perjantai 28. syyskuuta 2012

Lehtijuttuja

Tulevasta näyttelystämme on tulossa juttu kahteen lehteen. Nyt minua kyllä hiukan jännittää. Vaikka kuinka ajattelen, että kaikki taide on arvokasta ja kaikki taide on tarkoitettu jaettavaksi, niin eikös tämä perisuomalainen ajatus puske pintaan: mikäs minä nyt olen jossain lehdessä pullistelemaan.. Silti olen kyllä aika iloinen. Taide on hieno juttu. Hienoa, että siitä ollaan kiinnostuneita. Tästä on meidänkin hyvä jatkaa kohti seuraavaa näyttelyä. Kunhan nyt ensin saadaan tämä ensimmäinen pois alta.

torstai 27. syyskuuta 2012

Koti

Koti ei ole minulle paikka, se on enemmänkin mielentila. Saatan olla kotonani missä vaan, mutta toisinaan johonkin asuntoon kotiutuminen on mahdotonta. Oman perheeni talossa en koskaan ollut kotonani ja siksi sieltä oli helppo lähteä pois. Onko se sitten juurettomuutta, ettei kiinny paikkoihin ja seiniin, en tiedä. Yksikään paikka ei ole koskaan ollut minulle niin rakas, ettenkö olisi voinut sieltä lähteä pois. Lähteminen on niin kovin helppoa, kovin houkuttelevaa. Jääminen ei sitten sujukaan niin helposti.

Nyt minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni herännyt tarve kotiutua tähän kaupunkiin, juurtua syvälle näihin kieltämättä kauniisiin maisemiin. Minulla on tarve löytää lapsille paikka, jossa he voivat kasvaa ja toivon mukaan myös kukoistaa, etsiä omaa paikkaansa maailmassa tästä ympäristöstä käsin. Ja sitten aikanaan, kun lapset lähtevät omille tahoilleen, ehkä minäkin taas lähden.

En silti tiedä, uskonko tähän mielikuvaan juurista. Uskonko siihen, että elämässä voisi olla jotain pysyvää. Että voisi pysähtyä, jäädä paikoilleen. Ja onko se edes tarpeen, onko se hyödyllistä tässä maailmassa, jossa muutos on ainoa todella pysyvä asia? Ehkä se selviää minullekin aikanaan. Ehkä se ei selviä.

lauantai 22. syyskuuta 2012

Iltaisin

Mietiskelin illalla ennen unen tuloa, miksi minä tänne blogiin olen palannut. Vuosi sitten aloittaessani halusin saada lisää kirjoittamista elämääni ja uuden harrastuksen (ja sen harrastuksen tulokset tuhosin keväällä). Tässä kohtaa elämää harrastukset ovat vähissä, enkä niitä erityisemmin kaipaakaan. Vai voiko nukkumista laskea harrastukseksi? Nukun paljon siihen nähden, että käyn töissä, opiskelen ja hoidan kaksi lasta yksin (usein juuri "meikäläiset" sanovat, etteivät saa unta tarpeeksi). Mutta lapset nukkuvat pitkiä yöunia ja olen todennut, että turha minunkaan on valvoa. Lasten nukahtamisen jälkeen kun en joka tapauksessa kykene muuhun kuin istumaan apaattisena paikallani, television aukaiseminenkin tuntuu ylitsepääsemättömältä tehtävältä. Kyllä ei siis kannata valvoa.

Totesin sitten, että tarvitseeko sitä nyt kaikkeen ollakaan sen kummempaa tarkoitusta. Ei liene pahitteeksi, jos edes jonkinlainen pieni kytkös kirjoittamiseen säilyy. Se siitä siis, en mieti enempää.

Illat ovat muuten merkillisiä. Päivät menevät sen kummemmin miettimättä, rutiinilla, aina lähes samalla aikataululla. Illalla, kun iltasatu on luettu ja talo hiljenee, maailma muuttuu toisenlaiseksi. Usein tuntuu siltä, ettei aikaa ole olemassakaan, että tähän kaikki pysähtyy. Siihen sen joskus toivookin pysähtyvän. Illat ovat minulle monesti haikeita: tämäkin päivä on ohi, mitä tästä jäi käteen, mitä lapset tästä muistavat. Katselen heidän rauhallisia kasvojaan ja toivon, että edes jokin pieni lämmin muisto häilähtää heidän mielissään, kun he joskus myöhemmin muistelevat näitä iltoja.

Usein iltaisin mielessäni pyörii Juha Tapion laulun sanat:
"Vääjäämättä virtaa, vettä niin kuin aikaa. Vaikka en sen suuntaa vielä tunnekaan. Minä seison vierelläsi ja maailma jos loppuu, se alkaa uudestaan."

maanantai 17. syyskuuta 2012

Metsässä

Olimme eilen lasten kanssa metsäretkellä poimimassa puolukoita. Aika monessa asiassa menen siitä, mistä aita on matalin, mutta marjat haen mieluiten metsästä. Ihan vain siitä syystä, että se on minusta mukavaa puuhaa. Metsään meneminen ei ole koskaan vastenmielistä, vaikkakin hiukan epämukavaa silloin, jos saman tilan jakaa tuhat hirvikärpästä. Nyt niitä öttiäisiä ei näkynyt ensimmäistäkään, mikä onni ja autuus. Lapset jakavat innostukseni metsäretkeilyyn, ainakin vielä, tosin heistä retkien paras osa on eväiden syöminen. Hauskaa se on minustakin.

En tiedä, mistä se johtuu, mutta metsässä kaikki tuntuu olevan kohdallaan. Lasten kilkatuksesta huolimatta siellä on ainainen rauha. Sielu lepää eivätkä turhat (tai aiheellisetkaan) murheet muistu mieleen. Täällä muualla asiat ovat aina enemmän tai vähemmän rempallaan, joku juttu hiertää ja epämukavuutta on niin monenlaista. Metsässä ei edes harmita, vaikka tipahtaa perseelleen kaatuneen puun päältä, jossa on juuri yrittänyt siivota lapsen vähemmän ihastuttavaa tuotosta ja sotkenut siinä samalla itsensäkin kakkaan. Päinvastoin, se vain naurattaa.

Tässä muuten yksi maalaus tulevasta näyttelystä. Ei löytynyt mitään marja-aiheista. En ole tainnut maalata yhtään marjaa. Täytyykin paikata tämä ammottava puute mahdollisimman pian.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Epämukavuusalueella

Toisinaan kuulee sanottavan, että ihmisen on hyvä pistäytyä epämukavuusalueella silloin tällöin. Että se kehittää, auttaa löytämään uusia näkökulmia ja mitä kaikkea hyvää siitä nyt seuraakaan. Välillä kuitenkin mietin, voiko siellä epämukavuusalueella viettää liikaa aikaa. Työssäni vierailen siellä usein, erityisesti nyt tähän aikaan, kun lööpit julistavat oman ammattikuntani surkeutta. Mutta riittää sitä epämukavuutta muulloinkin, lastensuojeluun se tuntuu kuuluvan oleellisena osana minä tahansa aikana.

Ja nyt sitten olen hakeutunut opiskelemaan johtajuutta. Ensimmäisenä opiskelupäivänä mietin, mitä helvettiä teen siellä aktiivisten, älykkäiden ja tehokkaiden ihmisten parissa. En ole sitäpaitsi erityisen kiinnostunut esimiestehtävistä, mutta minulla on yksi tietty työ mielessäni, johon kyllä tätä koulutusta tarvitaan. Ja tietysti lastensuojelussa sosiaalityöntekijän työ on hyvin usein eräänlaista johtajuutta, vaikkakin ilman esimiesaseman tuomia etuja. Mutta hyvin, hyvin, hyvin pitkällä epämukavuusalueella olin varsinkin ensimmäisen opiskelupäivän, sittemmin epämukavuuden tunne on hiukan lientynyt. Nyt tilalle on tullut suoranaisia kauhun hetkiä, kun olen kuullut edessä olevan työmäärän. Miksi, miksi, miksi, huutaa joku pieni ääni takaraivossa, miksi pitää etsiä lisätyötä muutenkin työllistettyyn elämään? Eikö vähempikin epämukavuus riittäisi?

En ole vielä päässyt mietinnöissäni tämän pidemmälle. Jollakin tavalla minä kuitenkin nautin siitä, että itsensä joutuu ylittämään. En kai minä muuten tässä työssäkään olisi. Mutta en sitten tiedä, missä kulkee liiallisuuden raja. Kuinka paljon pitäisi viettää aikaa siellä mukavuusalueelle, että se tasapainoittaisi tilanteen? En tiedä. Ehkä mietin sitä lisää joskus eläkkeellä, kun teen (toivottavasti) vain mukavia ja miellyttäviä asioita; harrastan niitä ihania juttuja, joista luovun nyt voidakseni kehittyä työssäni ja ehkä myös hiukan ihmisenä.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Tiedoksi

Osaan yhtä sun toista (enimmäkseen tarpeetonta), mutta markkinointi minulla ei ole hallussa. Nyt kun olen saanut karkoitettua kaikki lukijani, markkinoin täällä taidenäyttelyä, joka on minulle ihka ensimmäinen. Siis ihka ensimmäinen oma. Tai äidin kanssa yhteinen, mutta yhtä kaikki oma.

Sastamalassa, Kulttuuritalo Jaatsilla on lokakuun kaksi ensimmäistä viikkoa varattu näyttelylle "Alkuja". Avajaiset sunnuntaina 30.9. klo 12 alkaen. Että tervetuloa, jos nyt joku sattuu täällä pyörimään. Täällä ei ehkä pyöritä sattumanvaraisesti, vaan tänne tullaan jotain tarkoitusta varten. Ainakaan minä en käynyt täällä koskaan sattumalta ennen kuin muutin tänne. Nyt pyörin kyllä sattumalta siellä sun täällä, pitkin poikin Sastamalaa.

Olen juuri lähdössä Kiikkaan lastentarvikekirppikselle. Jos osaan perille. En ole siitä ollenkaan varma. Kiikassa on kaunis kirkko, ehkä menen katsomaan sitä, jos en löydä kirpputoria.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Kurkistelua

Olen ollut poissa Suojakalliolta puoli vuotta. Ehkä vähän ylikin. Tekstien poistamisen jälkeen meni pitkään ennen kuin tajusin ettei minulla enää ole blogia. Mietin iltaisin päivän tapahtumia ja muotoilin niistä blogitekstejä päässäni. Ja sitten muistin, etten enää kirjoita. Yritin opetella päästämään ne lauseet pois, totesin etteivät nämä ole minun tekstejäni, eivät minun sanojani.

Toisinaan kaipasin tätä paikkaa, jossa voin kirjata muistiin asioita, jotka muuten niin helposti unohtuvat. Huomasin, että kirjoittaminen oli selkiyttänyt arkeani, kiinnittänyt huomiota asioihin, jotka muuten lipuvat kaiken tohinan keskellä ohi. Sitten taas suututti: blogi on ollut minulle tärkeä, mutta ei niin tärkeä, että jaksaisin siitä riidellä. Sitä riitaa on riittänyt muutenkin, ja myönnän, että usein ihan omasta syystäni. Jotkut osaavat hoitaa eroprosessin hyvin, minä olen osannut hyvin huonosti. Mutta nyt elämä on notkahtanut eteenpäin enkä usko, että kukaan jaksaa minun raapustuksistani välittää. Siksi tulin tänne kurkistamaan.

Minun ei pitänyt vielä tänään kirjoittaa, mutta tässäpä sitä vaan naputellaan. En ole edes päättänyt jatkanko kirjoittamista. Vaikka en ole varma, voiko päättää olla kirjoittamattakaan, jos on kerran antanut sille sielunsa ja sydämensä. Ehkä sitä konkreettista tekstiä voi olla kirjoittamatta, mutta päässä ne lauseet pyörivät, lauseet ja sanat, joista ei pääse eroon vaikka olisi päättänyt päästää ne pois ikuisiksi ajoiksi. Ne palaavat silti, palaavat niin monta kertaa, että löytävät tiensä ulos.