen innostunut autoista. Pidän niistä kyllä ja ajaminen on yleensä ihan mukavaa puuhaa, mutta mitenkään intohimoisesti en niihin suhtaudu. Autoni on aina enemmän tai vähemmän rempallaan, on niin ärsyttävää suunnitella, koska koslan veisi huoltoon. Pitäisi olla vapaapäivä tai sitten lapset jossain sellaisessa paikassa hoidossa, että ehtisi tehdä oman työpäivänsä illlalla. Työmatkaa on reippaasti ja työpaikka sellaisessa korvessa, ettei sinne julkisilla pääse. Kaiken kaikkiaan siis hankalaa. Tämän nykyisen rakkineen kanssa olen kuitenkin tullut korjaamon kanta-asiakkaaksi, enkä ole täysin vilpittömästi ihastunut siihen ajatukseen.

Auton vaihto on tietysti käynyt mielessä kerran jos toisenkin, pari kertaa olen jopa löytänyt itseni autokaupasta, mutta loppuun asti en ole tässä hommassa päässyt. Nyt olen opiskelupäivinä päässyt välillä kyytiin aika hulppeaan Jeeppiin, jossa uuden nahan tuoksu ei ole vielä peittynyt käytön hajuihin. Aika luksusta. Mutta vähemmän luksusta on sen jälkeen hypätä omaan koslaani, jossa palaa kaksi varoitusvaloa (en ole viitsinyt edes selvittää mikä se toinen on), takajarru rahisee niin että sen kuulee kilometrinkin päästä ja iskarit ovat olleet aivan loppu jo hyvin, hyvin pitkän aikaa. Nyt pimeän tullen ajomukavuutta häiritsee hiukan sekin, että kumpikaan etuvaloista ei toimi. Täytyy siis ajella vain tuttuja reittejä tai pysytellä kaupungissa.

Sain nyt kuitenkin lopulta varattua huoltoajan. Ehkä sen jälkeen en jää odottelemaan seuraavaa huoltoa, vaan vaihdan auton ihan oikeasti. Tämän kanssa kun joutuu katsastukseenkin menemään suoraan korjaamolta, muuten ei ole toivoakaan päästä läpi. Alunperinkin huono ei valitettavasti parane vanhetessaan, vaikka sitä olen kovasti toivonut. Ehkä on aika luopua toivosta.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Näyttelyssä opiskelemassa

Olin eilen valvomassa näyttelyä ensimmäistä kertaa elämässäni. Ei kovin vaikeaa puuhaa, mutta kuusi tuntia istumista ottaa voimille. Juoksentelin välillä ympyrää näyttelytilassa. Kävijöitä ei tarvinnut väistellä, kun niitä ei juurikaan ollut.

Kaikesta istuskelusta huolimatta päivä oli varsin tehokas. Sain valmiiksi esseen työhyvinvoinnin johtamisesta, eri asia on sitten meneekö se läpi. Taloushallinnon tentinkin sain suoritettua loppuun, se onkin ollut varsinainen tuskien taival. Ja näyttelyn viimeisen puolituntisen aikana rutistin vielä yhden referaatin kirjasta, josta en ymmärrä suoraan sanottuna juurikaan mitään. Laskentatoimi ei ole ihan minun juttuni. Mutta kyllä minä nyt yhden referaatin väännän vaikka vessapaperirullasta.

Etukäteen kuvittelin, että tällainen työn ohessa suoritettava opintokokonaisuus hoituu suhteellisen helposti. Että työtä on jonkin verran, mutta vapaa-aikaakin jää. Olin väärässä. Vapaa-ajan saa toistaiseksi unohtaa. Pahin kiire helpottaa kyllä vuoden loppuun mennessä, kevätpuoli on enimmäkseen kehittämistehtävän tekemistä. Työllistävää varmaan sekin, mutta ehkä hiukan selkeämpää kuin tämänhetkinen sillisalaatti, jossa tehtäviä pitää palautella sinne sun tänne. Mutta en valita. Tämän olen valinnut ja tätä haluan. Ja mikäs tässä on opiskellessa. Ulkona sataa vettä kuin Esterin sanonko mistä, joten eipä tuo lenkille lähtökään houkuttele. Kaupat ovat kiinni ja kotikin siivottu. Joten varsin hyvin voin käyttää nämä sunnuntain varhaiset hetket haastattelukysymysten laatimiseen. Ehkä otan ensin vähän kahvia. Saatanpa ottaa yhden keksinkin, kun en kerran tänään ole esimerkkinä kenellekään.


perjantai 5. lokakuuta 2012

Runokaraoke




 Kävin tänään runokaraokessa. Kuva on hämärä, kokeilin vain, saisiko siinä hämyssä minkäänlaista otosta. Ihmisiä en uskaltanut kuvata, joten otin kuvan ihanasta teekupistani. Tee oli hyvää, muilta osin ilta oli minulle aikamoinen koettelemus. Ahdisti, tunsin olevani ihan väärässä paikassa. Tunnen usein olevani väärässä paikassa, tai jotenkin ulkopuolinen. En tiedä, mistä se johtuu. Ehkä yksinkertaisesti olen väärissä paikoissa. Alan hakeutua oikeisiin paikkoihin heti kun tiedän, mitä ne ovat.

Näinä lapsettomina iltoina tunnen itseni ulkopuoliseksi omassakin elämässäni. Maadoitus puuttuu. Luulin, että totun tunteeseen ajan kanssa. En ole tottunut: ensimmäisen illan olen aina tuuliajolla. Seuraavana päivänä jo muistan, mitä on olla jotain muuta kuin äiti. Sitten lapset jo tulevatkin takaisin kotiin ja kaikki on kohdallaan. En tiedä, mitä teen sitten, kun lapset lähtevät kokonaan omille teilleen. Vaikka ehkä minulla on silloin niin paljon harrastuksia, etten ehdi edes huomata sitä. Harrastan ainakin keramiikkaa. Ehkä vähän kirjoittamistakin. Niin ja maalausta. Lenkkeilyä. Kuntosalia. Flamencoa. Kirjapiiriä. Lavatansseja. Voisin opiskellakin vielä jotain. En siis todellakaan ehdi huomata, että lapset lähtevät.


tiistai 2. lokakuuta 2012

Valoa

Lapsilla oli erittäin hauskaa sekä näyttelyn valmistelussa että itse avajaisissa. Luulin että heillä olisi tosi tylsää. Avajaispäivänä tytär sanoi, että tämä oli hänen elämänsä paras päivä. Asiaan varmasti vaikutti jossain määrin se, että sipsejä, karkkia ja limpparia oli tarjolla pitkin päivää. Viisivuotiaan onni on pienissä asioissa.

Hassua, miten elämä keikuttelee. Reilu vuosi sitten kun aloitin tätä blogia (joka on nyt pelkkä torso), oli kirjoittaminen tärkein harrastukseni. Ja sitten kirjoittaminen vain lopahti. Se on kummallista, kun on kuitenkin pikkutytöstä asti kirjoittanut. Joskus saatan kirjoittaa johonkin maalaukseen rivin tai pari, pätkän verran sanoja peräkkäin. Sinne ne tulevat luonnostaan, miettimättä. Mutta muualle niitä ei sitten tulekaan.

Pari iltaa takaperin tyttäreni muuten halasi minua pontevasti ja sanoi: Sinun korvastasi näkyy valoa. Tätä olen epäillytkin, jotain sieltä puuttuu. Tyhjää lyö niin että humina käy.

perjantai 28. syyskuuta 2012

Lehtijuttuja

Tulevasta näyttelystämme on tulossa juttu kahteen lehteen. Nyt minua kyllä hiukan jännittää. Vaikka kuinka ajattelen, että kaikki taide on arvokasta ja kaikki taide on tarkoitettu jaettavaksi, niin eikös tämä perisuomalainen ajatus puske pintaan: mikäs minä nyt olen jossain lehdessä pullistelemaan.. Silti olen kyllä aika iloinen. Taide on hieno juttu. Hienoa, että siitä ollaan kiinnostuneita. Tästä on meidänkin hyvä jatkaa kohti seuraavaa näyttelyä. Kunhan nyt ensin saadaan tämä ensimmäinen pois alta.

torstai 27. syyskuuta 2012

Koti

Koti ei ole minulle paikka, se on enemmänkin mielentila. Saatan olla kotonani missä vaan, mutta toisinaan johonkin asuntoon kotiutuminen on mahdotonta. Oman perheeni talossa en koskaan ollut kotonani ja siksi sieltä oli helppo lähteä pois. Onko se sitten juurettomuutta, ettei kiinny paikkoihin ja seiniin, en tiedä. Yksikään paikka ei ole koskaan ollut minulle niin rakas, ettenkö olisi voinut sieltä lähteä pois. Lähteminen on niin kovin helppoa, kovin houkuttelevaa. Jääminen ei sitten sujukaan niin helposti.

Nyt minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni herännyt tarve kotiutua tähän kaupunkiin, juurtua syvälle näihin kieltämättä kauniisiin maisemiin. Minulla on tarve löytää lapsille paikka, jossa he voivat kasvaa ja toivon mukaan myös kukoistaa, etsiä omaa paikkaansa maailmassa tästä ympäristöstä käsin. Ja sitten aikanaan, kun lapset lähtevät omille tahoilleen, ehkä minäkin taas lähden.

En silti tiedä, uskonko tähän mielikuvaan juurista. Uskonko siihen, että elämässä voisi olla jotain pysyvää. Että voisi pysähtyä, jäädä paikoilleen. Ja onko se edes tarpeen, onko se hyödyllistä tässä maailmassa, jossa muutos on ainoa todella pysyvä asia? Ehkä se selviää minullekin aikanaan. Ehkä se ei selviä.

lauantai 22. syyskuuta 2012

Iltaisin

Mietiskelin illalla ennen unen tuloa, miksi minä tänne blogiin olen palannut. Vuosi sitten aloittaessani halusin saada lisää kirjoittamista elämääni ja uuden harrastuksen (ja sen harrastuksen tulokset tuhosin keväällä). Tässä kohtaa elämää harrastukset ovat vähissä, enkä niitä erityisemmin kaipaakaan. Vai voiko nukkumista laskea harrastukseksi? Nukun paljon siihen nähden, että käyn töissä, opiskelen ja hoidan kaksi lasta yksin (usein juuri "meikäläiset" sanovat, etteivät saa unta tarpeeksi). Mutta lapset nukkuvat pitkiä yöunia ja olen todennut, että turha minunkaan on valvoa. Lasten nukahtamisen jälkeen kun en joka tapauksessa kykene muuhun kuin istumaan apaattisena paikallani, television aukaiseminenkin tuntuu ylitsepääsemättömältä tehtävältä. Kyllä ei siis kannata valvoa.

Totesin sitten, että tarvitseeko sitä nyt kaikkeen ollakaan sen kummempaa tarkoitusta. Ei liene pahitteeksi, jos edes jonkinlainen pieni kytkös kirjoittamiseen säilyy. Se siitä siis, en mieti enempää.

Illat ovat muuten merkillisiä. Päivät menevät sen kummemmin miettimättä, rutiinilla, aina lähes samalla aikataululla. Illalla, kun iltasatu on luettu ja talo hiljenee, maailma muuttuu toisenlaiseksi. Usein tuntuu siltä, ettei aikaa ole olemassakaan, että tähän kaikki pysähtyy. Siihen sen joskus toivookin pysähtyvän. Illat ovat minulle monesti haikeita: tämäkin päivä on ohi, mitä tästä jäi käteen, mitä lapset tästä muistavat. Katselen heidän rauhallisia kasvojaan ja toivon, että edes jokin pieni lämmin muisto häilähtää heidän mielissään, kun he joskus myöhemmin muistelevat näitä iltoja.

Usein iltaisin mielessäni pyörii Juha Tapion laulun sanat:
"Vääjäämättä virtaa, vettä niin kuin aikaa. Vaikka en sen suuntaa vielä tunnekaan. Minä seison vierelläsi ja maailma jos loppuu, se alkaa uudestaan."

maanantai 17. syyskuuta 2012

Metsässä

Olimme eilen lasten kanssa metsäretkellä poimimassa puolukoita. Aika monessa asiassa menen siitä, mistä aita on matalin, mutta marjat haen mieluiten metsästä. Ihan vain siitä syystä, että se on minusta mukavaa puuhaa. Metsään meneminen ei ole koskaan vastenmielistä, vaikkakin hiukan epämukavaa silloin, jos saman tilan jakaa tuhat hirvikärpästä. Nyt niitä öttiäisiä ei näkynyt ensimmäistäkään, mikä onni ja autuus. Lapset jakavat innostukseni metsäretkeilyyn, ainakin vielä, tosin heistä retkien paras osa on eväiden syöminen. Hauskaa se on minustakin.

En tiedä, mistä se johtuu, mutta metsässä kaikki tuntuu olevan kohdallaan. Lasten kilkatuksesta huolimatta siellä on ainainen rauha. Sielu lepää eivätkä turhat (tai aiheellisetkaan) murheet muistu mieleen. Täällä muualla asiat ovat aina enemmän tai vähemmän rempallaan, joku juttu hiertää ja epämukavuutta on niin monenlaista. Metsässä ei edes harmita, vaikka tipahtaa perseelleen kaatuneen puun päältä, jossa on juuri yrittänyt siivota lapsen vähemmän ihastuttavaa tuotosta ja sotkenut siinä samalla itsensäkin kakkaan. Päinvastoin, se vain naurattaa.

Tässä muuten yksi maalaus tulevasta näyttelystä. Ei löytynyt mitään marja-aiheista. En ole tainnut maalata yhtään marjaa. Täytyykin paikata tämä ammottava puute mahdollisimman pian.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Epämukavuusalueella

Toisinaan kuulee sanottavan, että ihmisen on hyvä pistäytyä epämukavuusalueella silloin tällöin. Että se kehittää, auttaa löytämään uusia näkökulmia ja mitä kaikkea hyvää siitä nyt seuraakaan. Välillä kuitenkin mietin, voiko siellä epämukavuusalueella viettää liikaa aikaa. Työssäni vierailen siellä usein, erityisesti nyt tähän aikaan, kun lööpit julistavat oman ammattikuntani surkeutta. Mutta riittää sitä epämukavuutta muulloinkin, lastensuojeluun se tuntuu kuuluvan oleellisena osana minä tahansa aikana.

Ja nyt sitten olen hakeutunut opiskelemaan johtajuutta. Ensimmäisenä opiskelupäivänä mietin, mitä helvettiä teen siellä aktiivisten, älykkäiden ja tehokkaiden ihmisten parissa. En ole sitäpaitsi erityisen kiinnostunut esimiestehtävistä, mutta minulla on yksi tietty työ mielessäni, johon kyllä tätä koulutusta tarvitaan. Ja tietysti lastensuojelussa sosiaalityöntekijän työ on hyvin usein eräänlaista johtajuutta, vaikkakin ilman esimiesaseman tuomia etuja. Mutta hyvin, hyvin, hyvin pitkällä epämukavuusalueella olin varsinkin ensimmäisen opiskelupäivän, sittemmin epämukavuuden tunne on hiukan lientynyt. Nyt tilalle on tullut suoranaisia kauhun hetkiä, kun olen kuullut edessä olevan työmäärän. Miksi, miksi, miksi, huutaa joku pieni ääni takaraivossa, miksi pitää etsiä lisätyötä muutenkin työllistettyyn elämään? Eikö vähempikin epämukavuus riittäisi?

En ole vielä päässyt mietinnöissäni tämän pidemmälle. Jollakin tavalla minä kuitenkin nautin siitä, että itsensä joutuu ylittämään. En kai minä muuten tässä työssäkään olisi. Mutta en sitten tiedä, missä kulkee liiallisuuden raja. Kuinka paljon pitäisi viettää aikaa siellä mukavuusalueelle, että se tasapainoittaisi tilanteen? En tiedä. Ehkä mietin sitä lisää joskus eläkkeellä, kun teen (toivottavasti) vain mukavia ja miellyttäviä asioita; harrastan niitä ihania juttuja, joista luovun nyt voidakseni kehittyä työssäni ja ehkä myös hiukan ihmisenä.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Tiedoksi

Osaan yhtä sun toista (enimmäkseen tarpeetonta), mutta markkinointi minulla ei ole hallussa. Nyt kun olen saanut karkoitettua kaikki lukijani, markkinoin täällä taidenäyttelyä, joka on minulle ihka ensimmäinen. Siis ihka ensimmäinen oma. Tai äidin kanssa yhteinen, mutta yhtä kaikki oma.

Sastamalassa, Kulttuuritalo Jaatsilla on lokakuun kaksi ensimmäistä viikkoa varattu näyttelylle "Alkuja". Avajaiset sunnuntaina 30.9. klo 12 alkaen. Että tervetuloa, jos nyt joku sattuu täällä pyörimään. Täällä ei ehkä pyöritä sattumanvaraisesti, vaan tänne tullaan jotain tarkoitusta varten. Ainakaan minä en käynyt täällä koskaan sattumalta ennen kuin muutin tänne. Nyt pyörin kyllä sattumalta siellä sun täällä, pitkin poikin Sastamalaa.

Olen juuri lähdössä Kiikkaan lastentarvikekirppikselle. Jos osaan perille. En ole siitä ollenkaan varma. Kiikassa on kaunis kirkko, ehkä menen katsomaan sitä, jos en löydä kirpputoria.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Kurkistelua

Olen ollut poissa Suojakalliolta puoli vuotta. Ehkä vähän ylikin. Tekstien poistamisen jälkeen meni pitkään ennen kuin tajusin ettei minulla enää ole blogia. Mietin iltaisin päivän tapahtumia ja muotoilin niistä blogitekstejä päässäni. Ja sitten muistin, etten enää kirjoita. Yritin opetella päästämään ne lauseet pois, totesin etteivät nämä ole minun tekstejäni, eivät minun sanojani.

Toisinaan kaipasin tätä paikkaa, jossa voin kirjata muistiin asioita, jotka muuten niin helposti unohtuvat. Huomasin, että kirjoittaminen oli selkiyttänyt arkeani, kiinnittänyt huomiota asioihin, jotka muuten lipuvat kaiken tohinan keskellä ohi. Sitten taas suututti: blogi on ollut minulle tärkeä, mutta ei niin tärkeä, että jaksaisin siitä riidellä. Sitä riitaa on riittänyt muutenkin, ja myönnän, että usein ihan omasta syystäni. Jotkut osaavat hoitaa eroprosessin hyvin, minä olen osannut hyvin huonosti. Mutta nyt elämä on notkahtanut eteenpäin enkä usko, että kukaan jaksaa minun raapustuksistani välittää. Siksi tulin tänne kurkistamaan.

Minun ei pitänyt vielä tänään kirjoittaa, mutta tässäpä sitä vaan naputellaan. En ole edes päättänyt jatkanko kirjoittamista. Vaikka en ole varma, voiko päättää olla kirjoittamattakaan, jos on kerran antanut sille sielunsa ja sydämensä. Ehkä sitä konkreettista tekstiä voi olla kirjoittamatta, mutta päässä ne lauseet pyörivät, lauseet ja sanat, joista ei pääse eroon vaikka olisi päättänyt päästää ne pois ikuisiksi ajoiksi. Ne palaavat silti, palaavat niin monta kertaa, että löytävät tiensä ulos.