lauantai 27. huhtikuuta 2013

Kevättä renkaissa

Keväässä on vain yksi vika. Silloin on vaihdettava auton alle kesärenkaat. En minä niitä itse vaihda, sellaista taitoa minulla ei ole. Ensirakkauteni kyllä avuliaasti opetti minut vaihtamaan renkaat, mutta kun en ole sitä taitoa viiteentoista vuoteen käyttänyt, niin onpahan päässyt unohtumaan. Minä siis vien auton ja renkaat jollekin avuliaalle (maksulliselle) miehelle ja juon itse kahvia tuon rasittavan operaation ajan.

Silti touhu on varsinaista kärsimystä. Ensin raahaan renkaat varastosta pitkin yhtä käytävää ja sitten toista käytävää ja sitten vasta olen niiden kanssa pihalla. Siihen mennessä olen noin viiteen kertaan kironnut väärällä hetkellä kiinni paukahtavia ovia. Sitten raahaan renkaat parkkipaikan perimmäiseen nurkkaan omalle autopaikalleni. Oven eteenkin voisi ajaa, mutta jostain syystä siihen ei ikinä pääse silloin, kun tarvetta ilmenisi. Sitten alkaa onneksi se touhun helppo osa, jonka ainoa kärsimys on maksu. Mutta maksun jälkeen suoritan taas saman käytävien mittailun ja ovien kiroamisen. Ja mikä riemullisinta, teen tämän uudestaan kuukauden päästä muuton yhteydessä. Jippii.

Rengasliikkeessä mietin sitä, eikö renkaita voisi tehdä edes hiukan vetoavimmiksi? Jonkin verran sylettää maksaa monta sataa mustista möhkäleistä, jotka ovat yleensä jo valmiiksi likaiset. Eikö niihin saisi hiukan kimalletta? Sydämiä? Muutama kukkanen nyt ei ainakaan olisi liikaa pyydetty. Maksaisin niin paljon mieluummin jostain kauniista ja söpöstä. Päätin kuitenkin pidättäytyä jakamasta tätä ajatustani rengasliikkeessä. Aavistelin, että rengassarjan hinta saattaisi hyvinkin nousta satasella. Ehkä jopa kahdella.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Paluu todellisuuteen

Melkein lensi kirja seinään. Olin niin vihainen. Täytyykö sitä nyt aina kaikki tappaa, varsinkin kaikki ne, joista minä pidän? Mutta minä meninkin lankaan, kertakaikkisesti ja täydellisesti lankaan. Kukaan ei kuollut (paitsi Stephenin isä, mutta hän kuoli jo aikaisemmin), minä vain luulin niin. Stephen ja Gabriella jäivät elämään onnellisina yhdessä, ehtivätpä vielä lisääntyäkin. Ehkä he eivät eläneet loppuelämäänsä onnellisina, ehkä he erosivat heti kun naksautin kirjan kannet kiinni. Eikä siinä mitään. Rakkauden arvoa ei lasketa sen kestossa. Mutta minä olen tyytyväinen, kun sain laskea kirjan käsistäni surematta heidän puolestaan.

Nyt en aloita uutta kirjaa vähään aikaan. Paluu todellisuuteen on välillä niin vaikea, kun on tällaista uppoutuvaa sorttia. Jos nyt uppoutuisin ihan omaan elämääni. Muuttoon ja kaikkiin muihin uusia mahdollisuuksia tarjoaviin asioihin, joita maailma tuntuu keväisin pursuavan.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Niin kuin taivaassa

Tänä aamuna mietin, että nyt ovat lapset päässeet vaihtumaan. En muista heidän riidelleen pariin päivään ollenkaan. Ja minun lapseni riitelevät, äitiinsä kun ovat jääräpäisyydessään tulleet. Mutta lapset pöydän toiselle puolella näyttivät kuitenkin ihan omilta suloisilta tenaviltani. Sitten tajusin, että viimeiset pari päivää olen elänyt keskellä rakkaustarinaa, enkä luultavasti ole vain huomannut heidän riitojaan.

Rakkaustarina ei ole omani. Olen lukenut Niall Williamsin kirjaa Niin kuin taivaassa. Kirja on vielä kesken, joten en tiedä, kannattaako sitä suositella. Ensimmäisen sivun jälkeen minä hylkäsin kirjan jo kertaalleen, mutta jonakin unettomana iltana kaivoin sen uudestaan esille. Ja totesin, että Stephenin elämä onkin hyvin koukuttavaa. Olen elänyt mukana hänen rakastumisessaan, hänen epätoivossaan ja lopulta siinä ihmeessä, että hänen rakastamansa nainen huomaa hänet. He ovat nyt jo saaneet toisensa, mutta sitä en vielä tiedä, rakastuuko nainen koskaan Stepheniin. Ja minä suren jo nyt hänen puolestaan; tuhon merkit riippuvat raskaina lempiväisten yllä. Tänä iltana aion valvoa niin pitkään, että tiedän kuinka heidän lopulta käy. Ja minä toivon, että he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti, mutta en oikeastaan usko niin käyvän.

Eikä tarvitse olla huolissaan minun murusistani. Lapset jo tietävät, että kyllä äiti kuulee, kun sen kädestä ottaa kirjan pois.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Keskittymiskyvyttömyyttä

Kävin tässä yhtenä aurinkoisena päivänä pesettämässä autoni. Odottelin kaikessa rauhassa vuoroani, pari autoa oli jonossa ennen minua. Joukko työmiehiä nautiskeli päiväkahvista ja paisteesta siinä terassilla ihan autoni vieressä. Ykskaks muistin, että antenni on irrottamatta. Hyppäsin autosta, nappasin takaoven auki ja siinä samassa auto lähti liikkeelle. En ollut sitten viitsinyt vetäistä käsijarrusta. No, ei siinä kuinkaan käynyt, mutta olipahan pätevä olo.

Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, sehän ei ole vaarallista. Sama tapahtui minulle uudestaan heti seuraavana aamuna työpaikan parkkipaikalla. Siinä kohtaa totesin, että nyt olisi syytä keskittyä tekemisiinsä. Toki auto on jo kerran kolaroitu, mutta mieluiten sitä kuitenkin pitäisi ne pellit ihan siinä mallissa kuin ne nyt ovat.

Keskittymiskykyä parantaakseni olen alkanut tehdä läsnäoloharjoituksia. Niitä nyt on monenlaisia ja olen päättänyt olla avoin kaikenlaisille harjoitteille, koska siten ehkä löytää jotain sellaista, jota ei ennakkoluulojensa vankina välttämättä löytäisi. Eräänä aamuna tein läsnäoloharjoituksen kahvia juodessani. Keskityin siihen, miltä kahvikuppi tuntuu kädessä, miltä se tuoksuu ja miten sen höyry kutittelee nenää. Ennen kuuman juoman ensimmäistäkään kulausta keskityin siihen, miltä kuppi tuntuu huulia vasten, miten kuuma kahvi valuu suuhun ja täyttää aromeillaan kaikki aistit. Pakko sanoa (vaikka olisi ehkä parempi olla sanomatta), että siitä tuli jotenkin eroottinen kokemus. Lopetin siihen. Eihän sellainen nyt sovi aamupalapöytään.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Parisuhdepohdiskelua

Olen palannut sinkkuaikojen pahimpaan paheeseen: parisuhdekirjojen lukemiseen. Nyt on jo toinen opus menossa. Ensimmäisen nimeä en edes muista. En kyllä tämän toisenkaan.

Elämäni aikana olen lukenut ehkä noin sata parisuhdekirjaa. Luultavasti vähän enemmänkin, mutta hävettää sanoa sitä, joten kaunistelin aluksi hiukan. Nimittäin monellakaan tuntemallani ihmisellä ei ole niin vähäisiä parisuhdetaitoja kuin minulla. Kyllä minä tiedän, kuinka pitäisi toimia, mutta toiminko niin? No en todellakaan. Sitenhän saattaisi löytää vaikka kestävän parisuhteen, jossa voisi kasvaa ihmisenä rinnakkain rakastamansa ihmisen kanssa. Sehän olisi ihan kamalaa.

Luin jokin aika sitten Voi hyvin-lehdestä, että elämässä ei ole epäonnistumisia. On vain opetuksia, joita tulee eteen niin kauan, että oppi menee perille. Heti tuli mieleen, että tässä on syy, miksi parisuhteissa lyön toistuvasti päätäni seinään. En ole oppinut niistä yhtään mitään. Täytyy ehkä lukea parisataa opusta lisää. Sen jälkeen voinkin hyvällä omallatunnolla luovuttaa, nostaa kädet pystyyn ja sanoa: tää ei nyt vaan ole mun pala kakkua. Ja mikäs siinä, kyllä maailmasta löytyy monia muita kakkuja, joihin tungen lusikkani mieluummin kuin parisuhteeseen. Tähän ehkä pitäisi laittaa hymyilevän ukon kuva. Ihan piruuttani olen laittamatta.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Rakkaita rantoja osa 2


Tietokoneeni oli juuri huollossa ja sieltä suositeltiin lämpimästi kuvien varmuuskopiointia. Tunnollisena ihmisenä olen sitä tietysti tehnyt. Siinä samalla löysin parin vuoden takaiset rantakuvat Nilsiän reissulta. Samaisella reissulla kävin kuvaamassa hautausmaalla, te vanhat lukijat tiedättekin ihastukseni hautausmaihin. Sitä ette ehkä tiedä, että hautausmaalla olen kerran ollut treffeilläkin. Olen siitä tietysti saattanut kertoakin, tällä muistilla ei yhtään tiedä. Joka tapauksessa olin iloisesti yllättynyt näiden kuvien löytymisestä, ne ovat minulle tärkeitä kuvia. Kuvia ajalta, jolloin tutustuin uudestaan ihmiseen, jonka olin jonnekin vuosien saatossa kadottanut. Puhun nyt itsestäni.

Kuvan ranta ei ole kotirantani. En käy kotipaikallani usein, en ole siellä toivottu vieras. Joku päivä pitäisi kyllä mennä käymään kotirannassa edes sen verran, että saisi pari kuvaa lapsille näytettäväksi. Kotitaloani olen käynytkin kuvaamassa, mutta rannan olen unohtanut. En tiedä, kuinka se on mahdollista. Ranta on paljon tärkeämpi kuin talo, talon takaiset metsät vielä rantaakin tärkeämmät. Isä sanoi joskus lähes kolmekymmentä vuotta sitten, että hullu tuosta tytöstä tulee, kun se on aina metsässä. Isä oli väärässä. Hullu minusta olisi tullut, jos en olisi ollut siellä metsässä.

Tuosta kuvasta muistan sen kesän tunnelman. Se oli kuuma kesä. Monin tavoin tukala, mutta myös täynnä odotusta, helpotusta, lämmintä hehkua. Sen kesän minäkin hehkuin. En tiedä miksi. Mutta se aika oli tulvillaan rakkautta, vaikka vietin lähes koko kesän pelkästään lasteni kanssa. Ehkä se oli tulvillaan rakkautta juuri siksi. Elimme omassa pienessä maailmassamme; kuplassa, joka kannatteli meitä yli vaikeiden aikojen. Sitä kuplaa olen kaivannut joskus. Sieltä on kuitenkin tultava pois, lopullisesti sinne ei voi jäädä. Mutta me palaamme sinne toisinaan. Iltasadun kiireettöminä hetkinä. Viikonloppuaamuina, jolloin lapset kaivautuvat kainalooni lämpimän peiton alla ja sanovat, ettei herätä tänään ollenkaan. Yhteisellä marjaretkellä, kun istumme kaikki pienessä piirissä ja syömme loppukesän lämmöstä pehmenneitä eväsleipiä. Niissä hetkissä on kaikki se lämpö ja hellyys, joka arjen vaatimusten keskellä joskus unohtuu.