keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Sokka irti

En taida olla ainoa ihminen tässä maassa, joka on tullut katsoneeksi Vain elämää-sarjaa, jossa joukko muusikkoja (vai miksi heitä mahdetaan kutsua) lauloi vuoron perään toistensa kappaleita. Katson hyvin vähän televisiota enkä varsinkaan seuraa minkäänlaisia sarjoja, koska minun muistillani se on yksinkertaisesti mahdotonta. Mutta kävi niin, että kyseinen sarja tuli uusintana kaikki jaksot jotakuinkin peräkkäin ja minä satuin juuri silloin viettämään sohvalla lapsetonta viikonloppua.

Jotenkin kolahti. En oikein tiedä, miksi niin kävi, mutta sarjan myötä kirjoittaja minussa heräsi hyvin pitkästä talviunesta. Minähän en ole aikoihin kirjoittanut muuta kuin tätä blogia, enkä paljon tätäkään sen jälkeen kun sain siitä noottia. Mutta sarjan jälkeen aloin taas kirjoittaa runoja ja olen niitä sitten melkoisesti kirjoittanutkin. Laadusta en sano mitään, tällaiset ryöpsähdykset harvoin tuottavat kovin kelvollista materiaalia, mutta sillä ei ole mitään väliä. Olen ollut haltioissani. Sillä vaikka olen sanonut, että kirjoittamiseni on ohi, niin kyllä minä olen sitä kaivannut. Varsinkin runojen kirjoittaminen on minulle jonkinlainen paskasuodatin, jonka avulla käsittelen kaikenlaisia ikäviä asioita. Jos ei kirjoita, se kaikki paska jää sisälle. Arvaatte kuinka siinä käy.

Tämän saman innostuksen vallassa olen kaivanut esiin kaikki vanhat runoni. Pakko sanoa, etten edes muista niitä kaikkia kirjoittaneeni, mutta tunnistan sentään käsialani. Suurin osa on karmeaa kuraa, mutta on siellä joukossa jokunen kehittelemisen arvoinen ajatus. Joistakin olen kirjoittanut uusia versioita, joitakin olen yhdistellyt, joillekin olen naureskellut. Se on ollut mukavaa puuhaa.

Olen tainnut sanoa, etten koskaan enää osallistu yhteenkään kirjoituskilpailuun, mutta enpä tiedä. Ehkä sitä voisi vielä kokeilla. Pään hakkaamisessa seinään on jotakin kummallisen vetoavaa. Siitä ei vaan osaa luopua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti