lauantai 8. joulukuuta 2012

Joulujatkoa

Joulufiiliksillä jatketaan. Mietin eilen tuota joulua, tai olenpa kyllä miettinyt useampanakin päivänä. Miksi se on minulle niin tärkeä juhla? En ole erityisen uskonnollinen, käyn laulamassa kauneimmat joululaulut ja se hengellinen osuus on siinä. Mitään tiettyä en jouluuni tarvitse. No, ehkä kynttilät ja joululaulut saisivat näkyä ja kuulua, mutta jos lanttulootaa ei ole, niin eipä haittaa. Joulun tunnelma tulee jostain muusta kuin siitä, että pöydässä on sen seitsemää sorttia ja lahjoja niin ettei sekaan sovi. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä karsitumpia minun jouluni ovat olleet.

Ilman lapsia joulu ei tule, sen voin jo nyt sanoa yhden lapsettoman joulun kokemukselle. Tilanne on ehkä toinen sitten, kun he ovat jo omilla teillään ja minäkin elän toisenlaista elämää. Silloin se lienee luonnollista, etteivät he vietä kaikkia juhlapyhiään minun kanssani. Mutta nyt siinä ei ole mitään luonnollista, että lapset eivät ole jouluna kotona. Tänä jouluna he ovat ja siksi odotan joulua niin kovasti. Ehkä se minua joulussa ylipäänsä viehättää. Että se on lapsen juhla, kaikkien lasten juhla. Vaikka kaikilla lapsilla ei taida joulua ollakaan. Ja pakko myöntää, että eivät ne minunkaan lapsuuden jouluni aina niin ratkiriemukkaita olleet, mutta silti olen aina rakastanut joulun tunnelmaa.

Kokeilin kerran erilaista joulua. Vietin pyhät silloisen miesystäväni kanssa. Pöydässä ei ollut mitään perinteistä ja punaviiniä tuli siemailtua turhan paljon. Kaksi viikkoa joulun jälkeen olin muuttanut hänen luotaan pois. En ole kokeillut toiste. Sen jälkeen (kuten sitä ennenkin) joulut ovat olleet perheen juhlaa. Ihan sama ketä perheenjäseniä siihen kuuluu, tai ovatko he ihan tarkkaan ottaen edes perhettä, kunhan ovat rakkaita ja läheisiä. Ehkä se miesystäväkin rakas oli, mutta ei läheinen. Mitä en nyt lähde sen enempää ruotimaan, kun ei se tähän asiaan oikeastaan kuulu. Tapani mukaan vain eksyin taas.

Joulu saa tulla

Lahjat on piilotettu kaappien perälle odottamaan aattoa, kuusikin nakottaa vaatehuoneen nurkassa. Ei oikea sentään, siitä ei taitaisi aattona olla jäljellä kuin ranka. Koti on koristeltu ja piparit leivottu. Pari viikkoa vielä töitä ja sitten todellakin ansaittu joululoma. Aiomme olla ulkona, leipoa ja lorvailla. Ja ehkä vähän leikkiä uusilla leluilla. Joita minä en saa, koska olen jo aikuinen, mutta ehkä lapset antavat minun osallistua. Ja jos eivät anna, niin sittenpä käytän senkin ajan lorvailuun. Tai ehkä torkkumiseen. Vai onkohan se sama asia?

Joulu saa siis tulla. Olemme valmiita. Ensin tosin juhlitaan yhden erikoistärkeän ihmisen, minun poikani, syntymäpäiväjuhlia. Tytär kysyi yksi ilta nukkumaan mennessä, halusinko minä kaksi lasta? Vastasin, että halusin, halusin juuri heidät enkä luopuisi kummastakaan ikinä. Onhan niitä huonoja hetkiä, ihan kammottaviakin, äiti on aina se tyhmä ja niin päin pois. Mutta niistä viis. Ne pienet kädet kaulalla, kun he kilpailevat siitä, kumpi mahtuu äidin syliin. Ja he mahtuvat molemmat, vallan mainiosti mahtuvatkin. Siitä pitää joulukin osaltaan huolen, kaikki ne kinkut, tortut ja konvehdit. Sen jälkeen äidin syliin mahtuu vieläkin paremmin. Ja sitä varten minun sylini on. Heitä varten.