perjantai 14. syyskuuta 2012

Epämukavuusalueella

Toisinaan kuulee sanottavan, että ihmisen on hyvä pistäytyä epämukavuusalueella silloin tällöin. Että se kehittää, auttaa löytämään uusia näkökulmia ja mitä kaikkea hyvää siitä nyt seuraakaan. Välillä kuitenkin mietin, voiko siellä epämukavuusalueella viettää liikaa aikaa. Työssäni vierailen siellä usein, erityisesti nyt tähän aikaan, kun lööpit julistavat oman ammattikuntani surkeutta. Mutta riittää sitä epämukavuutta muulloinkin, lastensuojeluun se tuntuu kuuluvan oleellisena osana minä tahansa aikana.

Ja nyt sitten olen hakeutunut opiskelemaan johtajuutta. Ensimmäisenä opiskelupäivänä mietin, mitä helvettiä teen siellä aktiivisten, älykkäiden ja tehokkaiden ihmisten parissa. En ole sitäpaitsi erityisen kiinnostunut esimiestehtävistä, mutta minulla on yksi tietty työ mielessäni, johon kyllä tätä koulutusta tarvitaan. Ja tietysti lastensuojelussa sosiaalityöntekijän työ on hyvin usein eräänlaista johtajuutta, vaikkakin ilman esimiesaseman tuomia etuja. Mutta hyvin, hyvin, hyvin pitkällä epämukavuusalueella olin varsinkin ensimmäisen opiskelupäivän, sittemmin epämukavuuden tunne on hiukan lientynyt. Nyt tilalle on tullut suoranaisia kauhun hetkiä, kun olen kuullut edessä olevan työmäärän. Miksi, miksi, miksi, huutaa joku pieni ääni takaraivossa, miksi pitää etsiä lisätyötä muutenkin työllistettyyn elämään? Eikö vähempikin epämukavuus riittäisi?

En ole vielä päässyt mietinnöissäni tämän pidemmälle. Jollakin tavalla minä kuitenkin nautin siitä, että itsensä joutuu ylittämään. En kai minä muuten tässä työssäkään olisi. Mutta en sitten tiedä, missä kulkee liiallisuuden raja. Kuinka paljon pitäisi viettää aikaa siellä mukavuusalueelle, että se tasapainoittaisi tilanteen? En tiedä. Ehkä mietin sitä lisää joskus eläkkeellä, kun teen (toivottavasti) vain mukavia ja miellyttäviä asioita; harrastan niitä ihania juttuja, joista luovun nyt voidakseni kehittyä työssäni ja ehkä myös hiukan ihmisenä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti