perjantai 20. joulukuuta 2013

Hoitoja

Varasin lomalleni reikihoidon. Hoitaja kysyi puhelimessa, onko reikihoito ennestään tuttua. Kerroin, ettei ole, mutta olen valmis kokeilemaan mitä tahansa. Inhoan tätä väsymystä, apaattisuutta ja apeutta. Tiedän varsin hyvin, että väsymys, apaattisuus ja apeus ovat melkoisen suoraa seurausta turhan pitkään kestäneestä univajeesta (ja ehkä hiukan myös helvetillisestä rästitöiden määrästä). Silti täytyy kokeilla jotain, koska uniin en paljon pysty vaikuttamaan, enkä näemmä juuri töihinkään.

Uskon aika vankasti vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin. Käyn aika usein luontaistuotekaupassa ostamassa milloin mitäkin ainetta, jonka kuvittelen parantavan vaivan, jota juuri sillä hetkellä poden. Useimmiten vaiva on väsymys ja energian puute. Joten kaikki tuotteet, joissa luvataan lisäenergiaa, täytyy tietysti kokeilla. Joskus niistä on apua, joskus ei. Kerran luin jutun happamuutta tasoittavasta tuotteesta. Ajattelin olevani hapan kuin vanhentunut piimä ja kävin ostamassa paketin kyseistä (pahanmakuista) jauhetta. Vatsa tuli kipeäksi, mutta en lakannut olemasta hapan.

Toisen kerran hurahdin superfoodeihin. Satuin näkemään jossain ihmisen, joka söi pelkkiä superfoodeja ja oli erittäin energinen. Tosin hiukan maanisella, ADHD-tyyppisellä tavalla, mutta ihan sama, kunhan on energinen. Ostin gojimarjoja, inkamarjoja, macajauhetta ja jotain muuta pöperöä, jonka nimeä en enää muista. Vatsa tuli kipeäksi, enkä ollut yhtään energisempi.

Luontaistuotteiden kanssa olen siis välillä mennyt metsään, mutta syy on useimmiten käyttäjän liiassa innokkuudessa. Monista vaihtoehtoisista hoidoista olen kuitenkin saanut oikeasti apua. Olen vieläkin vakaasti sitä mieltä, että esikoiseni sai alkunsa vyöhyketerapian ansiosta. Väärinkäsitysten välttämiseksi sanottakoon, että vyöhyketerapeutti oli nainen eikä hän suoranaisesti ollut osallisena lapsen alkuun saattamisessa. Molemmat lapset ovat kyllä entisen aviomieheni tuotoksia. Mutta epäilen, olisinko koskaan raskautunut, ellen olisi saanut pahinta stressiä purettua hoitojen avulla.

Joskus on käynyt niinkin, että apua on tullut eri vaivaan kuin alunperin olen ajatellut. Esikoisen kanssa kävin suolahuoneessa astmaattisen oireilun takia, mutta kävikin niin, että tyttö pääsi eroon sitkeästä allergioitten aiheuttamasta ihottumasta. Se oli pitkään jatkuneen kortisonikierteen jälkeen suurempi asia kuin lottovoitto. Kuopuksen syntymän jälkeen kävin vyöhyketerapiassa hakemassa apua väsymykseen ja yleiseen nuutuneeseen olotilaan (taas kerran!!), mutta käynnillä korjaantuikin selkä, jonka olin satuttanut kaatuessani raskausaikana.

Tätä kirjoittaessa kävi kyllä mielessä, että jos jatkuvasti hakee apua väsymykseen, saattaisi olla aika hiukan päivittää elämäänsä. Mutta ei lähdetä nyt sille tielle. Kerron sitten, kuinka reikihoidon kanssa kävi.

torstai 19. joulukuuta 2013

Kaikki valmistautuvat jouluun, paitsi me

Näyttää siltä, ettei meillä valmistauduta jouluun. Rojua (vaatteita, leluja, lehtiä) on joka paikassa, villakoirat murisevat nurkissa ja joulumielikin on tainnut unohtua jonnekin yskimisen sekaan.

Juuri nyt en ole kovin pahoillani siitä, että lapset ovat joulun isällään. He ansaitsevat mukavan joulun, eikä minusta taida nyt olla sellaisen luojaksi. Lapseni ovat tosin ehkä jo tottuneet meidän tapaamme juhlia, eli siihen, että mennään siitä missä aitaa ei ole koskaan ollutkaan. Joulupöytään ei tarvita muuta kuin ne herkut, joista kaikki pitävät. Kinkku ja joulutortut. Siinä ne melkein ovat. Niistäkin oikeastaan vain toinen menee kaupaksi.

Oli koti mallillaan tai ei, kodin asukkaat terveitä tai ei, niin joulu tulee joka tapauksessa. Olen tainnut joskus sanoa, että rakastan joulua. Rakastan minä sitä edelleen. Tänä vuonna vain hiukan vähemmän.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Rakkaudesta

Jos sattuu käymään niin, että kahdenkymmenen heterovuoden jälkeen rakastuu naiseen, ei kannata odottaa lähipiiriltä pelkästään varauksetonta hyväksyntää. Epäilemättä useimmissa suvuissa tilanne aiheuttaa vähintäänkin hämmennystä ja kummallisia kysymyksiä.

Ja miksipä ei aiheuttaisi. Eivät omatkaan ajatukset alussa niin selkeitä olleet. Muistan jopa ajatelleeni, että naiseen ihastuminen on vain oman harhaisen mieleni tekemä temppu, jolla vältän kohtaamasta lukuisia miehiin liittyviä ongelmiani. Taisin tämän sanoa ääneenkin, olisikohan ollut ihan ensimmäisillä treffeillä. Tai toisilla. Joka tapauksessa niin alussa, että treffit olisivat hyvinkin voineet jäädä viimeisiksi. Onneksi eivät jääneet, mutta siitä ei ole minua kiittäminen. Kaikenlaista typerää olen sen jälkeenkin päästänyt suustani, mutta itseäni on suuresti helpottanut se, että rakkaani on sietänyt epävarmuuden ja hämmennyksen, jota silloin alussa ehkä väistämättä tunsin. Se hämmennys hävisi lopulta hyvin nopeasti.

Sukukin on sopeutunut. Ja miksipä eivät olisi. Epäilemättä he näkevät, että minä olen onnellinen ja jos jotain, niin onnea he minulle toivovat. Niin kuin kuka tahansa toivoo läheiselleen. Toki osalla heistä on edelleen omistani ajatuksistani poikkeava näkemys naisparin elämästä, mutta heillä on oikeus omiin näkemyksiinsä. Elämä on paljon mielenkiintoisempaa, kun ihan kaikesta ei olla samaa mieltä.

Rakkaus on lahja, jonka sisältöön ei itse voi vaikuttaa, vaikka kuinka toivoisi. Ja hyvä niin. Näin ihastuttavaa lahjaa en olisi osannut itse edes toivoa.



sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Joulun odotusta (mutta ei talven)


Tytär sanoi tänään, ettei jaksa odottaa minuuttiakaan kesään. Vähän sellainen on olo äidilläkin, vaikka talvi ei ole oikein alkanutkaan. Pidän talvesta, tavallaan, mutta en pidä siitä, että työmatkoihin menee aikaa paljon enemmän kuin kesällä, että kaulurista kiistellään joka helkutin aamu, että töihin mennessä on pimeää ja töistä tullessa on pimeää. Minä tarvitsen valoa voidakseni hyvin. Mutta en enää ahdistu talvista niin paljon kuin joskus, olen jo oppinut, että tämä vuodenaika on vain rämmittävä läpi, jotta pääsee nauttimaan toisista vuodenajoista. Syksyn loska tai kevään kuraisuus ei haittaa, mutta tätä loputtomalta tuntuvaa pimeyttä siedän huonosti. Yhtä huonosti siedän hellettä. Välitilat sopivat minulle paremmin. Olisi pitänyt syntyä britiksi.

Jaksan minä kuitenkin minuutin odottaa kevääseen. Ehkä kaksikin. Tässä on kuitenkin joulu vielä tulossa ja joulua minä rakastan. Tuleva joulu ehti tosin ahdistaa aika tavalla, lapset kun ovat isällään. Mutta enää ei ahdista. Vietän joulun rakkaani kanssa, joten epäilemättä tulee hyvä joulu, vaikka lapset ovatkin muualla. Saattaahan sitä silti tirauttaa kyyneleen tai pari lapsia ikävöidessä, mutta itkuun ei ihminen kuole.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Työtä

Viime aikoina ei ole tullut paljon kirjoiteltua. Työpäivien jälkeen ei ole ollut enää minkäänlaista aivotoimintaa, joten kirjoittaminen ei ole myöskään juuri käynyt mielessä. Jos joskus olen koneelle eksynytkin, olen tehnyt sen vain käydäkseni Työvoimahallinnon sivuilla. Näin saattaa mennä vielä tovi, helpotusta ei ole näköpiirissä. Mutta kyllä se siitä taas joskus.

Onneksi elämän hyvät asiat ovat niin hyviä, että niiden avulla jaksaa. Jos kahdeksan tuntia päivästä onkin melko paskaa, sen kanssa pystyy elämään. Ainakin jotenkin, jonkin aikaa. Ehkä ei loputtomasti kuitenkaan.


sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Sunnuntain pohdintoja

Olen viime aikoina miettinyt itsemurhaa. En siten, että suunnittelisin sellaista, mutta noin yleensä. Tunnen itsetuhoisia ihmisiä, joita moni läheinen yrittää tsempata pysymään hengissä. Kuulun näihin läheisiin, mutta yhä useammin olen huomannut miettiväni, onko oikein puuttua toisen ihmisen päätöksiin sillä tavalla.

Elämä on lahja. Mutta kaikki me saamme joskus lahjan, jota emme oikeasti halua. Otamme sen vastaan, mutta hautaamme sen kaikessa hiljaisuudessa kellariin tai heitämme roskiin. Toiset meistä saavat jo heti alussa huonot kortit: osa selviää niistä huolimatta, osalle käy huonommin. Jos elämä on jatkuvasti pelkkää kärsimystä, onko väärin jättää se lusimatta loppuun?

Hiukan yli kymmenen vanhana tulin estäneeksi läheisen ihmisen itsemurhan. Tai tietysti kyse on aina mahdollisesta itsemurhasta, eihän sitä koskaan tiedä onnistuuko yritys. Olin parhaan ystäväni luona yötä, mutta nukkumaan mennessä tuli vahvasti sellainen olo, että pitäisi olla muualla. Lähdin sinne muualle, siihen aikaan ei pidetty niin lukua siitä, että lapset kuljeskelevat myöhäisellä yksinään. Ja sitten törmäsin tilanteeseen, jossa vastassa oli lähes tyhjä Leijona-pullo, haulikko ja mies koiransa kanssa. En tiedä vieläkään, olisiko edes teoriassa mahdollista saada tapettua itseään haulikolla siinä humalatilassa, mutta eihän sitä siinä kohtaa mieti. Koiran hän epäilemättä olisi saanut hengiltä, ja se tietysti olikin aikomuksena. Kunnon isäntä ei jätä koiraansa missään tilanteessa.

Muistan sanoneeni sinä yönä, että huomenna voi olla parempi päivä. Se ei pitänyt paikkaansa. Tuli lisää huonoja päiviä, tuli helvetillisen huonoja vuosia. Monta kertaa tunsin syyllisyyttä siitä, etten pysynyt poissa ja antanut hänelle mahdollisuutta valita itse. Jos hän olisi onnistunut suunnitelmassaan sinä yönä, hän olisi säästynyt lukuisilta murheilta. Ehkä hän olisi myös menettänyt joitakin hyviä hetkiä, mutta en tiedä, olisiko sillä ollut lopulta suurtakaan merkitystä.

Läheisten suru olisi silloinkin ollut suuri, mutta onko se syy puuttua toisen ihmisen valintoihin? Teinkö niin vain siksi, etten halunnut itselleni sitä surua ja menettämisen tuskaa, vai oikeasti siksi, että aina ja joka tilanteessa pitäisi kuitenkin valita elämä? Ja pitäisikö? Jos toinen on todella päätynyt siihen ratkaisuun, että kuolema on parempi vaihtoehto, olisiko joskus armollisempaa antaa toisen vain mennä? Ilman syyllisyyttä siitä, kuinka läheiset selviävät tai ovat selviämättä.

En tiedä. Lapsena sitä helposti ajatteli, että ihmisen pitää pysyä hengissä edes toisten ihmisten vuoksi, jos ei itsensä. Kunnes jossain kohtaa ymmärsi, ettei se ole mitenkään itsestäänselvästi niin, ettei ainakaan joka tilanteessa ole reilua odottaa sitä keneltäkään.

Tältä päivältä kuolema on kuitenkin loppuun mietitty, nyt lähdemme lasten kanssa taidenäyttelyn avajaisiin. Siellä lienee kuitenkin enemmän kyse elämästä, vaikka tietysti taiteessa voi olla toisinkin.

torstai 24. lokakuuta 2013

Toiveita


Sitä toivoo
       että aamut nousisivat aina yhtä lempeinä
       että päivät olisivat yhtä täynnä toivoa
       että yöt olisivat aina yhtä valoisia
                         kuin nyt

Sitä toivoo
       että aikaa sinun jälkeesi ei koskaan tulisi
       että olisit aina siinä
       että olisit aina yhtä lähellä
                        kuin nyt

Sitä toivoo
       että vuosien päästä kysyisit: muistatko
             ja minä muistaisin
                   sinut
                       ilot joita nauroimme
                           surut joita itkimme
     
       minä muistaisin sinut

                          

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Herätyksiä

Keitin kahvia tässä yhtenä aamuna. Mittalusikka osui johonkin kahvinpuruja kovempaan ja minä ajattelin: "Täällä on jonkun sormi". Se ei ollut sormi, vaan pussiin unohtunut lusikka. Mitä kertoo ihmisestä se, että ensimmäiseksi ajattelee kahvipussista löytynyttä ylimääräistä esinettä sormeksi? Tätä olen tässä päivänä muutamana pohtinut.

Olin menneen viikon osittain lomalla, osittain töissä. Kävimme lasten ja rakkaan kanssa kylpylässä polskimassa, oli muuten mukavaa. En olisi uskaltanut lähteä lasten kanssa keskenään, mutta näin hommi toimi loistavasti. Uimahallilla jatketaan sitten viikon päästä. 

Eilen kävimme kummitytön (jo aikuinen, en tiedä voiko häntä enää sanoa kummitytöksi, mutta minä sanon) kanssa katsomassa Haloo Helsinkiä. Keikka oli hyvä, erittäin energinen, omakin väsymys kaikkosi jonnekin sitä katsellessa ja kuunnellessa. Mutta totesin, että yöelämä on kyllä muuten minulta jo ohi. Periaatteessa ihmisten seuraaminen tuollaisissa omituisissa olosuhteissa on ihan kiinnostavaa, mutta jotenkin se meteli ja tungos on pidemmän päälle rasittavaa. Hyvä silti, että tuli lähdettyä, kyllä elämään on hyvä välillä saada vaihtelua.

Nyt pitäisi vielä saada kummityttö hereille ennen kuin lapset tulevat kotiin. Tai sitten odottelen, että lapset hoitavat herätyksen. He ovat siinä hommassa erittäin tehokkaita.


perjantai 18. lokakuuta 2013

Hyviä hetkiä

Aurinko paistaa, työpäivä on juuri päättynyt. Näitä elämän hyviä hetkiä. Että on aurinko. Että on työ, jonka lomassa voi levätä. Että on rakas, joka tulee ihan pian hakemaan. Että on edessä ilta kaksin. Että auto on korjattu ja sen voi hakea takaisin kotipihaan. Että on koti, on lapset, jotka tekevät siitä paikasta kodin. Välillä sen näkee niin kirkkaasti, ehkä parhaiten juuri silloin, kun kaikki ei ole elämässä mennyt niin kuin suunnitteli. Vaikka meneekö mikään koskaan niin kuin suunnittelee, ei taida mennä. Ei ainakaan minun elämässäni. Mikä on kyllä hyvä, koska useimmat suunnitelmani ovat melko typeriä.

Luin tässä joku päivä jostain kirjasta, että jos kiitos on ainoa rukouksesi, se riittää. En rukoile, mutta ajatus on hyvä. Jos näkee ne lukuisat kiitollisuuden aiheet, joita jokaisessa päivässä on, ei voi olla ainakaan ihan pohjattoman onneton. Eihän niitä aina näe. Mutta joskus. Joskus näkee hyvinkin selvästi. Niin kuin nyt.

lauantai 12. lokakuuta 2013

Kukkia siellä, kukkia täällä

Viime keväänä muuttoa suunnitellessa ajattelin, että uudessa kodissa ostan itselleni kukkia tämän tästä. Pidän kukista, eikä niitä minulle tuoda juuri koskaan (paitsi lasten syntymäpäivinä), mutta olen tietysti varsin kykenevä ostamaan niitä itsekin. Edellisessä asunnossa ei ollut tilaa kukille, joten siellä niitä ei usein näkynyt.

Mutta niin vain kävi, että tasan yhden kerran olen tähänkin kotiin kukkia tuonut. Jostain syystä sitä tilaa ei tunnu täälläkään olevan, vaikka sitä ihan varmasti pitäisi jossain olla, se vain hävisi jonnekin meidän muuttaessamme sisään. Pöytä on aina täynnä lehtiä, leipiä, lautasia, kurkunpätkiä, kaalinpäitä (no harvoin niitä). Laita siihen nyt sitten kauniita kukkia, pilalle menevät.

Kerran laitoin. Kun läheltä katsoo, ei huomaa sekasotkua, vain pelkkää kauneutta.


torstai 3. lokakuuta 2013

Tarramassaa

Kyllä ei mihinkään tässä maailmassa voi enää luottaa. Menin tänään kauppaan ostamaan sinitarraa. Vaan onko sellaista enää saatavilla? Ei ole. Löytyy kyllä tarramassaa, joka on valkoista. Väittävät, että silläkin pysyy julisteet seinillä, mutta enpä tiedä uskonko. Ei tykkää neiti, jos Robinin kuvat tippuvat lattialle ja menevät kaikki aivan ruttuun.

Tulin juuri putkiremontti-infosta. Kustannuksista ja aikataulusta ei kerrottu mitään. Illan suurin anti oli kohtuullisen hyvä pulla. Olisin siis voinut ihan hyvällä omallatunnolla syljeskellä kattoon senkin ajan. Paitsi että meillä on niin korkeat katot, etten ehkä saisi sylkäistyä sinne asti. Toisaalta ei voi tietää mihin pystyy ennen kuin kokeilee. Nyt tuli muuten ihan kamala oikosulku, enkä muista mihin pitäisi laittaa pilkku, siis tuossa edellisessä lauseessa. En laita sitten ollenkaan, yksi pilkku sinne tai tänne ei vielä maata kaada. Eikä blogiakaan.

Kotiin tultuani katsoin ensimmäiseksi sähköpostit. Ilahduin kovasti, kun Anttilasta oli tullut sähköposti: Pussaillaan koko kuukausi. Mikä loistava ajatus! Aukaisin viestin ja huomasinkin, että otsikko oli: Plussaillaan koko kuukausi. Ei kyllä nyt mikään plussailu kiinnosta.

Ostin minä muuten sitä valkoista tarramassaa. Hyvin nihkeästi, mutta ostin kumminkin.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Seikkailu

Kävin tässä joku aika sitten toistamiseen energiahoidossa. Tai mikähän sen oikea nimi mahtoi olla, chakra-hoito? Saattoi olla, mutta ei ollenkaan välttämättä. No, oli miten oli, hoito oli erittäin hyödyllinen. Tämä "hoitaja", Pekka, on läsnäolossaan hyvin vaikuttava ihminen. Olen melkoisen varma, että hoidon vaikuttavuudesta suuri osa tulee siitä, että hän todella on siinä hetkellä läsnä. Sellaisen ihmisen seurassa omakin mieli rauhoittuu ja epäilemättä myös erergiat tasapainottuvat ihan itsestään.

Monet hoidossa läpikäydyistä asioista olivat juuri niitä, joista olen jo muutenkin ottanut selvää. Olen ennenkin kokeillut erilaisia läsnäoloharjoituksia, joita hänkin suositteli, olen meditoinut, tehnyt "rakkausharjoituksia", opetellut löytämään itsestäni asioita, joiden olen ennen kuvitellut löytyvän jostain ulkopuolelta. Mutta on ihan eri asia käydä asioita läpi jonkun sellaisen kanssa, joka on oikeasti jo ihan guru.

Kun on suuren osan elämästään halunnut lähinnä kuolla, on uskomattoman hienoa viimein ymmärtää, mikä määrä iloa, rakkautta ja elämänhalua minuun kätkeytyy, jos vain olen valmis ja halukas niitä etsimään. Eikä se ole vaikeaa, ei se vaadi muuta kuin hiukan keskittymistä. Ja ehkä sen, että on valmis päästämään irti asioista, jotka ovat satuttaneet. Minua on kohdeltu huonosti, niin kuin meitä kaikkia on, ja myös minä olen kohdellut toisia huonosti. Niin se vain on, niin elämä menee. Mutta aika paljon voi antaa anteeksi, niille toisille ja itselleen. Jotkut asiat tekevät silti kipeää, mutta niiden ei pidä antaa tuhota koko elämää, kun ei kerran ole pakko.

Elämä on välillä kipua ja kärsimystä, synkkää ja harmaata, tuhoavaa ja tasapainotonta. Saakin olla. Sekin on itselleen sallittava, että välillä ei jaksa eikä mikään tunnu hyvältä. Mutta välillä elämä on myös uskomaton seikkailu täynnä huikeita hetkiä. Senkin minä haluan itselleni sallia.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Uutta ja alussa

Nyt on läppäri ostettu. Ostosreissu sujui ilman suurempaa kärsimystä, koska minulla oli mukana hyvä henkinen tuki. Tämän koneen kanssa en ole vielä ihan sinut, mutta eiköhän se siitä. Minusta on vanhemmiten tullut mukavuudenhaluinen (tai ehkä ihan peräti laiska), enkä viitsisi opetella mitään uutta. Joskus on kuitenkin pakko.

Tämä elämä on sitten hassua. Jokunen viikko takaperin ajattelin, että saattaisi olla suurta viisautta pysytellä loppuelämä ihan itsekseen, kun eivät ne parisuhteet minulta oikein suju. Edellisen suhteen päättymisestäkään ei tietysti ollut pitkä aika ja sitä tuli siinä työstettyä niin kuin eroja aina. Toisia joutuu työstämään pitkäänkin, toisia ei sitten niin kovinkaan pitkään. Ja sitten kävikin niin, että elämä antoi lahjan, jota ei olisi tullut mieleenkään torjua. Mutta kaikki on vielä uutta ja alussa, enkä osaa kertoa siitä oikein mitään. Tai osaisin, paljonkin, mutta kuulostaisin varmasti jotakuinkin järkensä menettäneeltä. Mitä saatan tietysti hiukan ollakin. Tunteet ja järki eivät aina mene ihan rinta rinnan, eivätkä tarvitsekaan mennä.

Elämällä on kuitenkin taipumus pitää ihminen jonkinlaisissa realiteeteissa. Vietin ihanan viikonlopun rakkaan kanssa (pakko muuten mainita, että viikonloppuun sisältyi myös kertakaikkisen hauska naistenilta, joten ei voi kyllä hirveästi valittaa elämän kurjuutta), mutta nyt pesen oksennuspyykkiä ja odotan jännityksellä, sairastuuko toinenkin lapsi. Kyllä siinä kummasti palaa arkeen. Mutta se arkikin tuntuu toisenlaiselta, jotenkin lempeämmältä, valoisammalta.





torstai 26. syyskuuta 2013

Perheestä

Olin tässä eräänä päivänä kollegan kyydissä menossa yhteiseen palaveriin. Hän innostui siinä matkalla kertomaan, kuinka oli edellisenä päivänä katsonut jonkun lapsen kiukuttelua kaupassa ja tullut siihen tulokseen, että siinä oli taas yksi väsähtänyt yh-äiti, joka ei saa mitään otetta lapseensa. Samaan hengenvetoon hän ihmetteli, miksi lapsia nyt ylipäänsä otetaan mukaan kauppaan ja joka paikkaan, kun ne voisi jättää miehelle tai jos ei miestä ole, niin sitten mummolaan. Sanoin, että lapset nyt kulkevat nykyisin mukana aika monessa paikassa, vaikka ennen eivät ehkä kulkeneetkaan. Yh-osion jätin kommentoimatta, mutta matkan aikana ehti tietysti tulla esille, että yksinhuoltaja minäkin olen.

Heti eron jälkeen hämmästyin sitä, millaisen leiman otsaansa tosiaan saa yksinhuoltajana. Olin kuvitellut maailman olevan jo niin suvaitsevainen, ettei sillä ole merkitystä, oletko vanhempi yksin vai kaksin. Aluksi ärsyynnyin, mutta enää en jaksa. Tiedän itse, ettei yksin oleminen tee minusta sen huonompaa tai parempaa vanhempaa kuin kenestäkään muusta, eikä siihen toisten mielipiteet vaikuta. Mutta näin se vaan vieläkin menee, ihmiset arvotetaan sen mukaan, millaisessa perheessä elät.

Halailimme tässä eräänä aamuna lasten kanssa heti herättyämme, niin kuin usein teemme. Sanoin heille siinä, että he ovat minulle kaikkein rakkaimmat ihmiset maailmassa. Poika totesi tähän: " Ei sisko ole ihminen".

lauantai 21. syyskuuta 2013

Joulu ja pääsiäinen

En ole ehtinyt ostamaan uutta läppäriä. Mutta vaikka olisinkin, en olisi kirjoittanut mitään. En nimittäin olisi tiennyt, mitä kirjoittaa. Olen ollut aika sanaton.

Poika sanoi tänä aamuna, että ihan kohta on joulu ja sitten pääsiäispupu tuo meille namia. Hymyilytti. Siltä minustakin tuntuu. Että on joulu ja pääsiäinen, kevät ja syntymäpäivä yhtä aikaa.

Olen viime päivinä katsellut ihmistä, jonka hymy on valaissut maailmastani pois kaikki varjot. Haluaisin löytää hänelle kauneimmat sanat, joita koskaan on kirjoitettu, mutta en löydä niitä nyt. Hän on kaunis, suloinen; suloisempi kuin kukaan on koskaan ollut. Enkä minä haluaisi muuta kuin olla hänen sylissään, upota hänen tuoksuunsa, hänen ihonsa pehmeyteen, jäädä siihen maailman loppuun asti.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Taukoilua

Nyt tulee blogiin vähän taukoa. Läppärini sanoi sopimuksen irti. Vastenmielisyyteni näitä teknisiä vempaimia kohtaan ei ole kuitenkaan kadonnut mihinkään, joten en tiedä, koska saan itseni ostamaan uutta läppäriä. Yhtäkkiä tuntuukin, että voin ihan hyvin elää ilman tietokonetta, vaihtoehto kun on ihan kamala. Mennä nyt kauppaan vertailemaan laitteita, joista ei mitään ymmärrä. Ja kun se ei edes riitä, sille pitäisi vielä kotonakin luultavasti tehdä jotain. Puistattavaa.

Valvoin tässä yhtenä yönä pojan yskän takia ja huomasin, että yläkerrassa siirretään huonekaluja myös klo 3. En ole tosin koskaan siihen herännyt, joten en tiedä, onko se jokaöistä puuhaa. Toivon nyt kovasti, ettei sisäinen kelloni ajattele, että minut on syytä herättää jo ennen kolmea, ihan vain varmuuden vuoksi.

On sellainen olo kuin olisi kevät juuri alkamassa. Ulkona näyttää siltä, ettei näin ole, mutta en taida nyt välittää siitä. Minulla saa olla kevät vaikka keskellä talvea.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Sisäinen kello

Minulla on äärettömän tarkka sisäinen kello. Herätyskello ei soi taloudessamme juuri koskaan, koska sisäinen kelloni herättää minut ennen kellon soittoa. Viime aikoina olen huomannut, että sisäinen kelloni on myös äärettömän typerä. Yläkerran isäntä (tarkoitan siis naapuria) herää tuntia ennen meitä ja jonkun kerran olen herännyt siihen, että hän siirtää jotain huonekalua heti herättyään. En ole vielä keksinyt, mitä huonekalua pitää siirtää heti aamusta ja joka aamu, mutta asia ei välttämättä minulle kuulukaan. Monikaan asia ei kuitenkaan jää minulta miettimättä vain sen vuoksi, ettei se kuulu minulle. Olen kallistumassa sille kannalle, että hän siirtää perintölipaston makuuhuoneen oven eteen, pysyypähän vaimo kurissa päivän aikana.

No, joka tapauksessa minun sisäinen kelloni on saanut päähänsä, että minut pitää herättää ennen kuin yläkerran isäntä herää, jotta en sitten suotta herää huonekalujen siirtelyyn. Herään siis nykyisin viideltä. En ole vielä ärsyyntynyt siitä, koska minulla on paljon ajateltavaa ja saan helposti tunnin kulumaan siinä puuhassa. Yhtenä aamuna myös jumppasin, mutta se jäi tilapäiseksi mielenhäiriöksi. Ehkä jatkan sitä sitten, kun olen sen verran henkistynyt, ettei tarvitse ihan koko aikaa ajatella.

Ystävä (hyvin, hyvin rakas) kysyi minulta viikonloppuna, tuleeko minusta nyt kovin hengellinen ihminen. Ei tule, minä vastasin. Hengellisyys ei ole minun juttuni, jonkinlainen henkisyys ehkä enemmänkin. Hyvinvoiva minä haluan olla ja tietysti haluan, että lapset saavat äidin, jolla on pääkoppa jotakuinkin kunnossa. He ansaitsevat sen. Minä ansaitsen sen. Alan muuten kuulostaa ihan shampoomainokselta. Aika lopettaa siis.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Peilikuva

Olen saanut neuvon katsella itseäni peilistä armollisemmin. En ole erityisen ulkonäkökeskeinen ihminen, mutta itsestäni ajattelen usein hyvin rumasti. Peiliin katsoessaan pitäisi ajatella, että onpas siinä kaunis ja ihana nainen. Minä ajattelen, että onpas entisen rouvan markkina-arvo laskenut roimasti. Se ajatus ei ihan hevillä muuksi muutu. Harjoittelen kuitenkin. Yleensä harjoitukset päättyvät siihen, että alan nyppiä leukaan kasvavia karvoja (vanhuus ei valitettavasti tule yksinään, se tulee karvojen kera) tai lähden kauppaan ostamaan hiusväriä, huulipunaa tai superkohottavia rintaliivejä.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Vampyyreja ja hyviä aamuja

Blogissa oli toissapäivänä käynyt kävijöitä hurjasti enemmän kuin yleensä, suurin osa heistä jonkun vampyyrisivuston kautta. Olen kerran elämässäni kirjoittanut vampyyrirunon ja se oli niin huono, etten ole kokenut tarpeelliseksi sitä julkaista. Se ei tosin aina estä minua, on tullut julkaistua yhtä ja toista huonoa. Mutta en tiedä, mistä tämä vampyyriryntäys nyt on tullut. En taida kuitenkaan olla siitä huolissani, vaikka ensin meinasin.

Aamut ovat olleet hyviä, leppoisia, rauhallisia. Se on yksi elämän isoja asioita. Että aamun saa aloittaa rauhassa, että voimme kaikki kolme lähteä hyvillä mielin omiin puuhiimme. Soisin tilanteen jatkuvan näin. Ja eiköhän se jatku, ainakin jos minä voin asialle jotain tehdä. Ja minähän voin, paljonkin. Tietysti joku aamu aina joskus on varmasti huonokin, mutta niin sen kuuluu ollakin.

Aloitin jokunen viikko takaperin uutta tarinaa, niin kuin täällä uskaliaasti mainitsin, mutta se tyssähti siihen kymmenen sivun paikkeille. Olen nukkunut tavattoman huonosti, flunssan ja kaiken muun takia, joten aivotoimintaa ei liiemmälti ole. Tarina kuitenkin kulkee jollain tavalla mukana, aina silloin tällöin ajatukset viivähtävät siinä. Ehkä sitten seuraavan hyvin nukutun yön jälkeen jotain siitä siirtyy paperillekin.

Ja toisaalta. Mietin välillä, miksi tätä jatkaa vuosikausia, kun voisi tehdä jotain muutakin? Voisi kuntoilla, sivistää itseään, lukea enemmän, pelata pelejä, mitä tahansa. Mutta sitä vaan kirjoittelee vihkot ja kansiot täyteen, kuitit, mainoslaput. Sitä silppua on kaapit väärällään ja silti pitää suoltaa uutta. Välillä, väistämättä, se tuntuu typerimmältä asialta, johon aikansa voi käyttää. Eikä sitä silti osaa lopettaakaan.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Niin kuin mitään ei olisi ollut ennen

näytä minulle kasvosi silloin
kun maailma on vain muisto
kun aika on lakannut liikkumasta
kun varjot ovat paenneet huoneesta jossa on vain iho ihoa vasten

puhu minulle niin kuin sanat olisivat loppuneet kauan sitten
niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan
niin kuin mitään ei olisi ollut ennen

kosketa minua niin kuin kuolema olisi vain kaukainen saari määrättömän meren keskellä
niin kuin kaikki alkaisi alusta
niin kuin kaikki olisi tässä


lauantai 7. syyskuuta 2013

Mennen tullen

Vietin päivän ostoksilla hyvän ystävän kanssa. Maailmaa tuli parannettua taas ihan kunnolla. Jos ei minulla olekaan ollut hirveästi onnea rakkaudessa eikä rahassa, niin ystävissä sitä on ollut sitten runsain mitoin. Ehkä se on tärkeintä.

Kotiin ajellessa mietin, että elämä on joskus hyvin, hyvin hämmentävää. Sitä löytää itsensä tilanteista, joihin ei koskaan kuvitellut joutuvansa. Mutta ehkä niin kuuluukin olla. Ehkä kuuluukin tulla aina uusia asioita, uusia tilanteita, joissa ei tiedä mitä tehdä. Ehkä se on kasvua. Ehkä se on juuri sitä elämää.

Mennen tullen kuuntelin Johanna Kurkelaa. Kutsun hänen laulujaan itsemurhamusiikiksi. Johtuu siitä, että jos kuuntelen hänen laulujaan masentuneena, alan hyvin pian suunnitella köyden ostoa. Mutta hyvällä mielellä kuuntelen häntä suurella ilolla. Sillä eikö tämä ole aika kaunista:

kallion selkä puiden takana
väsynyt, vahva ja kumara
paenneet varjot vapisten
kuiskeita pimeyden
olet sydäntäni lähellä
pääsi lepää mun sylissä
jo hellyyttä tulvii maa
on niin autuasta rakastaa


perjantai 6. syyskuuta 2013

Runo tälle illalle

Lueskelin runoja, vaikka piti katsoa televisiota. Tämä Jarkko Laineen runo Lummelampia huoneet oli niin kaunis, että piti tulla laittamaan tännekin.


Lummelampia huoneet
kaduilla sataa, mutta me istumme

kahvilassa lasin takana
sukelluspallossa syvällä vesien sisällä

pisarat tanssivat auton punaisella katolla
sinun huulesi ovat punaiset nekin

niin suuri onni pienissä asioissa
katseessasi joka jälleen viivähtää


Kotiläksyjä ja kiitollisuutta

Hiukan pelkäsin, että eilinen hyvä oli olisi tänään jo haihtunut. Se ei ole. Flussa vaivaa, mutta muuten olo on hyvä, mieli kevyt. Sattumalta näin eilen entistä rakastakin ja ymmärsin, että kaikki on siinä suhteessa juuri niin kuin pitääkin olla. Nämä nyt eivät ehkä liity mitenkään toisiinsa tai ehkä liittyvätkin. Eroihin liittyvä jossittelu on raskasta. Enää ei tarvitse jossitella. Surra ehkä, mutta se menee omalla painollaan.

Kävin tänään taidenäyttelyssä Jaatsilla siinä näyttelyssä, jossa minunkin töitäni on esillä. En ollut vielä ehtinyt nähdä töitä ripustettuna. Näyttelyseurana minulla oli Minna, johon olen tutustunut työkaverin kautta. Kuvassa Minna ja taulu, joka löytyy yleensä työkaverin seinältä. Minusta on ihanaa, että täältä alkaa pikkuhiljaa löytyä ihmisiä, joiden kanssa voi tehdä jotain tällaista. Käydä näyttelyssä, käydä kylässä, elää normaalia sosiaalista elämää. Sitä osaa arvostaa, kun se on pitkään puuttunut. Erakkous menee aikansa, mutta ei loputtomiin.



En ole jättäytynyt täysin eilisen energiahoidon varaan, vaan lopetin eilisen päivän ja aloitin tämän olemalla kiitollinen. Olemalla kiitollinen kaikesta siitä, mitä minulla on, kaikesta mitä minulle on tapahtunut, kaikesta mikä on tehnyt minusta sen ihmisen, joka olen tänään. Ajattelin jatkaa sitä, siitä tuntuu olevan apua. Minulla on monia muitakin "kotiläksyjä", mutta en ole vielä rohjennut aloittaa niitä. Kaikki aikanaan. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että tie on auki taivaaseen asti. Kestääkö se tunne seuraavaan viikkoon, kestääkö se edes huomiseen, on täysin toisarvoista. Minulla on hyvä olla tässä ja nyt. Se riittää.



torstai 5. syyskuuta 2013

Kadonnutta energiaa etsimässä

Vielä tulee ensimmäisiä kertoja. Kävin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni energiahoidossa. Sillä oli joku hienompikin nimi, mutta en edes yritä kirjoittaa sitä. Aion käydä toistekin. Olo on nimittäin ollut kevyempi. Mielen pölyisillä lattioilla on vilahdellut valojuovia.

En oikeastaan tiedä, mihin tämä energiahoito perustuu. Enkä oikeastaan tiedä sitäkään, miksi mieli on kevyempi. Ehkä se keventyi pelkästään siksi, että joku oli kanssani täysin läsnä puolitoista tuntia. Ehkä siksi,  että olin itse läsnä. Ehkä siksi, että kerroin asioita, joita en ole vuosiin kertonut kenellekään, että kerroin asioita, joita en ole koskaan kertonut kenellekään. Ehkä siksi, että itkin jonkun toisen ihmisen nähden. Tai sitten jostain muusta syystä, mitä en ymmärrä. Eikä sillä ole väliä.

Hoidon jälkeen hain lapset äidiltä. Äiti kysyi, missä olin ollut ja kun kerroin, hän kysyi mitä lysti maksoi. Ja siihen perään hän tokaisi, että voisi tehdä moista huuhaata halvemmallakin. Meinasin pahoittaa mieleni. Mutta sitten tajusin, ettei hänen mielipiteensä mitätöi minun kokemustani, jos minä en anna niin käydä. En voi vaikuttaa toisen sanomisiin, mutta voin päättää, annanko sen vaikuttaa minuun. Enkä minä antanut. Sekin tuntui hienolta. Että pystyin päättämään omista tunteistani, etten mennyt niiden mukana niin kuin yleensä menen.

Myöhemmin kävin vielä tyttären kanssa kahvilassa viettämässä kahdenkeskistä aikaa. Siellä tuli taas itku. Ihan vain siitä syystä, että sain käydä kahvilla maailman ihanimman ja kauneimman tytön kanssa. Minusta voisi tulla hyvä itkijänainen, ehkä siinä on tuleva urani.

Kotiin tultuani kirjoitin keittiön seinään "Juuri tänään minulla on kaikki mitä tarvitsen". Ja niin minulla on.


tiistai 3. syyskuuta 2013

Rumuuden kestää yksinkin

Viikonloppuna istuskelin hetken rannalla. Siinä edessä auringonlaskussa kimalteleva vesi, vastarannalla jykevä kirkko ja iholla alkusyksyn viilenevä, mutta vielä lempeä tuulenvire. Se kaikki kauneus tuntui niin pahalta, että piti lähteä pois. Rumuuden kestää kyllä yksinkin, mutta kauneuden tahtoisi jakaa.

Täällä Sastamalassa (Kulttuuritalo Jaatsi) on tänään avannut ovensa näyttely "Kasvu", jossa on muutama minunkin työni. Että jos joku sattuu täällä päin kulkemaan, niin sinne vain katsomaan. Sieltä löytyy muun muassa tämä seuraava lintunen.



sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Valmiiksi ikävä

Monta päivää menee hyvin. Ei ehdi muuta kuin hoitaa asioita. On etsittävä vaatteet, laitettava aamupalaa, harjattava hiukset, pakattava reput, vietävä lapset hoitoon, mentävä töihin, huolehdittava muiden ihmisten asioista, haettava lapset, laitettava ruokaa, pyykättävä, siistittävä, luettava iltasatu ja sitten sitä vain uuvahtaa unohdukseen itsekin. Ei ehdi surra, ei ehdi edes muistaa.

Kun on yksin, sitä alkaakin hajoilla palasiksi. Aamulla herää siihen, että on jo valmiiksi ikävä. Muistaa, että joskus tässä oli joku, joka hymyili ja toivotti hyvää huomenta. Kauppareissulla huomaa istuvansa parkkipaikalla itkemässä sen sijaan, että noukkisi hyllyjen välissä seuraavan viikon ruokatarpeita.

Mutta sitten lapset palaavat ja elämä asettuu uomiinsa. Sitä on vähän väsynyt, nuutunut, mutta suru painuu taas pikkuhiljaa taka-alalle. Se palaa, ennemmin tai myöhemmin, mutta seuraavalla kerralla ehkä hiukan pienempänä, hiukan kevyempänä kantaa.

lauantai 31. elokuuta 2013

Ei minun nimeni

Olen käyttänyt uutta sukunimeäni melkein vuoden. Usein puhelimeen vastatessa tuntuu vieläkin siltä, että olen hiukan huijari. Eihän se oikeastaan ole minun nimeni. Se ei ole isäni nimi, se ei ole äitini nimi, se ei ole avioliiton mukanaan tuoma nimi.

Välillä tuntuu, että uusi sukunimi on katkonut viimeisiäkin säikeitä lapsuuden perheeseeni. Eivät ne säikeet koskaan ole vahvoja olleet, joten en tiedä onko sillä merkitystä. Tai onko niin edes käynyt muutoin kuin minun ajatuksissani. Ulkopuolinen olen joka tapauksessa ollut sitä ennenkin, mutta nykyinen ulkopuolisuus johtuu varmaan eniten ihan itsestäni. Mielenterveys on hauras asia, ja minun mielenterveyttäni on aina tukenut eniten se, etten ole kovin tiiviisti tekemisissä perheeni kanssa.

En tiedä, onko se yleensäkin keskimmäisen lapsen osa. Olla vähän ulkopuolelle, olla puoliksi näkymätön. Vai käykö niin vain perheissä, joissa kaikkien ongelmien keskellä jonkun on jäätävä taka-alalle, koska yhtään enempää kärsimystä kukaan ei kestä. En osaa sanoa, eikä sitä ehkä ole tarpeellista miettiä. Ylipäänsä tuntuu välillä, että parempi olisi olla miettimättä mitään. Mutta en ole vielä löytänyt keinoa nollata aivoja. Viinakaan kun ei nykyisin juuri maistu.

Ennemmin tai myöhemmin totun nimeeni, enkä enää muista, että olisin mitään muuta koskaan ollutkaan. Tämä minä olen nyt. Kuka se tämä on, sitä en juuri nyt tiedä, mutta ehkä opin hänet tuntemaan pikkuhiljaa.

perjantai 30. elokuuta 2013

Tarkkuuspuuska

Viime aikoina olen ollut hutilus. Nyt siis muutama huomautus viitaten aiempiin teksteihin.

Aina ei jaksa kukkia on Raija Nokkalan taulu. Mielettömän upea teos. Muutkin taiteilijan työt ovat hienoja, kannattaa tutustua.

Tanja Lintusen Huomenna rakastan vähemmän oli ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Raskaasta aiheesta huolimatta kirjassa oli myös huumoria, joka teki lukukokemuksesta astetta kevyemmän kuin etukäteen ounastelin. Erityisesti kirjasta jäi mieleen kirjailijan kaunis tapa käyttää kieltä. Olisin mielelläni laittanut tähän jonkun pätkän esimerkiksi, mutta tulin palauttaneeksi kirjan jo kirjastoon.

Tässä myös toinen lukuelämys, josta en kyllä aiemmin ole mitään maininnut: Käsi jota kerran pitelin. Valitsin kirjan nimen perusteella. Kirjailija on Maggie O´Farrel. Kirja kertoo rinnakkain kahta eri tarinaa, jotka lopussa nivoutuvat yhteen hienosti. Minulla meni aika pitkään, ennen kuin hoksasin yhteyden. Se on aina hyvä juttu. Suosittelen tätäkin.

Tällä kertaa ei muuta. Sain vain hetkellisen tarkkuuspuuskan. Tämä ei tule toistumaan.

PS. Sittenkin vielä muuta. Elämässä on viime viikkoina ollut maaninen pohjavire, siitä johtuu myös normaalia tiheämpi blogin päivittäminen. Maanisuus on seurausta unen puutteesta, olemme valvoneet vatsataudin ja yskän takia. Hyvin suurella todennäköisyydellä valvomme vielä ainakin pari viikkoa, riippuen täysin sairastuneiden määrästä. Mutta tämäkin loppunee (onko tuo oikea sana??) aikanaan ja palaan takaisin silloin tällöin harvakseltaan (jos silloinkaan) päivittämiseen.

torstai 29. elokuuta 2013

Niitä lapsia ei unohda

En ole urani aikana tehnyt kovinkaan montaa kiireellistä huostaanottoa, mutta muutaman kuitenkin. Ensimmäisestä muistan vain sen, kuinka parivuotias poika tarttui käteeni, kun lähdin  viemään häntä pois kotoaan. Joka kerta senkin jälkeen lapsi on lähtenyt luottavaisesti mukaan, yhtään itkemättä tai kyselemättä. Se on kamalaa. Tilanteen sujumisen kannalta tietysti suuri helpotus, mutta muuten ihan kamalaa. Jos lapsi pitää kotoaan pois hakea, niin eihän siellä yleensä kenelläkään ole hyvä olla. Mutta silti. Mitä ajattelee lapsi, joka lähtee aivan vapaaehtoisesti tuntemattoman ihmisen mukaan, usein edes oikein tietämättä mihin on matkalla?

Se särkee minun sydämeni kerta toisensa jälkeen. Kun pitäisi voida luottaa äitiin tai isään, eikä kuitenkaan voi. Kun tuntemattoman ihmisen matkaan lähteminen on parempi vaihtoehto kuin jäädä kotiin. Se särkee aina jotain minussa, niin kuin se epäilemättä särkee jotain siinä lapsessakin, ellei hän ole jo valmiiksi pirstaleina. En tiedä, turtuuko siihen koskaan, voiko siihen edes turtua.

Niitä lapsia ei unohda. Monet asiat niistä tilanteista unohtaa, ehkä lopulta kaiken muun. Mutta niitä lapsia ei unohda. Niitä pieniä luottavaisia lapsia ei ikinä unohda.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Olen niin ylpeä sinusta

"Äiti, olen niin ylpeä sinusta, kun jaksat joka aamu lähteä reippaana töihin", sanoi esikoiseni minulle eilen illalla. Kehut sai myös pikkuveli siitä, että lähtee reippaana päiväkotiin. Hiukan olin kuulevinani omia sanojani kommenttien takana, jonkin verran on tänä syksynä joutunut tsemppaamaan aamulähdöissä. Liikutuin silti. Kehut lämmittävät aina mieltä, ja niitä saa todella harvoin.

Vieläkin on hyvä mieli. Ei sillä lopulta ole paljonkaan väliä, onko tällä elämällä mitään merkitystä ja mieltä. Ovatko päivät hyviä vai huonoja, elämä takkuista vai tasaisesti soljuvaa. Minulla on tämä perhe. Lapset, jotka rakastavat minua ja joita minä rakastan. Se riittää. Rakkaus riittää.

tiistai 27. elokuuta 2013

Aina ei jaksa kukkia

Eilen illalla toivoin kahta asiaa. Että Tuure Kilpeläinen lukisi minulle iltasadun. Että saisin nukkua viikon. Neljän aikaan aamuyöstä totesin, ettei kumpikaan toteutunut.

Tulen koko ajan varovaisemmaksi toivomusten suhteen. Usein nimittäin käy niinkin, että saa juuri sen mitä toivoo. Ja sitten huomaa, ettei se olekaan hyvä asia. Mutta kuinka sitä oppisi toivomaan asioita, joita oikeasti elämäänsä haluaa ja tarvitsee? En ole vielä keksinyt sitä, joten yritän olla toivomatta.

Tuskailin yhtenä päivänä työkaverille sitä, että haluaisin taas löytää elämään positiivisen perusvireen. Sitten myöhemmin mietin, että miksi? Elämä ei ole aina mukavaa. Ei siitä silloin tarvitse nauttiakaan. Kuitenkin on niin, että muutaman vuoden päästä en edes muista tätä tahmomista. Voi olla, että elämä on silloin huikean hienoa, tai ehkä vielä pahempaa kuin nyt. Toisenlaista kuitenkin.

Tädilläni on ihana taulu. En nyt millään saa päähäni taiteilijan nimeä, mutta taulun nimi on "Aina ei jaksa kukkia". Siltä minusta tuntuu nyt.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Juhlaviikonloppu

Tässä viikonlopun aikana on tullut juhlittua kahdetkin synttärit. En tiedä, johtuuko juhlimisesta vai mistä, mutta tunnen itseni taas vaihteeksi ihan kelvolliseksi ihmiseksi. Näyttävät nuo lapsetkin minun seurassani viihtyvän, vaikka silloin tällöin sitä epäilenkin. Ja toisaalta, vaikka eivät viihtyisikään, niin jumissa ovat tässä perheessä.

Kävin eilen illalla läpi Viita-Akatemian aikaisia harjoituksia. Harmitti, kun en ollut laittanut ylös, mitä tehtäviä olin milloinkin kirjoittanut. Jotkut kirjoituksista olivat niin outoja, että olisi ollut kiva tietää tehtävänanto. Mutta ei voi mitään. Innostuin muokkaamaan paria tekstiä ja ilmeisesti sen innoittamana pyörittelin aamuyön tunteina päässäni paria runoa. Miten kivaa se onkaan pitkän tauon jälkeen. Tai no toki olisi mukavampi nukkua ne aamuyön tunnit, mutta jos ei kuitenkaan nuku, niin voi sitten ainakin käyttää ajan johonkin hyödylliseen. Runojen kirjoittelu ei varmasti kaikkien mielestä ole hyödyllistä, mutta minun mielestäni se on. Ehkä yksi niitä kaikkein hyödyllisimpiä asioita, joihin aikansa voi ylipäänsä käyttää.

Kotityöt ovat tekemättä, mutta saavat ollakin. Lapsia ei pöly häiritse ja myönnettäköön, ei se häiritse minuakaan.

torstai 22. elokuuta 2013

Huonoa äitiyttä ja katumusta

Äitiys on vaikea laji. En ole ollenkaan varma, olisiko minun pitänyt tulla koskaan äidiksi. Joskus lapsiani katsellessa ajattelen, että heidän olisi parempi kasvaa jonkun toisen kanssa. Jonkun sellaisen, joka osaa antaa heille enemmän, joka olisi aina lempeä ja hellä, eikä huutaisi koskaan.

Minä olen aina halunnut äidiksi. Se on ollut ainoa suuri unelmani. Toisinaan kauhistun sitä itsekkyyttä, joka tuohon tarpeeseen on sisältänyt. Minä olen halunnut olla äiti, minä olen tarvinnut äitiyttä saadakseni maailmani paremmin haltuun. Mutta tuoda nyt toisia tähän elämään, josta ei aina itsekään selviä.  En ole koskaan katunut sitä, että halusin ja sain nämä pienet pirpanani. Mutta välillä ajattelen, että he olisivat saaneet paremman alun jonkun toisen kanssa. Lapsilleen tahtoo aina parasta, enkä ole ollenkaan varma, että minun kanssani kasvaminen on heille parasta.

Ihmettelen ihmisiä, jotka kirkkain silmin sanovat, etteivät kadu mitään. Haluaisin voida sanoa niin. Mutta minä kadun. Kadun hirvittävän monia asioita. Niin monta kertaa olisin tehnyt jälkikäteen toisin, muuttanut asioita, vaihtanut suuntaa. Mutta se ei onnistu. Sitä on vain elettävä kaikkien huonojen valintojensa kanssa ja tehtävä niitä yhä lisää.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Naulakosta

Porakone jäi ostamatta. Vältän yhteiseloa kaikenlaisten teknisten vempainten kanssa aina kun se suinkin on mahdollista. Sain kuitenkin viriteltyä naulakon takaisin seinään, mutta tiedän, että se tipahtaa sieltä taas aikanaan. Niin se tahtoo olla näiden pirkkaniksien kanssa: toimivat aikansa mutta eivät loputtomiin. Lopulta maksan ison summan rahaa jollekin ammattilaiselle siitä, että hän korjaa virityksilläni tuhotun seinän ja asentaa sen jälkeen naulakon paikoilleen oikeaoppisesti. Siinä kohtaa mietin taas, miksi en ajoissa pyytänyt jotakuta muuta tekemään asiaa, jota en itse osaa. Jostain syystä en opi, toistan samoja virheitä vuodesta toiseen. 

Poistin yhden tekstin. Päädyin kuitenkin siihen, että siinä oli liikaa informaatiota toisesta ihmisestä. Rajanveto on joskus vaikeaa. Eihän siinä mitään uutta ollut, ei mitään sellaista mitä hän ei olisi jo tiennyt, eikä hän toisaalta tänne eksy. Mutta silti.

maanantai 19. elokuuta 2013

Viikonloppu

Siivosin. Vein pojan vanhan pyörän toiselle yksinhuoltajaperheelle. Kävin ostamassa tulevan viikon ruokatarvikkeet. Pesin pyykkiä. Kuuntelin 60-luvun iskelmiä. Itkin (ei kannattaisi kuunnella 60-luvun iskelmiä). Kävin lenkillä (terve sielu terveessä ruumiissa, tai niinhän sitä luulisi). Seurasin käpyä kantavaa oravaa ja mietin, johtuiko oravan sekavuus minun häiritsevästä läsnäolostani vai siitä, että se oli hukannut pesänsä. Olin onnellinen. Olin surullinen. Ikävöin lapsia. Lasten palattua isältään kuuntelin heidän kiukutteluaan. Mietin, miksi olinkaan heitä ikävöinyt. Lasten tyynnyttyä teimme tortilloja (joista tuli liian tulisia) ja suklaabanaani-paistosta (josta tuli pahaa). Ja sitten aloimme laskeutua arkeen.

Normaali lapseton viikonloppu siis. Yksi poikkeus kuitenkin oli. Minä myös kirjoitin. Enkä puhu nyt näistä arkijorinoistani, vaan kirjoitin ihan muuta. Innolla ihan muuta.

Reilut kaksi vuotta sitten osallistuin kirjoituskilpailuun, jossa en päässyt palkintosijoille, mutta tekstini kuitenkin julkaistiin siellä parhaimmiston joukossa. Sain lahjaksi kasan meikkisiveltimiä, joita en ole käyttänyt. Tuskin koskaan käytänkään. Sen jälkeen en ole kirjoittanut juuri mitään. Jonkun kerran olen aloitellut runojen kirjoittamista, mutta aina se on tyssähtänyt melko lailla alkuunsa. Kirjoittamisen palo on vain hävinnyt, enkä ole löytänyt sitä enää. Se on tuntunut hassulta kaiken sen vuosikausien lähes maanisen kirjoittamisen ja käsikirjoitusten lähettelyn jälkeen.

Nyt aloitin kuitenkin uutta tarinaa. Tämä tarina tulee lähelle, paljon lähemmäksi kuin yksikään kirjoittamani tarina koskaan. Olen kaihtanut sen kirjoittamista. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että juuri tämä tarina minun on kirjoitettava, että tämä on se tulppa, joka estää kaiken muun kirjoittamisen. Voin olla väärässäkin, usein olen. Mutta olipa niin tai näin, tuntuu hyvältä kirjoittaa.

lauantai 17. elokuuta 2013

Puolensa ja puolensa

Täytyisi ehkä tarkistaa, montako kertaa olen viimeisen puolen vuoden aikana kirjoittanut parisuhteesta tai rakkaudesta. Hiukan alkaa tuntua siltä, että liian monta. Mutta yhden vielä kirjoitan, koska tämä aihe nyt väkisinkin on mielessä. On siellä mielessä paljon muutakin, mutta enimmäkseen sontaa.

Voin parisuhteissa huonosti. Ei mitään väliä, kenen kanssa seurustelen ja kuinka ihana se toinen ihminen on. Minä voin huonosti. Nautin kyllä siitä, että lähellä on joku rakas, en minä sitä. Mutta minä myös ahdistun siitä. Siitä, että lähellä on joku. En ymmärrä mistä se johtuu. Miksi parisuhteessa alkaa tuntua siltä, että elämä ei ole minun käsissäni? Etten minä hallitse asioita siinä määrin kuin haluaisin hallita? Ja miksi ihmeessä minun pitäisi kaikkea hallita?

Vika ei ole miehissä, sen olen jo oppinut. Vika on minussa, oman pääni sisässä. Tai en minä sitä ehkä viaksi kutsuisi. Se on jokin asia, joka minun on itseni kanssa käytävä läpi, ennen kuin kannattaa edes vilkaista yhtäkään miestä. Siitä saattaa tulla pitkä tie, mutta jos joskus kuvittelen kykeneväni parisuhteeseen, niin eiköhän se ole käytävä. Askel kerrallaan. Töppöstä toisen eteen vaan.

Tai sitten on niin, että minä olen niitä ihmisiä, joiden ei pitäisi olla parisuhteessa. En voi väittää olevani onneton yksin. Minä nautin omasta seurastani, siitä että voin elää juuri niin kuin itse haluan. Hiljaisista hetkistä, jolloin kukaan ei tarvitse minua. Mutta on minussa toinenkin puoli, se puoli joka kaipaa läheisyyttä, rakastetuksi tulemista, sitä että saisi rakastaa. Aika näyttää, kumpi puoli voittaa.

perjantai 16. elokuuta 2013

Talossani kasvaa vanha puu

Tätini Erja von Koch on julkaissut ensimmäisen runokokoelmansa. Se on huikea saavutus. Olen istunut joillakin samoilla kursseilla hänen kanssaan ja tiennyt aina, että hän osaa kirjoittaa. Mutta sen lisäksi hän on ollut kirjoittamisessaan uskomattoman sitkeä. Hän on jaksanut puurtaa näiden runojen parissa vuosi toisensa jälkeen, ja tässä on nyt tulos. Minä onnittelen häntä. Teitä muita suosittelen lukemaan kirjan. Kansikin on niin kaunis, että sitä tekee suorastaan mieli silittää.



torstai 15. elokuuta 2013

Poravasara vai iskuporakone

Uudessa kodissa on betoniseinät. Tai mitä lie ovatkaan, mutta kuitenkin sellaiset, ettei niihin ihan mikä tahansa uppoa. Pitäisi kuitenkin saada naulakko paikoilleen ja pari tauluakin vaatisi taulukoukkua järeämpää kannatinta.

Ajattelin ilman muuta, että minun on ostettava iskuporakone. Katselin niitä netistä ja sitten löysinkin sieltä poravasaran. Ja kun googlasin sitä, löysin monta keskustelua, jossa vannottiin ehdottomasti poravasaran nimeen. Nyt en tiedä, minkä vehkeen mahtaisin tarvita.

Minulla on monenlaisia kokemuksia rautakaupasta. Erään kerran kävin ostamassa ruuvimeisselin. Heti ovella avulias myyjä tuli kysymään mitä tarvitsen. Kävimme seuraavanlaisen keskustelun:
"Ruuvimeisseliä minä tulin ostamaan".
"Minkäslaista?"
"No sellaista ihan tavallista". Pitkä katse myyjältä. Joka oli muuten ihan söpö poika.
"Ristipää vai taltta?"
"Ristipää"
"Minkäs kokoinen?"
"No sitä en tiedä, mutta jos näytät missä niitä on, niin kyllä minä osaan arvioida"
Sitten seisottiin tovi meisseleitä ihaillen, jonka jälkeen minun oli todettava:
"En tiedä kyllä näistä, mikä olisi sopiva koko"
"Ei sinulla sattuisi olemaan mukana sitä ruuvia?", poika kysyi.
"No ei, mutta taidan käydä hakemassa sen kotoa". Ja kävin. Oikea ruuvimeisseli löytyikin sitten helposti ja sain kasattua elämäni ensimmäisen oman ruokapöydän.

Hain ruuvimeisseliä toisenkin kerran, joskin toiselta paikkakunnalta, silloin pyykkikoneen asennusta varten. Nyt osasin ostaa sopivan kokoisen kerralla, mutta en silti saanut sillä auki pirullisen tiukassa olevaa ruuvia. Marssin takaisin kauppaan, jossa sattui vielä olemaan sama myyjä kuin ensimmäisellä kerralla. Tämäkin oli muuten söpö nuorimies, ovatkohan ne aina? Selitin, etten saanut ruuvia auki, että olisikohan jotain järeämpää vehjettä? Kävimme seuraavanlaisen keskustelun:
"No porakone voisi tietysti olla"
"Katsotaan niitä sitten"
"Katsotaan vaan, mutta onko sinulle sellaiselle käyttöä muuten?"
"Ei varmaan ole, mutta se pyykkikone on kyllä saatava paikoilleen"
"Etkö voisi pyytää jotain miestä laittamaan sitä?"
Nyt minä mulkaisin myyjää pahasti. Kävi kyllä mielessä, että pyydän myyjää itseään, olihan hän ihan söpö. Mutta vastasin:
"Olen juuri muuttanut tänne, enkä tunne täällä yhtään miestä"
"Ahaa. No sitten", myyjä mietti hetken ja jatkoi:
"Niitä ruuvimeisseleitä on kyllä vähän järeämpiäkin, jos kokeilisit ensin sellaista".
Ostin sitten järeämmän ruuvimeisselin, ruuvi aukesi ihan leikiten ja säästyin porakoneen ostolta. Mutta nyt en taida enää säästyä.

Täytyy myöntää, että joskus olen tuntenut itseni rautakaupassa hiukan tyhmäksi. Mutta kai se taas on otettava nöyrä asenne ja mentävä kokeilemaan, mitä sieltä tarttuisi käteen tällä kertaa. Toivottavasti myyjä on söpö.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Huomenna rakastan vähemmän

Lainasin eilen kirjastosta kirjan, Tanja Lintusen Huomenna rakastan vähemmän. Nimi oli niin koukuttava, että oli ihan pakko lainata kirja. Ehdin vasta hiukan aloittaa lukemista, joten en kerro kirjasta vielä mitään. Takakannessa sanotaan näin: Nainen tappaa itsensä ja jäljelle jää mies - ja rakkaus, josta mies ei pääse irti, vaikka yrittää. Miehelle jää läjäkaupalla tunteita ja muistoja, tyhjää kolahteleva elämä, jonka mies koettaa täyttää avoliitolla uuden naisen kanssa. Mutta mies ei rakasta Kerttua, koska hän rakastaa Sofiaa.

Ihan riemastuttavaa. Aihe ei tietenkään varsinaisesti riemastuta, mutta kirjan nimi on niin ihana, että olisin itse halunnut kirjoittaa sen nimisen kirjan. Toivottavasti kirja on muutenkin hyvä. Ainakin kieli on kaunista. Ja se on takuuvarmaa, että kirjan päähenkilölle menee huonommin kuin minulla. Eilen illalla itse asiassa tuumasin, että minulla menee kaikesta ympärillä pyörivästä epävarmuudesta huolimatta ihan hyvin. Arki on hetkittäin pelkkää surua ja selviytymistä, mutta ei se ole sitä aina. Välillä se on myös pelkkää iloa.

maanantai 12. elokuuta 2013

Hillitty ja hallittu

Vilkaisin taas, millä hakusanoilla blogiini on päädytty. Tunsin ilkeän vihlaisun, kun luin nämä hakusanat: "en osaa päättää". Voi ystävä kallis, joka noilla sanoilla olet tänne päätynyt, olen todella pahoillani. Sillä jos joku ei osaa päättää, niin se todella olen minä. Että jos joku muukaan ei osaa päättää, niin täältä ei apua löydy.

Olen viime aikoina epäillyt, että saatan olla suorastaan diagnoosin tarpeessa, niin ailahtelevaksi olen tullut. En uskalla mennä lähiaikoina lääkäriin, joudun vielä itsekin hoitoon. Yhtenä hetkenä olen sitä mieltä, että myyn juuri löytyneen kotimme, pakkaan lapset autoon ja ajan niin pitkälle kuin rahat riittävät (eli en kovin pitkälle), enkä tule ikinä koskaan milloinkaan takaisin. Mitä se sitten auttaisi, ei yhtään mitään. Ja sitten seuraavana hetkenä rakastan kaikkea, mikä vastaani tulee. Erotan toisiaan kuristavat ipanat hymy huulilla, tulen töihin naureskellen ja suhtaudun ymmärtäväisesti itseeni ja koko ympäröivään maailmaan. Kunnes taas..

Haluaisin olla hillitty, hallittu ja seesteinen. Jotkut ihmiset luulevatkin minun olevankin sellainen. Se on kaukana totuudesta. Se, mitä ihmiset luulevat seesteisyydeksi, on itse asiassa apaattisuutta. Sellainenkin välillä olen. Aivan poissaoleva ja haluton pysyttelemään realiteeteissa.

Minä haluaisin olla tasainen kuin viilipytty. Ei kuohuntaa, ei kohisevia koskia. Ei yhtään draamaa, ei tippaakaan draamaa, ei pienintäkään hitusta. En vain tiedä, kuinka tasaiseksi tullaan. Ajattelin, että vanheneminen korjaa jakomielisyyteni, mutta niin ei ole käynyt. Tai sitten en ole vielä riittävän vanha.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Osastolla

Olemme viime aikoina vierailleet tiuhaan psykiatrisella osastolla. Lapseni käyttäytyvät siellä kuin olisivat juuri viidakosta vapautettuja. He kieppuvat tuolien alla, juoksevat, heiluvat, pirskahtelevat ja räiskähtelevät niin, ettei siinä ole mitään tolkkua. Turha ehkä sanoakaan, että puhetta he eivät kuule. En tiedä mistä se johtuu. Lapseni eivät ole sieltä villeimmästä päästä, tosin eivät ihan rauhallisemmastakaan. Ehkä villiintyminen on luonnollinen reaktio luonnottomaan tilanteeseen. Kaikuviin käytäviin, hiljaiseksi huumattuihin ihmisiin, katseisiin joissa ei ole mitään jäljellä. Toiveisiin, joita ei enää toivota; haaveisiin, joita ei enää haaveilla.

Me käymme siellä silti. En tiedä miltä se tuntuu. Se lohduttomuus ja väkkäränä pyörivät lapset eivät jotenkin sovi yhteen. Ehkä se tuntuu niin pahalta, ettei se enää tunnu.

En tiedä, kuinka siinä karuudessa voi kukaan toipua, tulla ehjäksi. Ehkä siellä ei kukaan toivu. Ehkä heidät vain lääkitään uskomaan siihen, että elämä voi vielä jatkua. En tiedä, ehkä minä en vain ymmärrä. 

lauantai 10. elokuuta 2013

Toisiin ajatuksiin

Siivosin tänään kotiani. Olin juuri vaihtamassa petivaatteita, kun purskahdin nauruun. Perkele sentään, minä olen kaksi kertaa tämän elämän aikana aloittanut tyhjästä ja onnistunut hienosti. En loistavasti, en täydellisesti, mutta hienosti. Lapseni ovat täyspäisempiä kuin minä tulen koskaan olemaan. Epäilemättä tie ei ole heillekään tasainen, mutta he pärjäävät molemmat omalla tavallaan. Meillä on kaunis koti. Naapurustossa ei ehkä asu yhteiskunnan kerma, mutta emmepä mekään sitä ole. Minulla on työ, josta ei voi saada potkuja. On sukulaisia ja ystäviä. Terveyttä ja riittävässä määrin onnellisia hetkiä. Jos nyt sitten jonakin hetkenä pyyhit raivopäisen lapsen ruuantähteitä katosta tai itket R-kioskin kassalla sydänsurujasi, niin mitä sitten. Joskus elämä heittää paskaisella rätillä, mutta sitten on vaan pyyhittävä enimmät roiskeet pois ja rämmittävä eteenpäin.

Että eipä nyt kuitenkaan taukoilla. Eihän elämästäkään taukoja oteta. Tai jos otetaan, niin tuppaa käymään huonosti.

perjantai 9. elokuuta 2013

Joku, johon nojata

Minä en usko enkeleihin. Mutta aina joskus minä toivon, että meillä jokaisella sellainen olisi. Että olisi joku, johon nojata hetki juuri silloin, kun ei itse jaksa.

 
 
Elämässä tulee hetkiä, jolloin tuntee itsensä niin epäkelvoksi, ettei siitä tahdo päästä eteenpäin. Näitä hetkiä on nyt ollut riittämiin. Näin se elämä heittelee, vasta hetki sittenhän hehkutin hyvää mieltäni, mutta jo silloin oli ikäviä aavistuksia ilmassa. Parin vuoden päästä tämäkin ajanjakso naurattaa tai jos ei naurata, niin ei ainakaan itketä. Mutta se tieto ei auta nyt, kun yrittää selvitä jotenkin päivästä toiseen ja uusi päivä on aina edellistä huonompi.

Tiedän kyllä kokemuksesta, että ennemmin tai myöhemmin tulee myös se parempi päivä. Että joskus vielä tulee loistaviakin päiviä, päiviä joiden muistoa vaalii läpi elämänsä.

Nämä päivät ovat kuitenkin sellaisia, joista ei pitäisi kirjoittaa yhtäkään sanaa. Kaikkea ei kannata dokumentoida. Muisti on armollinen, minun muistini varsinkin, koska olen aika lähellä dementikon tasoa. Unohdan helposti, kun vain annan itseni unohtaa. Blogi jääköön siis toistaiseksi pienelle tauolle. Tavataan taas.

tiistai 6. elokuuta 2013

Ei saa hengittää

Jos joku kysyisi minulta, mikä on päivän paras hetki, vastaisin: iltasatu. Silloin kaikki päivän askareet ovat jo ohi ja viereeni käpertyy kaksi väsynyttä pienokaista. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että toisinaan he riehuvat siihen asti, kunnes jompikumpi lyö päänsä seinään ja pääsemme viimein aloittamaan sadun. Joskus se onnistuu helpomminkin.

Luen mielelläni. Ääneen tai itsekseni, sillä ei ole väliä. Vanhemmuudessa on sellaisiakin asioita, jotka ovat vastenmielisiä, mutta iltasadun lukeminen ei ole sitä koskaan. Joskus käy niin, että lapset jo nukahtavat ja minä vain jatkan lukemista, koska kirjassa on mielenkiintoinen kohta kesken.

Eilen lapset eivät nukahtaneet iltasatuun. Lukemisen jälkeen poika työnsi poskensa aivan kiinni kasvoihini (nukumme perhepedissä). Luulin hänen jo nukahtaneen, kun hän yllättäen sanoi: "Älä nuku sillai". Kysyin: "Millai?". Poika vastasi: "No sillai että hengität".

Arjen alkamisen ahdistusta

Arki on alkanut. Ensimmäiset aamut ovat sujuneet yllättävän hyvin huonoista yöunista huolimatta. Kuinka sitä aina valvookin, vaikka tietää, että jotenkin asiat sujuvat, hyvin tai huonosti. Mutta sujuvat kuitenkin, koska niiden on pakko.

Haluaisin pelätä vähemmän. Haluaisin oppia suhtautumaan asioihin rennosti. En vain osaa. Sen sijaan mietin jo nyt, kuinka selviämme kaikista tulevista vuosista, kaikista pakkaskeleistä, auton hajoamisista, itkuisista aamuista, valvotuista öistä, oksennustaudeista, työpaineista, koulun aloituksista. Aina olen uskonut siihen, että selviän mistä tahansa, mutta edeltävän vuoden aikana olen alkanut epäillä sitä. Se ei ole mukava tunne. Yritän silti muistuttaa itselleni, että jos olisin kaatuakseni, olisin kyllä kaatunut jo kauan sitten. Kauan, kauan sitten.

Toisina päivinä kaiken vastuun kantaa kevyesti ja silloin tietää, että tämä on hyvä elämä juuri meille. Että lapsista kasvaa tavallisia aikuisia ja heidän lähdettyään pesästä minä olen vielä hengissä. Että kaikki menee riittävän hyvin, emmekä kukaan saa sellaisia traumoja, joista emme selviäisi. Mutta sitten on niitä toisia päiviä. Eikä silloin tiedä, kuinka saisi edes sen yhden päivän kaikki langat pidettyä kasassa. Niinä iltoina lasten nukahdettua sitä vain katselee omia pikkuisiaan ja toivoo, että aika pysähtyisi siihen, ettei enää yhtään uutta vaatimusten täyttämää aamua tulisi.

Mutta niin ne päivät kuluvat, hyvät ja huonot. En minä elämääni toiseen vaihtaisi, siitä olen jokaisena päivänä täysin varma. Mutta voimaa toivoisin joskus lisää. Että vielä illan viimeisenkin kiukun aikana jaksaisi ottaa lapsen syliin sen sijaan, että komentaisi pois. Että jaksaisi ottaa syliin ja vakuuttaa, että me selviämme kaikesta yhdessä. Että uskoisi sen silloin myös itse.

Ja joskus erityisen huonoina hetkinä sitäkin toivoo, että joku ottaisi joskus minutkin syliin ja sanoisi: sinä selviät kyllä, me kaikki pärjäämme hyvin. Me selviämme tästä yhdessä.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Hyvä mieli

Kävin aamupäivällä mustikassa mummoni ja kummityttöni kanssa. Minun piti ottaa sieltä kiva eväsretkikuva. Tiedättehän, kippo täynnä mustikoita ja muki höyryävää kahvia siinä vieressä. Unohdin kuitenkin kameran kotiin. Mikä olikin hyvä, sillä mustikkapaikkamme oli tuhottu. Metsää oli kaadettu silmänkantamattomiin ja metsäkone oli sitten myrrännyt loput. Löysimme silti hiukan mustikoita, mutta ei siitä tunnelmakuvia olisi saanut. Reissu oli silti hyvä. Seura oli mitä parhainta, kahvi oli herkullista ja ystävän leipoma omenapiirakka kerrassaan loistavaa.

Miten hyvä on ihmisen mieli, kun ei ole kiirettä. Aamulla voi loikolla rakkaan kainalossa. Aamupalan jälkeen palata takaisin sänkyyn. Laittaa lapsille laastarit polviin ja päästää ne takaisin pihalle leikkimään. Miten hyvä on olla lomalla. Miten hyvä on olla lomalla, kun on työ, josta olla lomalla. Välillä tunnen itseni suorastaan naurettavaksi kaikessa kiitollisuudessani, koska tiedän, että vielä minä kiroan koko elämäni alimpaan helvettiin. Ja monta kertaa. Mutta mitäs sitten. Näitä hyviä aikoja täytyy vaalia. Ehkä hiukan hehkuttaakin. Paremmin jaksaa sitten nekin vähemmän hyvät ajat, väistämättömät hankaluudet, jotka ovat edessä ennemmin tai myöhemmin.

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Helpompi jäädä

Loman ensimmäiset hetket. Mieli ei sitä vielä ymmärrä. Pää pörisee ja surisee kiireessä tehtyjä viime hetken pakollisia askareita. Tuliko kaikki tehtyä, tuliko ainakin kaikki pakollinen tehtyä?

Kevät on ollut raskas, monella tavalla upea kevät, mutta silti raskas. Vasta viime päivinä olen pienissä hetkissä ymmärtänyt, missä elämäntilanteessa oikeasti olen. Pitkän etsimisen jälkeen on löytynyt koti, josta täysin varauksetta pidän. Enää ei tarvitse lähteä, ei koskaan, jos ei halua. Monena aamuna olen ajatellut, että nämä ovat ne tiet, joita loppuelämäni kulutan. Nämä ovat ne puistot, joissa lapseni teininä kokeilevat ensimmäiset humalansa. Näissä maisemissa he kokevat ensimmäiset sydänsurunsa, toteuttavat haaveitaan, erehtyvät ja onnistuvat. Näiltä seuduilta he lähtevät aikanaan etsimään omaa tietään.

Se tuntuu hyvältä. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu siltä, että on parempi jäädä kuin lähteä. Että tähän on hyvä juurtua. Että on helpompi jäädä kuin lähteä. Se tuntuu ihmeelliseltä ihmiselle, joka ei ole koskaan juurtunut mihinkään, joka on tottunut lähtemään.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Lomaa odotellessa

Lomaan on kolme päivää. Viime vuosi on mennyt niin vähillä lomilla, että nautin jo pelkästä loman odotuksesta. Ihan kohta kokonainen kuukausi aamuja, jolloin ei tarvitse lähteä mihinkään, jos ei huvita. Ainoa lukkoon lyöty suunnitelma on neuvolakäynti. Sen ehkä kestää. Ja jos ei kestä, niin sitten perutaan.

Epäilemättä teemme yhtä sun toista. Käymme sukuloimassa Savossa, retkeilemme uimarannoilla ja metsissä, leivomme pullaa, kyläilemme. Mutta silti on vapaus valita. Jos ei huvita kyläillä, niin sitten ei kyläillä. Jos ei huvita mennä metsään, niin sitten emme mene metsään. Jos ei huvita nousta aamulla sängystä, niin sitten emme nouse. Tämä viimeinen on tietysti pelkkää toiveajattelua. Lapset ovat sitä mieltä, että aina pitää kuitenkin nousta sängystä. Ja mielellään aikaisin. Minun on ihan turha esittää eriäviä mielipiteitä, häviän taatusti.

Mutta silti. Kuukausi aikatauluttomuutta. Kuukausi ilman herätyskelloa. Kuukausi kiireettömyyttä, oleilua, laiskottelua, lepoa. Miten ihanaa.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Tuoksuissa

Minulla on ärsyttävä vaiva nimeltään migreeni. Se pysyy kohtuullisen hyvin kurissa, kun syön säännöllisesti, nukun riittävästi enkä stressaa tarpeettoman paljon. Lisäksi on syytä välttää suklaata (mikä painajainen) sekä tietynlaisia viinejä (onneksi ei kaikkia). Valitettavasti myös tuoksut ovat aika lailla pannassa. Vahvoista tuoksuista saan oitis päänsäryn, jota voi huonolla tuurilla kestää kolmekin päivää ihan riippumatta siitä, kuinka suuren määrän erilaisia särkylääkkeitä syön.

Tuoksuja on helppo välttää kotioloissa. Ei vaan tupsuttele päällensä hajuvesiä, niin kaikki on hyvin. Julkisissa tiloissa se on välillä vaikeaa. Omalla työpaikallani ongelmaksi uhkaa muodostua se, etteivät sosiaalityöntekijöiden herkät nenät kestä pientä paskanhajua. Siispä vessassa suihkutellaan raikastinta niin, että välillä koko toimisto haisee kyseiselle aineelle. Monella kotikäynnillä olen huomannut, että raikastimen tuoksu seuraa mukana. Onneksi kukaan ei ole tullut kysymään, että mikäs tuo kiva tuoksu on? Olisi noloa sanoa, että WC-raikastinhan tämä. No siitä viis, mutta pää ei oikein kestä vessakäyntejä työpaikalla.

Muutama viikko takaperin tein myös kaupassa haisevan virheostoksen. Ostin pikkuhousunsuojia ja syynäsin paketin tarkkaan, ettei siihen vaan olisi työnnetty ylimääräisiä ainesosia. Mutta katsos vaan, avasin paketin kotona ja vastaani tulvahti kunnon tuoksut. Nuukana ihmisenä päätin kuitenkin urhoollisesti ostokseni käyttää, mutta kolmen päivän päänsäryn jälkeen totesin, että paketti joutaa roskiin. Suoraan sanottuna en ymmärrä muutenkaan, miksi kukaan haluaisi tuoksuvia pikkuhousunsuojia. Ainahan sitä voi peseytyä, jos ajattelee haisevansa.

Parisuhdekin voi tuoksuihin kaatua. On nimittäin miehiä, jotka eivät siedä omaa tuoksuaan ja niinpä niitä hajusteita lotrataan sitten litrakaupalla. Voitte uskoa, että hellät hetket loppuvat lyhyeen, kun migreeni iskee aina kun erehtyy rakkaan ihoa nuuhkimaan. Ja ei, pyynnöt noiden joutavien aineiden vähentämiseksi eivät välttämättä auta. Nyt tuli kyllä mieleen, että ehkä se on ollut vain helppo tapa päästä minusta eroon. Ei hankalia parisuhdekeskusteluja, kun tuoksu hoitaa karkotuksen helposti ja nopeasti. Kuinka kätevää.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Siemeniä

Laitoimme keväällä lasten kanssa multaan kaikenlaisia siemeniä. Purkeista löytyi luumua, paprikaa, appelsiinia ja kaksi avokadoa. Toinen avokado ja kaikki paprikat lähtivät kasvamaan, muut ovat jo kohdanneet kohtalonsa roskalaatikossa.

Nuorempana sain kasvit suorastaan kukoistamaan, nyt yleensä tapan ne. En tiedä, mistä se johtuu. Nuorempana tosin pystyin paljon muuhunkin, mihin en enää pysty. Enkä ole vielä edes vanha. Tästä voisi kehitellä kriisin, mutta en jaksa.

Avokadon tulevaisuus näyttää kuitenkin lupaavalta. Olen etsinyt merkkejä siitä, että se olisi kiukustunut muutosta. Kasvit kun ovat vähintään yhtä oikukkaita kuin naiset, joten niistä ei koskaan tiedä, miten ne muuttuviin olosuhteisiin reagoivat. Toistaiseksi näyttää hyvältä. Onhan tuo aika hontelo tapaus, mutta siitä voi kasvaa vielä vaikka minkälainen puu. Nyt täytyy myöntää, ettei minulle ole hajuakaan siitä, miltä avokado "isona" näyttää. Onko se edes puu? Täytyy googlata.

Kasvun ihmeestä jaksaa aina innostua. Se kun ei ole koskaan itsestäänselvää. Kaikki siemenet eivät idä. Kaikkien ei pidäkään. Mutta onneksi jotkut itävät.

 
 

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Uupunut matonen maan

Kyllä ei jaksa. Muuton jälkeen olen ollut lähinnä tärisevä hermoraunio. Illalla sitä menee nukkumaan lihakset kivistävinä ja samaan särkyyn aamulla herää. Ei hyvä, ei ollenkaan hyvä. Aikaa toipumiseen ei vain tunnu löytyvän. On työ, on lapset, on koti, joka pitäisi saada kuntoon juhlia varten. Ne kaikki ovat erinomaisen hyviä asioita, tärkeitä asioita, mutta joskus uupumus peittää sen kaiken, upottaa alleen niin ettei niistä osaa nauttia.

Tänään teemme lasten kanssa lihapullia ja keitämme ruotsalaisia uusia perunoita. Ja onnihan on ihan siinä. Siinä, että pöydässä on ruokaa ja että ne kaikkein rakkaimmat jakavat sen ruuan minun kanssani. Niihin hetkiin pitää pysähtyä ja muistaa, että minulla on kaikki mitä tarvitsen. Kaikki ja ylikin. Ja loma on ihan pian, loma ja uimarannat ja lasten iloinen nauru. Kyllä se omakin nauru sieltä vielä löytyy. Jossain kohtaa lomaa huomaan, ettei mitään kohtaa kolota, ettei väsymys kiristä hermoja äärimmilleen eikä silmäpusseista ole tietoakaan. Sitä odotellessa.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Se ainoa oikea

Viime aikoina olen miettinyt rakkautta. Paljon ja monesta eri näkökulmasta. Olen lukenutkin rakkaudesta, parisuhteista, ihmisten välisistä kummallisuuksista. En ole sen viisaammaksi tullut.

Lapsena opin, että rakkaudesta kannattaa pysyä kaukana. Että rakkaus on suurimmaksi osaksi tapa nöyryyttää, alistaa, rikkoa ja tuhota. Että rakkaus voi hyvinkin viedä ihmisen hullujenhuoneelle tai jopa hautaan. 12-vuotiaana sanoin hyvin läheiselle ihmiselle, että jos rakkaus on tuollaista, en rakasta koskaan. Enkä tiedä, olenko rakastanut. Rakastunut kyllä montakin kertaa, liiankin monta, mutta rakastanut? En tiedä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tiedän.

Kun sain esikoiseni syliini, ymmärsin ensimmäistä kertaa elämässäni, että rakkaus voi olla myös korjaavaa. Että rakkaus voi tehdä ihmisen ehyemmäksi, korjata säröjä, silittää mielen sileämmäksi. Lasteni rakkaus on korjannut monia rikki menneitä kohtia minussa. Se ei ole ollut heidän tehtävänsä, mutta sen he ovat tehneet. Tiedän, että heitä minä rakastan. Vaikka he jostain kumman syystä tappaisivat puolet maailman väestöstä, minä rakastaisin heitä silti. Mutta osaisinko rakastaa samalla tavalla miestä? Pitäisikö osata?

En ole koskaan uskonut yhteen ainoaan oikeaan. Olen ajatellut, että toiset sopivat yhteen huonommin, toiset paremmin, mutta lopulta kyse on vain päätöksestä. Että tämän ihmisen kanssa minä päätän elää, tämän ihmisen kanssa pärjään sen verran kuin yleensä kenenkään kanssa voin pärjätä. Mutta olen alkanut epäillä itseäni. Entä jos onkin niin, että jossain harhailee juuri minun puuttuva puoliskoni, jota en ehkä koskaan kohtaa? Voiko niin käydä? Voiko käydä niin, että olisi vain yksi ainoa oikea, jota ei koskaan tapaisi? Tai jonka ehkä tapaisi, mutta ei ymmärtäisi vaan kävelisi tyynesti onnensa ohi. Ihmettelisi lopun elämäänsä tyhjyyttä, joka ei täyty millään. Ei viinalla, ei toisilla ihmisillä, ei loputtomalla tavaroiden haalimisella. Se on lohduton ajatus. Sellaista ei pidä miettiä iltana, jolloin lapset ovat poissa ja koko maailma tuntuu olevan jossain muualla. Iltana, jolloin taivas salamoi ja viskoo vettä niin, että siihen voisi hukkua. Sellaisena iltana pitää ajatella vain kauniita ajatuksia, sellaisia joissa paha saa palkkansa ja rakkaus voittaa. Mutta meneekö se koskaan oikeasti niin? Voittaako rakkaus? Ihan oikeasti, voittaako se koskaan?

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Kirjoitusharjoitus: Minä puhun sinulle silti

Lähes huomaamaton ilmoitus paikallislehden alakulmassa: myydään peltojen keskellä sijaitseva, perinteitä kunnioittaen remontoitu pieni mökki. Perässä tuttu osoite, jossa en koskaan ole käynyt, mutta jonka muistan kuin kotipihani. Muistan, koska sinä olet kuvaillut sitä maisemaa, joka on sinulle kaikkein rakkain. Muistan, koska sinä olet kertonut, kuinka viilenevinä syysiltoina olet istunut mökkisi kivisellä rappusella ja kuvitellut minut tanssimassa keskellä peltoa kypsän viljan seassa. Muistan, koska sinä olet sanonut, että siinä maisemassa kuulet aina minun ääneni. 

Kaikki nämä pitkät viikot ja kuukaudet, vuodetkin, olen ajatellut että se riittää. Riittää, että meillä on se mökki, se maisema jonka keskellä olemme niin usein kohdanneet. Emme koskaan oikeasti, pelkissä haaveissa vain. Pelkissä haaveissa niinä kallisarvoisina hetkinä, kun oman elämän äänet ovat jo vaienneet pimenevään iltaan ja olen kuullut sinun äänesi hellinä kuiskauksina ihollani. Ja olen aina luottanut siihen, että sinä kuulet minun ääneni. Se on riittänyt, sen on ollut pakko riittää.

Ja nyt se maisema on kaupan. Pientä ilmoitusta katsoessani tiedän, että olet unohtanut. Olet unohtanut, että joka syksy viljan kypsyessä minä tanssin sinulle sumuisen pellon keskellä. Olet unohtanut ajan, jota sinäkin joskus odotit; ajan jolloin kotipihasi pihlaja kukkisi meille kahdelle. Olet unohtanut minun ääneni, unohtanut minun sanani, jotka soivat vain sinulle.

Minä puhun sinulle silti. Minä puhun sinulle keväällä, kun pihlajat kukkivat; minä puhun sinulle syksyllä, kun kultaiset korret taipuvat kypsien tähkien painosta. Minä puhun sinulle niin kauan kuin hengitän. Vaikka sinä et kuulisi. Vaikka sinä et olisi koskaan kuullutkaan. Minä kuiskaan sinulle iltaisin, kuinka kaipaan sinua, kuinka kaipaan hetkiä, joita ei ehkä koskaan ollutkaan. Minä puhun sinulle silti.

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Runoja korjaamolta

Tarkistin tänään, millä hakusanoilla blogiin on päädytty. Yksi niistä oli "runoja korjaamolta". Ei mitään käsitystä, mihin se viittaa, en ole tainnut viime aikoina paljon runoilla. Korjaamo on kyllä valitettavan tuttu paikka, tosin uuden auton kanssa siellä on tullut vierailtua vähemmän, mutta vierailut ovat olleet sitäkin perusteellisempia.

Mutta runoja korjaamolta kuulostaa hienolta. Voisin ostaa sen nimisen runokirjan. Sehän voisi olla ihan konkreettisesti korjaamolla työskentelevien rasvanäppien kirjoituksia siinä jarrupalojen ja sytytystulppien vaihtamisen lomassa. Tai miksei mielisairaalassa oleskelevan potilaan runoiluja, eräänlainen korjaamo sekin on. Sanotaankohan niitä nykyisin mielisairaaloiksi? Minun pitäisi se kyllä tietää. No, yhtäkaikki, ostaisin sen nimisen kirjan. Kirjoittakaa joku sellainen.

Kirjoittamisesta puheen ollen, kaipaan sitä hiukan. Mutta kirjoitan nykyisin näköjään vain silloin, kun elämä on seesteistä. Ja luoja nähköön, ettei se ole sitä. Mutta ehkä se seesteinen aika on juuri nyt ovella, melkein alkamassa; odottamassa, että muuttolaatikot on purettu. Voihan se olla. Voihan se.

maanantai 27. toukokuuta 2013

Hajanaisia ajatuksia

Muuttokeiju on kartellut minua. Itse sitä joutuu tässä elämässä aina sen paskaisen työn tekemään, ei siitä mihinkään pääse. Ja onhan sitä tehtykin yhtä ja toista. Asunto muistuttaa varastoa, hyvin epäsiistiä sellaista. En nauti kaaoksesta, mutta siedän sitä koko ajan yhä paremmin. Kahden vilkkaan lapsen äitinä on pakko sietää erinäisiä asioita, kaaos on yksi niistä.

Tohinaa on niin, ettei yölläkään uni tule, mutta silti olen ehtinyt nauttia alkukesän mieltä hellivästä lämmöstä. Tiukan talven aikana kaipasin kesää niin, että kipeää teki. Ja nyt se on täällä: valo, lämpö, hymyilevät ihmiset, kaikissa väreissä hehkuvat kukat, nurmikon tuoksu, vähissä vaatteissa pihalla kirmaavat lapset. Että minä nautin.

Pari päivää takaperin tytär sanoi matkalla hoidosta kotiin, että voisin rutistaa sinut rusinaksi, kun olet niin rakas. Se on soinut mielessäni siitä lähtien. Vaikka välillä on vaikeaa, välillä suorastaan toivotonta, niin näissä hetkissä sitä aina muistaa, kuinka hienoa elämä kuitenkin on. Kuopatonta tietä ei taida kukaan meistä saada, mutta rakkaus tekee matkasta aika paljon tasaisemman.

tiistai 7. toukokuuta 2013

Muuttokeijua odotellessa

Muuttoon on aikaa kolmisen viikkoa. Olen ollut saamaton, mutta en ole siitä yhtään huolissani. Jotenkin tuntuu, että kyllä yksi muutto hoituu tuosta noin vaan, ihan vaikka mitään tekemättä. Eihän se tietenkään hoidu. En ymmärrä, mistä olen saanut tämän suuruudenhullun uskoni kaiken sujumiseen. Tai en minä nyt tiedä, onko se suuruudenhullua. Totta kai muutto sujuu, sen on pakko. Kun asunto ei ole enää minun, niin sen on sitten oltava tyhjäkin. Mutta ihan itsekseen se ei kai tapahdu. Vaikka voihan tämä muutto olla poikkeus. Joku päivä huomaankin, että noin vaan muuttopäivä oli ja meni, enkä tehnyt sen eteen mitään. Jos vaikka olisi muuttokeiju, kun on kerran hammaskeijukin. Laitan illalla tyynyn alle kourallisen hampaita ja niin vaan on aamulla muutto tapahtunut. Tai ehkä muuttokeiju ei toimi hampailla. Mitähän sinne tyynyn alle pitäisi laittaa? Rahaa? Muuttolaatikoita? Uusi osoite?

Muuttopuuhia vältellessäni olen etsinyt sopivaa värisävyä muutamaan tuoliin. Meillä on kolme tuolia, jotka pitäisi maalata. Olen kuitenkin kahden vaiheilla sen suhteen, maalaisinko kaikki tuolit samalla värillä vai maalaisinko jokaisen omalla värillään. Tällä hetkellä kallistun jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen, mutta olen minä toiseenkin suuntaan ehtinyt kallistella. Tytär lisäsi hiukan haastetta ja sotki kaksi muuta tuolia kynsilakalla. Lopputulos oli itse asiassa aika hyvä, mutta menin sitten poistamaan kynsilakkaa kynsilakanpoistoaineelle ja nyt tuolit ovat kamalat. Pitäisi siis tehdä niillekin jotain. Nyt en osaa päättää, maalaisinko nekin tuolit iloisen kirjaviksi, yrittäisinkö saada niistä suht saman näköiset kuin ennenkin (aika toivotonta) vai luovuttaisinko kokonaan ja jättäisin kaikki tuolit maalaamatta? Tähän pohdintaan voinkin käyttää kaiken sen ajan, joka pitäisi käyttää pakkaamiseen.

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Kevättä renkaissa

Keväässä on vain yksi vika. Silloin on vaihdettava auton alle kesärenkaat. En minä niitä itse vaihda, sellaista taitoa minulla ei ole. Ensirakkauteni kyllä avuliaasti opetti minut vaihtamaan renkaat, mutta kun en ole sitä taitoa viiteentoista vuoteen käyttänyt, niin onpahan päässyt unohtumaan. Minä siis vien auton ja renkaat jollekin avuliaalle (maksulliselle) miehelle ja juon itse kahvia tuon rasittavan operaation ajan.

Silti touhu on varsinaista kärsimystä. Ensin raahaan renkaat varastosta pitkin yhtä käytävää ja sitten toista käytävää ja sitten vasta olen niiden kanssa pihalla. Siihen mennessä olen noin viiteen kertaan kironnut väärällä hetkellä kiinni paukahtavia ovia. Sitten raahaan renkaat parkkipaikan perimmäiseen nurkkaan omalle autopaikalleni. Oven eteenkin voisi ajaa, mutta jostain syystä siihen ei ikinä pääse silloin, kun tarvetta ilmenisi. Sitten alkaa onneksi se touhun helppo osa, jonka ainoa kärsimys on maksu. Mutta maksun jälkeen suoritan taas saman käytävien mittailun ja ovien kiroamisen. Ja mikä riemullisinta, teen tämän uudestaan kuukauden päästä muuton yhteydessä. Jippii.

Rengasliikkeessä mietin sitä, eikö renkaita voisi tehdä edes hiukan vetoavimmiksi? Jonkin verran sylettää maksaa monta sataa mustista möhkäleistä, jotka ovat yleensä jo valmiiksi likaiset. Eikö niihin saisi hiukan kimalletta? Sydämiä? Muutama kukkanen nyt ei ainakaan olisi liikaa pyydetty. Maksaisin niin paljon mieluummin jostain kauniista ja söpöstä. Päätin kuitenkin pidättäytyä jakamasta tätä ajatustani rengasliikkeessä. Aavistelin, että rengassarjan hinta saattaisi hyvinkin nousta satasella. Ehkä jopa kahdella.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Paluu todellisuuteen

Melkein lensi kirja seinään. Olin niin vihainen. Täytyykö sitä nyt aina kaikki tappaa, varsinkin kaikki ne, joista minä pidän? Mutta minä meninkin lankaan, kertakaikkisesti ja täydellisesti lankaan. Kukaan ei kuollut (paitsi Stephenin isä, mutta hän kuoli jo aikaisemmin), minä vain luulin niin. Stephen ja Gabriella jäivät elämään onnellisina yhdessä, ehtivätpä vielä lisääntyäkin. Ehkä he eivät eläneet loppuelämäänsä onnellisina, ehkä he erosivat heti kun naksautin kirjan kannet kiinni. Eikä siinä mitään. Rakkauden arvoa ei lasketa sen kestossa. Mutta minä olen tyytyväinen, kun sain laskea kirjan käsistäni surematta heidän puolestaan.

Nyt en aloita uutta kirjaa vähään aikaan. Paluu todellisuuteen on välillä niin vaikea, kun on tällaista uppoutuvaa sorttia. Jos nyt uppoutuisin ihan omaan elämääni. Muuttoon ja kaikkiin muihin uusia mahdollisuuksia tarjoaviin asioihin, joita maailma tuntuu keväisin pursuavan.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Niin kuin taivaassa

Tänä aamuna mietin, että nyt ovat lapset päässeet vaihtumaan. En muista heidän riidelleen pariin päivään ollenkaan. Ja minun lapseni riitelevät, äitiinsä kun ovat jääräpäisyydessään tulleet. Mutta lapset pöydän toiselle puolella näyttivät kuitenkin ihan omilta suloisilta tenaviltani. Sitten tajusin, että viimeiset pari päivää olen elänyt keskellä rakkaustarinaa, enkä luultavasti ole vain huomannut heidän riitojaan.

Rakkaustarina ei ole omani. Olen lukenut Niall Williamsin kirjaa Niin kuin taivaassa. Kirja on vielä kesken, joten en tiedä, kannattaako sitä suositella. Ensimmäisen sivun jälkeen minä hylkäsin kirjan jo kertaalleen, mutta jonakin unettomana iltana kaivoin sen uudestaan esille. Ja totesin, että Stephenin elämä onkin hyvin koukuttavaa. Olen elänyt mukana hänen rakastumisessaan, hänen epätoivossaan ja lopulta siinä ihmeessä, että hänen rakastamansa nainen huomaa hänet. He ovat nyt jo saaneet toisensa, mutta sitä en vielä tiedä, rakastuuko nainen koskaan Stepheniin. Ja minä suren jo nyt hänen puolestaan; tuhon merkit riippuvat raskaina lempiväisten yllä. Tänä iltana aion valvoa niin pitkään, että tiedän kuinka heidän lopulta käy. Ja minä toivon, että he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti, mutta en oikeastaan usko niin käyvän.

Eikä tarvitse olla huolissaan minun murusistani. Lapset jo tietävät, että kyllä äiti kuulee, kun sen kädestä ottaa kirjan pois.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Keskittymiskyvyttömyyttä

Kävin tässä yhtenä aurinkoisena päivänä pesettämässä autoni. Odottelin kaikessa rauhassa vuoroani, pari autoa oli jonossa ennen minua. Joukko työmiehiä nautiskeli päiväkahvista ja paisteesta siinä terassilla ihan autoni vieressä. Ykskaks muistin, että antenni on irrottamatta. Hyppäsin autosta, nappasin takaoven auki ja siinä samassa auto lähti liikkeelle. En ollut sitten viitsinyt vetäistä käsijarrusta. No, ei siinä kuinkaan käynyt, mutta olipahan pätevä olo.

Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, sehän ei ole vaarallista. Sama tapahtui minulle uudestaan heti seuraavana aamuna työpaikan parkkipaikalla. Siinä kohtaa totesin, että nyt olisi syytä keskittyä tekemisiinsä. Toki auto on jo kerran kolaroitu, mutta mieluiten sitä kuitenkin pitäisi ne pellit ihan siinä mallissa kuin ne nyt ovat.

Keskittymiskykyä parantaakseni olen alkanut tehdä läsnäoloharjoituksia. Niitä nyt on monenlaisia ja olen päättänyt olla avoin kaikenlaisille harjoitteille, koska siten ehkä löytää jotain sellaista, jota ei ennakkoluulojensa vankina välttämättä löytäisi. Eräänä aamuna tein läsnäoloharjoituksen kahvia juodessani. Keskityin siihen, miltä kahvikuppi tuntuu kädessä, miltä se tuoksuu ja miten sen höyry kutittelee nenää. Ennen kuuman juoman ensimmäistäkään kulausta keskityin siihen, miltä kuppi tuntuu huulia vasten, miten kuuma kahvi valuu suuhun ja täyttää aromeillaan kaikki aistit. Pakko sanoa (vaikka olisi ehkä parempi olla sanomatta), että siitä tuli jotenkin eroottinen kokemus. Lopetin siihen. Eihän sellainen nyt sovi aamupalapöytään.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Parisuhdepohdiskelua

Olen palannut sinkkuaikojen pahimpaan paheeseen: parisuhdekirjojen lukemiseen. Nyt on jo toinen opus menossa. Ensimmäisen nimeä en edes muista. En kyllä tämän toisenkaan.

Elämäni aikana olen lukenut ehkä noin sata parisuhdekirjaa. Luultavasti vähän enemmänkin, mutta hävettää sanoa sitä, joten kaunistelin aluksi hiukan. Nimittäin monellakaan tuntemallani ihmisellä ei ole niin vähäisiä parisuhdetaitoja kuin minulla. Kyllä minä tiedän, kuinka pitäisi toimia, mutta toiminko niin? No en todellakaan. Sitenhän saattaisi löytää vaikka kestävän parisuhteen, jossa voisi kasvaa ihmisenä rinnakkain rakastamansa ihmisen kanssa. Sehän olisi ihan kamalaa.

Luin jokin aika sitten Voi hyvin-lehdestä, että elämässä ei ole epäonnistumisia. On vain opetuksia, joita tulee eteen niin kauan, että oppi menee perille. Heti tuli mieleen, että tässä on syy, miksi parisuhteissa lyön toistuvasti päätäni seinään. En ole oppinut niistä yhtään mitään. Täytyy ehkä lukea parisataa opusta lisää. Sen jälkeen voinkin hyvällä omallatunnolla luovuttaa, nostaa kädet pystyyn ja sanoa: tää ei nyt vaan ole mun pala kakkua. Ja mikäs siinä, kyllä maailmasta löytyy monia muita kakkuja, joihin tungen lusikkani mieluummin kuin parisuhteeseen. Tähän ehkä pitäisi laittaa hymyilevän ukon kuva. Ihan piruuttani olen laittamatta.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Rakkaita rantoja osa 2


Tietokoneeni oli juuri huollossa ja sieltä suositeltiin lämpimästi kuvien varmuuskopiointia. Tunnollisena ihmisenä olen sitä tietysti tehnyt. Siinä samalla löysin parin vuoden takaiset rantakuvat Nilsiän reissulta. Samaisella reissulla kävin kuvaamassa hautausmaalla, te vanhat lukijat tiedättekin ihastukseni hautausmaihin. Sitä ette ehkä tiedä, että hautausmaalla olen kerran ollut treffeilläkin. Olen siitä tietysti saattanut kertoakin, tällä muistilla ei yhtään tiedä. Joka tapauksessa olin iloisesti yllättynyt näiden kuvien löytymisestä, ne ovat minulle tärkeitä kuvia. Kuvia ajalta, jolloin tutustuin uudestaan ihmiseen, jonka olin jonnekin vuosien saatossa kadottanut. Puhun nyt itsestäni.

Kuvan ranta ei ole kotirantani. En käy kotipaikallani usein, en ole siellä toivottu vieras. Joku päivä pitäisi kyllä mennä käymään kotirannassa edes sen verran, että saisi pari kuvaa lapsille näytettäväksi. Kotitaloani olen käynytkin kuvaamassa, mutta rannan olen unohtanut. En tiedä, kuinka se on mahdollista. Ranta on paljon tärkeämpi kuin talo, talon takaiset metsät vielä rantaakin tärkeämmät. Isä sanoi joskus lähes kolmekymmentä vuotta sitten, että hullu tuosta tytöstä tulee, kun se on aina metsässä. Isä oli väärässä. Hullu minusta olisi tullut, jos en olisi ollut siellä metsässä.

Tuosta kuvasta muistan sen kesän tunnelman. Se oli kuuma kesä. Monin tavoin tukala, mutta myös täynnä odotusta, helpotusta, lämmintä hehkua. Sen kesän minäkin hehkuin. En tiedä miksi. Mutta se aika oli tulvillaan rakkautta, vaikka vietin lähes koko kesän pelkästään lasteni kanssa. Ehkä se oli tulvillaan rakkautta juuri siksi. Elimme omassa pienessä maailmassamme; kuplassa, joka kannatteli meitä yli vaikeiden aikojen. Sitä kuplaa olen kaivannut joskus. Sieltä on kuitenkin tultava pois, lopullisesti sinne ei voi jäädä. Mutta me palaamme sinne toisinaan. Iltasadun kiireettöminä hetkinä. Viikonloppuaamuina, jolloin lapset kaivautuvat kainalooni lämpimän peiton alla ja sanovat, ettei herätä tänään ollenkaan. Yhteisellä marjaretkellä, kun istumme kaikki pienessä piirissä ja syömme loppukesän lämmöstä pehmenneitä eväsleipiä. Niissä hetkissä on kaikki se lämpö ja hellyys, joka arjen vaatimusten keskellä joskus unohtuu.

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Rakkaita rantoja osa 1


Kävelin eilen illalla rannalla. Oli upea ilta, aurinko laski punahehkuisena, pakkasta oli tuskin nimeksikään eikä tuulikaan puita paljon heilutellut. Siis täydellinen ilta katsella näitä rantoja, jotka ovat tulleet minulle rakkaiksi.

Olen kasvanut järven rannalla. Järvi oli Syväri ja sen merkitys tietysti erityinen. Lapsena ja nuorena istuin monet kerrat laiturin nokassa ja kipuilin kaikkea sitä, mitä kasvava ihmisenalku kipuilee. Te tiedätte. Ehkä mikään ei rauhoita niin paljon kuin rantakiviin hiljakseen liplatteleva vesi. Syli tietysti rauhoittaisi yhtä lailla, rakkaan ihmisen lämmin kosketus. Aina sitä ei ole saatavilla. Mutta niitä hetkinä vesi kantaa, rannat rauhoittavat kaipaavan mielen.

Veden äärelle olen hakeutunut myöhemminkin, vielä aikuisenakin. Pari kesää sitten istuin lähes kaikkina lapsettomina iltoina rannalla, ranta vain oli toinen kuin nyt. Lievitin ikävääni, rauhoitin itseäni laiturin lempeässä liikkeessä. Välillä kuvittelin vastarannalle ihmisen, jota kaipasin yhtä paljon kuin lapsiani. Ja hän oli siellä, tiedän että oli. Se auttoi pääsemään yli niistä illoista, jotka muuten olisivat olleet liian raskaita, liian kipeitä.

Nyt olen muuttamassa pois näiden rantojen vierestä. Kaipaan niitä jo nyt. Matka takaisin ei ole pitkä, voin koska tahansa palata istuskelemaan tutuille kiville. Mutta ikkunastani en niitä enää näe. Ehkä teetän keittiööni rakkaimman kuvan rannoistani. Olisiko se Syväriltä vai olisiko se täältä? Sitä en tiedä.

torstai 28. maaliskuuta 2013

Jäämässä

Onpas ollut taukoa. Olen melkein unohtanut koko blogin olemassaolon. Se johtuu monesta asiasta. Ehkä eniten erittäin sitkeästä flunssasta. Ehkä myös hiukan näytöistä, joilla olen ravannut. Miehestä, joka tuli ja meni. Peruuntuneista asuntokaupoista. Pettymyksestä. Pitkin Pohjois-Savoa lähetetyistä työhakemuksista. Ja vielä yhdestä näytöstä, jolla viimein löytyi se oma koti. Näistä kaikista ja sitten vielä vähän siitä arjesta, jota kaiken tämän keskellä olen hiukan yrittänyt elää.

Nyt tekisi mieli hengähtää. Mutta ensin pitää etsiä muuttoauto, pakata muutama laatikko, heittää menemään kaikki se turha roina, jota kaappeihin on kertynyt. Muuttoapua on tarjottu kyselemättä, mikä tuntuu siunaukselta. Ja onkin sitä.

Muutto ei huoleta eikä väsytä. On sellainen olo, että kaikki järjestyy. Kaiken tämän valon keskellä tuntuu niin hienolta pelkästään olla olemassa, hengittää kevättä, aloittaa uutta. Ja vaikka jotkut asiat taas muuttuvat, tuntuu hienolta jäädä tänne. Sanoin Sastamalaan muuttaessani, että haluaisin lasten juurtuvan tänne. Haluan vieläkin, vaikka itse olen kipuillut lähtemisen ja jäämisen välimaastossa osaamatta päättää, minne me kuulumme vai kuulummeko minnekään. Mutta nyt olen päättänyt jäädä, päättänyt antaa itsellenikin luvan juurtua näihin jo tuttuihin maisemiin. Täällä on perhettä, työtä, harrastuksia, orastavia ystävyyksiä. Täällä on muistoja omasta lapsuudesta ja nyt tietysti myös omien lasten lapsuudesta. Täällä on aloitettu paljon uutta, tutustuttu ihmisiin, haettu omaa paikkaamme, iloittu ja surtu. Täältä on löytynyt koti.

Ja minulla on aavistus. Hyvä aavistus siitä, että täältä löytyy vielä paljon muuta. Omia polkuja, toteutuneita haaveita, uskallusta etsiä ja löytää. Ja rakkautta. Epäilemättä täältä löytyy sitäkin. Ennemmin tai myöhemmin.



torstai 21. helmikuuta 2013

Vastustuskykyä

Korkeammat voimat ovat päättäneet, että olisi aika lopettaa turhanaikainen jaarittelu. Olen useampaan kertaan kirjoittanut tänne tekstiä, mutta en ole saanut niitä julkaistua. Missä lie vika. Mutta yltiöpositiivisena (hahhahhaa) ihmisenä kokeilen vielä.

Päivystän tällä viikolla. Inhoan sitä. Olen huono reagoimaan asioihin nopeasti ja se nyt kuitenkin olisi päivystyksen tarkoitus. Minä olen enemmän hitaan elämän kannalla. Tosin luultavasti vain siitä syystä, että kun ihminen on varustettu näin pitkillä piuhoilla, ei kertakaikkiaan voi elää muuta kuin hidasta elämää.

Olen vaihteeksi flunssassa. Alan epäillä, että minussa on jotain vikaa. Siis jotain muutakin kuin niitä ilmeisiä vikoja. Lääkäriin ei kuitenkaan huvita mennä. Ensi kuussa on terveystarkastus, siinähän se asia hoituu samalla. En tosin saanut lapsukaiselta vatsatautia, joten jonkinlainen vastustuskyky minulla kuitenkin on. Tai ehkä tätä ei pitäisi sanoa. Huomisen vietän sitten vessan lattialle oksennellen. Niin siinä yleensä käy, jopa optimistille.

torstai 7. helmikuuta 2013

Käsipäivää ja kuoriperunoita

Opetin yhtenä iltana poikaani sanomaan käsipäivää. Poika ojensi terhakasti kätensä ja sanoi: "Käsipäivää!". Totesin, että riittää, kun ojentaa käden ja sanoo päivää. Poika ojensi taas hyvin reippaasti töppösensä ja sanoi iloinen hymy kasvoillaan: "Käsipäivää!". Toistimme tätä muutaman kerran, kunnes totesin (mielessäni), että käsille meni tämäkin homma.Tässä on syy, miksi en ole opettaja. Saan ehkä ihmisen oppimaan, mutta vääriä asioita.

Epäonnistuneen opetustuokion muistin, että en ole vielä opettanut lapsiani kuorimaan perunoitakaan. Meillä kun ei koskaan syödä kuoriperunoita. Eikä paljon minkäänlaisia perunoita. Mutta luin jostain lehdestä haastattelun, jossa tiukan näköinen opettaja sanoi, että kyllä vanhempien pitäisi opettaa lapsensa kuorimaan perunansa. Heti iski hirveä syyllisyys. En todellakaan ole opettanut heitä kuorimaan perunoita. Syödäänkö missään edes kuoriperunoita? Mitä ne kumiperunat sitten ovat, joista kaikki aina valittavat? Tuskin on niissä kuorta nähtykään. No, ehkä minä heidät kuitenkin opetan kuorimaan omat pottunsa ja vaikka vierustoverinkin, jos niikseen tulee. Vaihdamme kuitenkin opetuspaikkaa, käsipäivää kun harjoittelimme vessassa.

maanantai 4. helmikuuta 2013

Luovasti huono omatunto

Taisin joku aika sitten mainita, että kirjoitan taas runoja. No, sitä kesti ehkä kaksi viikkoa. Nyt ei taas tule mieleen mitään. Täytyy varmaan odottaa, että Vain elämää-sarjasta tulee uusi kausi. On tämä nyt surkeata, että luovuus on kiinni jostain tv-ohjelmasta, jossa ihmisten pääasiallinen tehtävä on itkeä. Voisin tietysti kokeilla itkeä itse, sillä voisi myös olla jotain vaikutusta. Useimmiten sillä on kyllä lähinnä turvottava vaikutus. Silmät ummessa ei voi edes kirjoittaa. Ajatella tietysti voi. Mutta sen toiminnan lopputulokset tiedetään, joten jätän suosiolla ajattelun muille ihmisille.

En ole viime aikoina paljon maalannutkaan. Juuri kerroin jollekin ihmiselle olevani luova ja heti tuli huono omatunto. Voiko sanoa itseään luovaksi, jos ei luo mitään? Voiko siihen ripustautua vielä vuosia sen jälkeen, kun on viimeksi tehnyt jotain luovaksi määriteltävää? Ja mikä nyt sitten oikeastaan on luovaa? Kyllä lastensuojelussakin aika luova saa olla, varsinkin nykypäivänä, kun ongelmia riittää mutta palvelujen piiriin pääsevät harvat ja valitut. Että olen minä luova. Olenpa hyvinkin. Ja tässä vielä yksi maalaus osoituksena ajasta, jolloin olin hiukan enemmän luova kuin nyt.



perjantai 1. helmikuuta 2013

Taantumista

Tarvitsisin kipeästi lisäkoulutusta. Törmäsin nimittäin tänään tilanteeseen, jossa olen ollut monta kertaa ennenkin. Juttelin erittäin viehätysvoimaisen miehen kanssa ja oma älykkyysosamääräni tippui jonnekin kolmosen paikkeille. Ei se kovin korkea ole muulloinkaan, joten ulkopuolisesta saattaa vaikuttaa siltä, ettei ero ole kovinkaan merkittävä. Mutta minulle se on. En saa ensimmäistäkään järjellistä lausetta aikaiseksi ja voi hitto, kun se on noloa. Siinähän nyt tietysti haluaisi näyttää itsestään parhaimmat puolensa ja saa aikaiseksi pelkkää alkeellista mölinää. Jos joku tietää, mistä saisi koulutusta "Näin keskustelet puoleensavetävän ihmisen kanssa vaikuttamatta imbesilliltä", niin vinkatkaa heti minulle. Todella, todella tarvitsen sitä.