keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Säätämistä

Kävin mielestäni kirjoittamassa blogiin viikonlopun aikana, mutta eipä näytä siltä. Ehkä kirjoitus hävisi jonnekin tai sitten en ole mitään kirjoittanutkaan. Olen tehnyt yhtä sun toista kummallista viimeisen viikon aikana, työkaverit alkavat varmaan pikkuhiljaa ärsyyntyä. Hukkasin tärkeitä papereita, jotka kyllä löytyivät myöhemmin paikasta, jossa niiden ei olisi pitänyt olla. Unohdin palaverin tarkoituksen, vaikka olin palaverin koollekutsuja. Yritin pitkään saada puhelimitse kiinni erästä kollegaa, sainkin viimein, mutta puhelun jälkeen en muistanut sanaakaan koko puhelusta. Ja kaikki vain siksi, etten millään tahdo päästä yli pikku haaverista, joka sattui viikko sitten työmatkalla. Ajoin nimittäin autolla metsään ja juuri siinä kohtaa ei sattunut olemaan metsäautotietä tai muutakaan autolle sopivaa tilaa. Auto on siitä asti kököttänyt korjaamolla ja vielä siinä toinenkin viikko vierähtää, ennen kuin saan koslan kotiin. Minulle ei käynyt juuri kuinkaan eivätkä lapset olleet onneksi kyydissä. Jotain se kuitenkin näyttää ihmisen päässä sotkevan, vaikka aika sotkuinen tämä päänuppi oli sitä ennenkin.

Lapsille tästä on ollut iloakin. Heistä oli hirveän hauskaa istuskella rattaissa vesisateessa, kun vein heitä mummolaan. Minulla ei ollut niin hirveän hauskaa, lahkeet olivat polvia myöten kurassa ja mummolasta piti vielä ehtiä bussille. Mutta ei pidä kitistä, pääsen sentään juuri ja juuri sinne korpeen. Sinne menee päivässä yksi bussi ja takaisinkin tulee yksi. Jouston varaa ei siis juuri ole. Mutta ihan varmasti tästä oppii jotain. Luultavasti montakin asiaa. Ainakin sen, että ei pidä suunnitella arkeaan täysin auton varaan.

No, unohtakaa nämä rutinat. Olen oikeasti onnellinen siitä, että matka ei lopullisesti päättynyt sinne metsikköön, olisihan siinä voinut niinkin käydä. Pari viikkoa ylimääräistä säätämistä ja tämä riesa on toivottavasti ohi.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Kiintiö täynnä ja aika paljon ylikin

Menin eilen illalla sänkyyn jo yhdeksältä. Flunssa väsyttää, vaikka ainahan minä ajoissa menen nukkumaan. Nyt tosin ei uni tullut. Sydän hakkasi, kädet tärisivät ja paikallaan oli ihan mahdotonta pysyä. Ja kun sydäntä alkoi oikein kuulostelemaan, niin eihän se tuntunut edes pysyvän oikeassa rytmissä, löi ihan miten sattuu. Mietiskelin siinä, että nyt sitä sitten kuollaan sydänkohtaukseen ja sen pituinen se, lapset jäävät äidittömiksi enkä minä ehtinyt nähdä edes koulun aloitusta, rippikoulusta nyt puhumattakaan. Ahdisti ja suretti ja vituttikin tämä elämän epäoikeudenmukaisuus. Ennen viimeistä henkäystä tuli kuitenkin mieleen, että päivä oli mennyt flunssan takia hiukan sumuisissa tunnelmissa. Aloin laskea: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Oikeastaan viisi ja puoli. Ja aika isoa. Viisi ja puoli isohkoa kupillista kahvia, kun minun ehdoton kahvikiintiöni per päivä on kaksi isohkoa kupillista, pieniä voi juoda kolmekin. Mutta niiden on oltava sitten oikeasti pieniä. Muuten tärisyttää eikä uni tule vaikka mitä tekisi.

Pari tuntia pyörittyäni sain kuitenkin unen päästä kiinni, nukuin pari tuntia ja heräsin. Valvoskelin pari tuntia ja herätyskellon soidessa olin puolikuollut väsymyksestä. Flunssa ei olotilaa parantanut mutta ei toisaalta juuri huonontanutkaan. Vahingosta viisastuneena olen tänään juonut vain kaksi pienehköä kupillista. Enkä ota enää yhtään. Minusta tulisi hirveän huono narkkari, kun en kestä edes kahvia.

Huomenna pääsen taas korjaamolle. Tai auto pääsee. Jippiaijee.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Autoja ja runoja

Auto on käytetty korjaamolla, mutta valitettavasti se ei korjaantunut. Taidan etsiä työpaikan jostain niin läheltä, että voin siirtyä jalankulkijaksi. Mitä takeita nimittäin on siitä, ettei se seuraavakin auto ole ihan yhtä huono kuin tämä? Varallisuuteni kun ei ole merkittävästi lisääntynyt ja halvallahan ei tunnetusti saa hyvää. Tämä pätee tietysti myös korjaamopalveluihin, joissa minun valintakriteerini on viime vuoden aikana ollut hinta. Luulen, että kriteerien tarkistus on paikallaan.

Eilen oli näyttelyn viimeinen päivä. Näyttelyä purkaessamme lueskeli viimeinen kävijä sitä yhtä ainokaista kokonaista runoa, jonka olin näyttelyyn esille laittanut. Hän totesi, että kyllä näitä pitäisi julkaista. Kerroin avuliaasti, että olin toki niitä erinäköisiin kilpailuihin lähettänyt ja kustantamoihinkin tarjonnut. Rouva totesi siihen naurahtaen, että voi teitä nuoria, kun te ette jaksa yrittää riittävän sinnikkäästi. Jätin sitten sanomatta, että taisi siinä papereita lähetellessä yksi kymmenen melko aktiivista (ja toinen mokoma vähemmän aktiivista) vuotta vierähtää vailla mainittavaa menestystä. Jätin sanomatta myös sen, että olen kyllä jo keski-ikäistyvä ihminen, en suinkaan mikään nuori.

Törmäsin muuten näyttelyssä myös kaveriin, joka oli juuri voittanut kirjoituskilpailussa suuren summan rahaa. Jos en ihan väärin ymmärtänyt, tämä miekkonen oli osallistunut ensimmäistä kertaa elämässään kirjoituskilpailuun. Keskustelun jälkeen äitini kysyi, kerroinko kaverille, että kirjoitan itsekin? Siihen en voinut muuta kuin tuhahtaa. Että kerroinko osallistuneeni jotakuinkin joka ikiseen tässä maassa järjestettyyn kirjoituskilpailuun, jopa siihen jonka aiheena oli lehmä? Että kerroinko aloittaneeni tämän rumban 12-vuotiaana ja luovuttaneeni jo? Saattaa olla, että jätin mainitsematta.

Mutta onneksi olen jo ymmärtänyt, ettei kaikessa tarvitse olla paras (tai edes hyvä) voidakseen nauttia siitä. Kirjoittaminen on ilo. Maalaaminen on ilo. Viis siitä, mikä on lopputulos. Mutta se auto kyllä ottaa päähän.

torstai 11. lokakuuta 2012

Myydään melko huono auto

En ole erityisen innostunut autoista. Pidän niistä kyllä ja ajaminen on yleensä ihan mukavaa puuhaa, mutta mitenkään intohimoisesti en niihin suhtaudu. Autoni on aina enemmän tai vähemmän rempallaan, on niin ärsyttävää suunnitella, koska koslan veisi huoltoon. Pitäisi olla vapaapäivä tai sitten lapset jossain sellaisessa paikassa hoidossa, että ehtisi tehdä oman työpäivänsä illlalla. Työmatkaa on reippaasti ja työpaikka sellaisessa korvessa, ettei sinne julkisilla pääse. Kaiken kaikkiaan siis hankalaa. Tämän nykyisen rakkineen kanssa olen kuitenkin tullut korjaamon kanta-asiakkaaksi, enkä ole täysin vilpittömästi ihastunut siihen ajatukseen.

Auton vaihto on tietysti käynyt mielessä kerran jos toisenkin, pari kertaa olen jopa löytänyt itseni autokaupasta, mutta loppuun asti en ole tässä hommassa päässyt. Nyt olen opiskelupäivinä päässyt välillä kyytiin aika hulppeaan Jeeppiin, jossa uuden nahan tuoksu ei ole vielä peittynyt käytön hajuihin. Aika luksusta. Mutta vähemmän luksusta on sen jälkeen hypätä omaan koslaani, jossa palaa kaksi varoitusvaloa (en ole viitsinyt edes selvittää mikä se toinen on), takajarru rahisee niin että sen kuulee kilometrinkin päästä ja iskarit ovat olleet aivan loppu jo hyvin, hyvin pitkän aikaa. Nyt pimeän tullen ajomukavuutta häiritsee hiukan sekin, että kumpikaan etuvaloista ei toimi. Täytyy siis ajella vain tuttuja reittejä tai pysytellä kaupungissa.

Sain nyt kuitenkin lopulta varattua huoltoajan. Ehkä sen jälkeen en jää odottelemaan seuraavaa huoltoa, vaan vaihdan auton ihan oikeasti. Tämän kanssa kun joutuu katsastukseenkin menemään suoraan korjaamolta, muuten ei ole toivoakaan päästä läpi. Alunperinkin huono ei valitettavasti parane vanhetessaan, vaikka sitä olen kovasti toivonut. Ehkä on aika luopua toivosta.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Näyttelyssä opiskelemassa

Olin eilen valvomassa näyttelyä ensimmäistä kertaa elämässäni. Ei kovin vaikeaa puuhaa, mutta kuusi tuntia istumista ottaa voimille. Juoksentelin välillä ympyrää näyttelytilassa. Kävijöitä ei tarvinnut väistellä, kun niitä ei juurikaan ollut.

Kaikesta istuskelusta huolimatta päivä oli varsin tehokas. Sain valmiiksi esseen työhyvinvoinnin johtamisesta, eri asia on sitten meneekö se läpi. Taloushallinnon tentinkin sain suoritettua loppuun, se onkin ollut varsinainen tuskien taival. Ja näyttelyn viimeisen puolituntisen aikana rutistin vielä yhden referaatin kirjasta, josta en ymmärrä suoraan sanottuna juurikaan mitään. Laskentatoimi ei ole ihan minun juttuni. Mutta kyllä minä nyt yhden referaatin väännän vaikka vessapaperirullasta.

Etukäteen kuvittelin, että tällainen työn ohessa suoritettava opintokokonaisuus hoituu suhteellisen helposti. Että työtä on jonkin verran, mutta vapaa-aikaakin jää. Olin väärässä. Vapaa-ajan saa toistaiseksi unohtaa. Pahin kiire helpottaa kyllä vuoden loppuun mennessä, kevätpuoli on enimmäkseen kehittämistehtävän tekemistä. Työllistävää varmaan sekin, mutta ehkä hiukan selkeämpää kuin tämänhetkinen sillisalaatti, jossa tehtäviä pitää palautella sinne sun tänne. Mutta en valita. Tämän olen valinnut ja tätä haluan. Ja mikäs tässä on opiskellessa. Ulkona sataa vettä kuin Esterin sanonko mistä, joten eipä tuo lenkille lähtökään houkuttele. Kaupat ovat kiinni ja kotikin siivottu. Joten varsin hyvin voin käyttää nämä sunnuntain varhaiset hetket haastattelukysymysten laatimiseen. Ehkä otan ensin vähän kahvia. Saatanpa ottaa yhden keksinkin, kun en kerran tänään ole esimerkkinä kenellekään.


perjantai 5. lokakuuta 2012

Runokaraoke




 Kävin tänään runokaraokessa. Kuva on hämärä, kokeilin vain, saisiko siinä hämyssä minkäänlaista otosta. Ihmisiä en uskaltanut kuvata, joten otin kuvan ihanasta teekupistani. Tee oli hyvää, muilta osin ilta oli minulle aikamoinen koettelemus. Ahdisti, tunsin olevani ihan väärässä paikassa. Tunnen usein olevani väärässä paikassa, tai jotenkin ulkopuolinen. En tiedä, mistä se johtuu. Ehkä yksinkertaisesti olen väärissä paikoissa. Alan hakeutua oikeisiin paikkoihin heti kun tiedän, mitä ne ovat.

Näinä lapsettomina iltoina tunnen itseni ulkopuoliseksi omassakin elämässäni. Maadoitus puuttuu. Luulin, että totun tunteeseen ajan kanssa. En ole tottunut: ensimmäisen illan olen aina tuuliajolla. Seuraavana päivänä jo muistan, mitä on olla jotain muuta kuin äiti. Sitten lapset jo tulevatkin takaisin kotiin ja kaikki on kohdallaan. En tiedä, mitä teen sitten, kun lapset lähtevät kokonaan omille teilleen. Vaikka ehkä minulla on silloin niin paljon harrastuksia, etten ehdi edes huomata sitä. Harrastan ainakin keramiikkaa. Ehkä vähän kirjoittamistakin. Niin ja maalausta. Lenkkeilyä. Kuntosalia. Flamencoa. Kirjapiiriä. Lavatansseja. Voisin opiskellakin vielä jotain. En siis todellakaan ehdi huomata, että lapset lähtevät.


tiistai 2. lokakuuta 2012

Valoa

Lapsilla oli erittäin hauskaa sekä näyttelyn valmistelussa että itse avajaisissa. Luulin että heillä olisi tosi tylsää. Avajaispäivänä tytär sanoi, että tämä oli hänen elämänsä paras päivä. Asiaan varmasti vaikutti jossain määrin se, että sipsejä, karkkia ja limpparia oli tarjolla pitkin päivää. Viisivuotiaan onni on pienissä asioissa.

Hassua, miten elämä keikuttelee. Reilu vuosi sitten kun aloitin tätä blogia (joka on nyt pelkkä torso), oli kirjoittaminen tärkein harrastukseni. Ja sitten kirjoittaminen vain lopahti. Se on kummallista, kun on kuitenkin pikkutytöstä asti kirjoittanut. Joskus saatan kirjoittaa johonkin maalaukseen rivin tai pari, pätkän verran sanoja peräkkäin. Sinne ne tulevat luonnostaan, miettimättä. Mutta muualle niitä ei sitten tulekaan.

Pari iltaa takaperin tyttäreni muuten halasi minua pontevasti ja sanoi: Sinun korvastasi näkyy valoa. Tätä olen epäillytkin, jotain sieltä puuttuu. Tyhjää lyö niin että humina käy.