keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Sokka irti

En taida olla ainoa ihminen tässä maassa, joka on tullut katsoneeksi Vain elämää-sarjaa, jossa joukko muusikkoja (vai miksi heitä mahdetaan kutsua) lauloi vuoron perään toistensa kappaleita. Katson hyvin vähän televisiota enkä varsinkaan seuraa minkäänlaisia sarjoja, koska minun muistillani se on yksinkertaisesti mahdotonta. Mutta kävi niin, että kyseinen sarja tuli uusintana kaikki jaksot jotakuinkin peräkkäin ja minä satuin juuri silloin viettämään sohvalla lapsetonta viikonloppua.

Jotenkin kolahti. En oikein tiedä, miksi niin kävi, mutta sarjan myötä kirjoittaja minussa heräsi hyvin pitkästä talviunesta. Minähän en ole aikoihin kirjoittanut muuta kuin tätä blogia, enkä paljon tätäkään sen jälkeen kun sain siitä noottia. Mutta sarjan jälkeen aloin taas kirjoittaa runoja ja olen niitä sitten melkoisesti kirjoittanutkin. Laadusta en sano mitään, tällaiset ryöpsähdykset harvoin tuottavat kovin kelvollista materiaalia, mutta sillä ei ole mitään väliä. Olen ollut haltioissani. Sillä vaikka olen sanonut, että kirjoittamiseni on ohi, niin kyllä minä olen sitä kaivannut. Varsinkin runojen kirjoittaminen on minulle jonkinlainen paskasuodatin, jonka avulla käsittelen kaikenlaisia ikäviä asioita. Jos ei kirjoita, se kaikki paska jää sisälle. Arvaatte kuinka siinä käy.

Tämän saman innostuksen vallassa olen kaivanut esiin kaikki vanhat runoni. Pakko sanoa, etten edes muista niitä kaikkia kirjoittaneeni, mutta tunnistan sentään käsialani. Suurin osa on karmeaa kuraa, mutta on siellä joukossa jokunen kehittelemisen arvoinen ajatus. Joistakin olen kirjoittanut uusia versioita, joitakin olen yhdistellyt, joillekin olen naureskellut. Se on ollut mukavaa puuhaa.

Olen tainnut sanoa, etten koskaan enää osallistu yhteenkään kirjoituskilpailuun, mutta enpä tiedä. Ehkä sitä voisi vielä kokeilla. Pään hakkaamisessa seinään on jotakin kummallisen vetoavaa. Siitä ei vaan osaa luopua.

torstai 22. marraskuuta 2012

Uusia kuvia, kalliita unia

Kävin valokuvaamossa otattamassa itsestäni kuvia uutta ajokorttia varten. Kuvaaja onnitteli. Sanoin, ettei tarvitse onnitella, en ole suinkaan avioitunut vaan päinvastoin. Kuvaaja vastasi, että sitä suurempi syy onnitella.

Mietin jälkikäteen, että joillakin on sitten loistava tilannetaju. Minä olisin vastaavassa tilanteessa keksinyt vastauksen vasta parin tunnin päästä, jos silloinkaan. Joiltakin se käy luonnostaan, toisilta ei edes opettelemalla. Nyt olen kuitenkin oppinut sanomaan jo heti uuden nimeni jälkeen, että en ole mennyt naimisiin. Näyttää nimittäin siltä, että useimmilla avioituminen on se ensimmäinen mieleen tuleva asia.

Passikuva oli muuten järkytys. Kuka helkkarissa on tuo väsähtäneen näköinen nainen, jota ei todellakaan voi enää sanoa nuoreksi? Vertasin sitä edelliseen passikuvaan, joka on otettu kuutisen vuotta sitten ja muutos on valitettavan iso. Alamäki on alkanut. Ja vissiin tässä mennään aikamoista syöksyvauhtia.

Joulu on ihan kohta. Viime joulun nukuin, tämän joulun touhuan lasten kanssa. Seuraavan joulun sitten taas nukun. Joulu ilman lapsia on sen verran halju, että sen joutaa nukkua pois. Vaikka voisihan sitä tietysti lähteä Espanjaan, Lappiin tai ihan jopa synnyinseudulle. Ehkä minä vain nukkuisin sielläkin. Kalliiksi tulisivat nekin unet.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Ankeat aamut

Meidän aamumme ovat olleet naurettavan helppoja, huomaan sen nyt. Lapset ovat syöneet aamupalansa suuremmin hoputtamatta, pukeneet vaatteensa reippaasti ja jääneet iloisina tutun hoitajan luokse. Toisin on nyt. Uudessa hoitopaikassa lapsukaiset eivät viihdy ja se näkyy. Ennen aamupalaa on jo vähintään yksi raivari taltutettu, syöminen tahmoo ja vaatteet eivät siirry päälle millään. Parhaimpina aamuna vain yksi kiukuttelee, pahimpina me kaikki kolme. Töissä olen joka aamu myöhässä ja lopen uupuneena, kuin täyden päivän jo tehneenä. On tämä elämä hetkittäin hienoa. Onneksi se on sitä joskus ihan oikeasti. Mutta ei nyt.