lauantai 22. syyskuuta 2012

Iltaisin

Mietiskelin illalla ennen unen tuloa, miksi minä tänne blogiin olen palannut. Vuosi sitten aloittaessani halusin saada lisää kirjoittamista elämääni ja uuden harrastuksen (ja sen harrastuksen tulokset tuhosin keväällä). Tässä kohtaa elämää harrastukset ovat vähissä, enkä niitä erityisemmin kaipaakaan. Vai voiko nukkumista laskea harrastukseksi? Nukun paljon siihen nähden, että käyn töissä, opiskelen ja hoidan kaksi lasta yksin (usein juuri "meikäläiset" sanovat, etteivät saa unta tarpeeksi). Mutta lapset nukkuvat pitkiä yöunia ja olen todennut, että turha minunkaan on valvoa. Lasten nukahtamisen jälkeen kun en joka tapauksessa kykene muuhun kuin istumaan apaattisena paikallani, television aukaiseminenkin tuntuu ylitsepääsemättömältä tehtävältä. Kyllä ei siis kannata valvoa.

Totesin sitten, että tarvitseeko sitä nyt kaikkeen ollakaan sen kummempaa tarkoitusta. Ei liene pahitteeksi, jos edes jonkinlainen pieni kytkös kirjoittamiseen säilyy. Se siitä siis, en mieti enempää.

Illat ovat muuten merkillisiä. Päivät menevät sen kummemmin miettimättä, rutiinilla, aina lähes samalla aikataululla. Illalla, kun iltasatu on luettu ja talo hiljenee, maailma muuttuu toisenlaiseksi. Usein tuntuu siltä, ettei aikaa ole olemassakaan, että tähän kaikki pysähtyy. Siihen sen joskus toivookin pysähtyvän. Illat ovat minulle monesti haikeita: tämäkin päivä on ohi, mitä tästä jäi käteen, mitä lapset tästä muistavat. Katselen heidän rauhallisia kasvojaan ja toivon, että edes jokin pieni lämmin muisto häilähtää heidän mielissään, kun he joskus myöhemmin muistelevat näitä iltoja.

Usein iltaisin mielessäni pyörii Juha Tapion laulun sanat:
"Vääjäämättä virtaa, vettä niin kuin aikaa. Vaikka en sen suuntaa vielä tunnekaan. Minä seison vierelläsi ja maailma jos loppuu, se alkaa uudestaan."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti