perjantai 29. maaliskuuta 2013

Rakkaita rantoja osa 1


Kävelin eilen illalla rannalla. Oli upea ilta, aurinko laski punahehkuisena, pakkasta oli tuskin nimeksikään eikä tuulikaan puita paljon heilutellut. Siis täydellinen ilta katsella näitä rantoja, jotka ovat tulleet minulle rakkaiksi.

Olen kasvanut järven rannalla. Järvi oli Syväri ja sen merkitys tietysti erityinen. Lapsena ja nuorena istuin monet kerrat laiturin nokassa ja kipuilin kaikkea sitä, mitä kasvava ihmisenalku kipuilee. Te tiedätte. Ehkä mikään ei rauhoita niin paljon kuin rantakiviin hiljakseen liplatteleva vesi. Syli tietysti rauhoittaisi yhtä lailla, rakkaan ihmisen lämmin kosketus. Aina sitä ei ole saatavilla. Mutta niitä hetkinä vesi kantaa, rannat rauhoittavat kaipaavan mielen.

Veden äärelle olen hakeutunut myöhemminkin, vielä aikuisenakin. Pari kesää sitten istuin lähes kaikkina lapsettomina iltoina rannalla, ranta vain oli toinen kuin nyt. Lievitin ikävääni, rauhoitin itseäni laiturin lempeässä liikkeessä. Välillä kuvittelin vastarannalle ihmisen, jota kaipasin yhtä paljon kuin lapsiani. Ja hän oli siellä, tiedän että oli. Se auttoi pääsemään yli niistä illoista, jotka muuten olisivat olleet liian raskaita, liian kipeitä.

Nyt olen muuttamassa pois näiden rantojen vierestä. Kaipaan niitä jo nyt. Matka takaisin ei ole pitkä, voin koska tahansa palata istuskelemaan tutuille kiville. Mutta ikkunastani en niitä enää näe. Ehkä teetän keittiööni rakkaimman kuvan rannoistani. Olisiko se Syväriltä vai olisiko se täältä? Sitä en tiedä.

torstai 28. maaliskuuta 2013

Jäämässä

Onpas ollut taukoa. Olen melkein unohtanut koko blogin olemassaolon. Se johtuu monesta asiasta. Ehkä eniten erittäin sitkeästä flunssasta. Ehkä myös hiukan näytöistä, joilla olen ravannut. Miehestä, joka tuli ja meni. Peruuntuneista asuntokaupoista. Pettymyksestä. Pitkin Pohjois-Savoa lähetetyistä työhakemuksista. Ja vielä yhdestä näytöstä, jolla viimein löytyi se oma koti. Näistä kaikista ja sitten vielä vähän siitä arjesta, jota kaiken tämän keskellä olen hiukan yrittänyt elää.

Nyt tekisi mieli hengähtää. Mutta ensin pitää etsiä muuttoauto, pakata muutama laatikko, heittää menemään kaikki se turha roina, jota kaappeihin on kertynyt. Muuttoapua on tarjottu kyselemättä, mikä tuntuu siunaukselta. Ja onkin sitä.

Muutto ei huoleta eikä väsytä. On sellainen olo, että kaikki järjestyy. Kaiken tämän valon keskellä tuntuu niin hienolta pelkästään olla olemassa, hengittää kevättä, aloittaa uutta. Ja vaikka jotkut asiat taas muuttuvat, tuntuu hienolta jäädä tänne. Sanoin Sastamalaan muuttaessani, että haluaisin lasten juurtuvan tänne. Haluan vieläkin, vaikka itse olen kipuillut lähtemisen ja jäämisen välimaastossa osaamatta päättää, minne me kuulumme vai kuulummeko minnekään. Mutta nyt olen päättänyt jäädä, päättänyt antaa itsellenikin luvan juurtua näihin jo tuttuihin maisemiin. Täällä on perhettä, työtä, harrastuksia, orastavia ystävyyksiä. Täällä on muistoja omasta lapsuudesta ja nyt tietysti myös omien lasten lapsuudesta. Täällä on aloitettu paljon uutta, tutustuttu ihmisiin, haettu omaa paikkaamme, iloittu ja surtu. Täältä on löytynyt koti.

Ja minulla on aavistus. Hyvä aavistus siitä, että täältä löytyy vielä paljon muuta. Omia polkuja, toteutuneita haaveita, uskallusta etsiä ja löytää. Ja rakkautta. Epäilemättä täältä löytyy sitäkin. Ennemmin tai myöhemmin.