perjantai 29. maaliskuuta 2013

Rakkaita rantoja osa 1


Kävelin eilen illalla rannalla. Oli upea ilta, aurinko laski punahehkuisena, pakkasta oli tuskin nimeksikään eikä tuulikaan puita paljon heilutellut. Siis täydellinen ilta katsella näitä rantoja, jotka ovat tulleet minulle rakkaiksi.

Olen kasvanut järven rannalla. Järvi oli Syväri ja sen merkitys tietysti erityinen. Lapsena ja nuorena istuin monet kerrat laiturin nokassa ja kipuilin kaikkea sitä, mitä kasvava ihmisenalku kipuilee. Te tiedätte. Ehkä mikään ei rauhoita niin paljon kuin rantakiviin hiljakseen liplatteleva vesi. Syli tietysti rauhoittaisi yhtä lailla, rakkaan ihmisen lämmin kosketus. Aina sitä ei ole saatavilla. Mutta niitä hetkinä vesi kantaa, rannat rauhoittavat kaipaavan mielen.

Veden äärelle olen hakeutunut myöhemminkin, vielä aikuisenakin. Pari kesää sitten istuin lähes kaikkina lapsettomina iltoina rannalla, ranta vain oli toinen kuin nyt. Lievitin ikävääni, rauhoitin itseäni laiturin lempeässä liikkeessä. Välillä kuvittelin vastarannalle ihmisen, jota kaipasin yhtä paljon kuin lapsiani. Ja hän oli siellä, tiedän että oli. Se auttoi pääsemään yli niistä illoista, jotka muuten olisivat olleet liian raskaita, liian kipeitä.

Nyt olen muuttamassa pois näiden rantojen vierestä. Kaipaan niitä jo nyt. Matka takaisin ei ole pitkä, voin koska tahansa palata istuskelemaan tutuille kiville. Mutta ikkunastani en niitä enää näe. Ehkä teetän keittiööni rakkaimman kuvan rannoistani. Olisiko se Syväriltä vai olisiko se täältä? Sitä en tiedä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti