perjantai 25. tammikuuta 2013

Onnen murusia

Pari iltaa sitten havahduin iltapala-tiskejä pestessäni siihen, että olen onnellinen. Joskus siihen vain havahtuu. Vaikka hetkessä ei ole mitään ihmeellistä. Ja silti yhtäkkiä huomaa että tässä on kaikki. Käsissä soljuva lämmin vesi, saippuavaahto ja taustalla lasten päivän askareista jo väsyneet äänet.

Välillä itseänikin huvittaa se, että pääsääntöisesti olen mielestäni onnekas. Huolimatta siitä, että tässä iässä on joutunut aloittamaan elämän monella tapaa alusta. Huolimatta siitä, että pankkitili näyttää samalta kuin se näytti opiskelujen loppuessa. Huolimatta siitä, että niin moni asia elämässä on epäonnistunut. Mutta kaikista niistä asioista huolimatta elän unelmaani. Olen aina haaveillut vain kahdesta asiasta: siitä, että pystyn elättämään itseni ja siitä, että tulisin äidiksi. Ne ovat ehkä itsestäänselviä asioita joillekin ihmisille. Mutta ne eivät ole koskaan olleet itsestäänselviä minulle. Eivät ne ole vieläkään. Ja siksi minä olen onnellinen, siksi että olen saanut kaiken minkä olen halunnut. Mikään ei mennyt täydellisesti, mutta en minä täydellistä koskaan odottanutkaan.

Turha silti kuvitella, että joka hetki hehkuisin onnesta. Sitä hehkuu vähän vähemmän, kun pesee viidettä koneellista oksennuspyykkiä tai kun kaikki kolme talouteemme kuuluvaa ihmistä ovat saaneet peräkkäin aamuraivarin. Mutta niin sen sopii mennäkin. Johan se kävisi hirveän rasittavaksi, jos koko ajan olisi ihan älyttömän kivaa.

Ai niin. Tämä on vielä pakko sanoa. Löysin kuin löysinkin sopivat monot niihin kaksikymmentä vuotta vanhoihin suksiin. Että olen onnekas!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti