keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Rakkaita rantoja osa 2


Tietokoneeni oli juuri huollossa ja sieltä suositeltiin lämpimästi kuvien varmuuskopiointia. Tunnollisena ihmisenä olen sitä tietysti tehnyt. Siinä samalla löysin parin vuoden takaiset rantakuvat Nilsiän reissulta. Samaisella reissulla kävin kuvaamassa hautausmaalla, te vanhat lukijat tiedättekin ihastukseni hautausmaihin. Sitä ette ehkä tiedä, että hautausmaalla olen kerran ollut treffeilläkin. Olen siitä tietysti saattanut kertoakin, tällä muistilla ei yhtään tiedä. Joka tapauksessa olin iloisesti yllättynyt näiden kuvien löytymisestä, ne ovat minulle tärkeitä kuvia. Kuvia ajalta, jolloin tutustuin uudestaan ihmiseen, jonka olin jonnekin vuosien saatossa kadottanut. Puhun nyt itsestäni.

Kuvan ranta ei ole kotirantani. En käy kotipaikallani usein, en ole siellä toivottu vieras. Joku päivä pitäisi kyllä mennä käymään kotirannassa edes sen verran, että saisi pari kuvaa lapsille näytettäväksi. Kotitaloani olen käynytkin kuvaamassa, mutta rannan olen unohtanut. En tiedä, kuinka se on mahdollista. Ranta on paljon tärkeämpi kuin talo, talon takaiset metsät vielä rantaakin tärkeämmät. Isä sanoi joskus lähes kolmekymmentä vuotta sitten, että hullu tuosta tytöstä tulee, kun se on aina metsässä. Isä oli väärässä. Hullu minusta olisi tullut, jos en olisi ollut siellä metsässä.

Tuosta kuvasta muistan sen kesän tunnelman. Se oli kuuma kesä. Monin tavoin tukala, mutta myös täynnä odotusta, helpotusta, lämmintä hehkua. Sen kesän minäkin hehkuin. En tiedä miksi. Mutta se aika oli tulvillaan rakkautta, vaikka vietin lähes koko kesän pelkästään lasteni kanssa. Ehkä se oli tulvillaan rakkautta juuri siksi. Elimme omassa pienessä maailmassamme; kuplassa, joka kannatteli meitä yli vaikeiden aikojen. Sitä kuplaa olen kaivannut joskus. Sieltä on kuitenkin tultava pois, lopullisesti sinne ei voi jäädä. Mutta me palaamme sinne toisinaan. Iltasadun kiireettöminä hetkinä. Viikonloppuaamuina, jolloin lapset kaivautuvat kainalooni lämpimän peiton alla ja sanovat, ettei herätä tänään ollenkaan. Yhteisellä marjaretkellä, kun istumme kaikki pienessä piirissä ja syömme loppukesän lämmöstä pehmenneitä eväsleipiä. Niissä hetkissä on kaikki se lämpö ja hellyys, joka arjen vaatimusten keskellä joskus unohtuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti