perjantai 28. kesäkuuta 2013

Helpompi jäädä

Loman ensimmäiset hetket. Mieli ei sitä vielä ymmärrä. Pää pörisee ja surisee kiireessä tehtyjä viime hetken pakollisia askareita. Tuliko kaikki tehtyä, tuliko ainakin kaikki pakollinen tehtyä?

Kevät on ollut raskas, monella tavalla upea kevät, mutta silti raskas. Vasta viime päivinä olen pienissä hetkissä ymmärtänyt, missä elämäntilanteessa oikeasti olen. Pitkän etsimisen jälkeen on löytynyt koti, josta täysin varauksetta pidän. Enää ei tarvitse lähteä, ei koskaan, jos ei halua. Monena aamuna olen ajatellut, että nämä ovat ne tiet, joita loppuelämäni kulutan. Nämä ovat ne puistot, joissa lapseni teininä kokeilevat ensimmäiset humalansa. Näissä maisemissa he kokevat ensimmäiset sydänsurunsa, toteuttavat haaveitaan, erehtyvät ja onnistuvat. Näiltä seuduilta he lähtevät aikanaan etsimään omaa tietään.

Se tuntuu hyvältä. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu siltä, että on parempi jäädä kuin lähteä. Että tähän on hyvä juurtua. Että on helpompi jäädä kuin lähteä. Se tuntuu ihmeelliseltä ihmiselle, joka ei ole koskaan juurtunut mihinkään, joka on tottunut lähtemään.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Lomaa odotellessa

Lomaan on kolme päivää. Viime vuosi on mennyt niin vähillä lomilla, että nautin jo pelkästä loman odotuksesta. Ihan kohta kokonainen kuukausi aamuja, jolloin ei tarvitse lähteä mihinkään, jos ei huvita. Ainoa lukkoon lyöty suunnitelma on neuvolakäynti. Sen ehkä kestää. Ja jos ei kestä, niin sitten perutaan.

Epäilemättä teemme yhtä sun toista. Käymme sukuloimassa Savossa, retkeilemme uimarannoilla ja metsissä, leivomme pullaa, kyläilemme. Mutta silti on vapaus valita. Jos ei huvita kyläillä, niin sitten ei kyläillä. Jos ei huvita mennä metsään, niin sitten emme mene metsään. Jos ei huvita nousta aamulla sängystä, niin sitten emme nouse. Tämä viimeinen on tietysti pelkkää toiveajattelua. Lapset ovat sitä mieltä, että aina pitää kuitenkin nousta sängystä. Ja mielellään aikaisin. Minun on ihan turha esittää eriäviä mielipiteitä, häviän taatusti.

Mutta silti. Kuukausi aikatauluttomuutta. Kuukausi ilman herätyskelloa. Kuukausi kiireettömyyttä, oleilua, laiskottelua, lepoa. Miten ihanaa.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Tuoksuissa

Minulla on ärsyttävä vaiva nimeltään migreeni. Se pysyy kohtuullisen hyvin kurissa, kun syön säännöllisesti, nukun riittävästi enkä stressaa tarpeettoman paljon. Lisäksi on syytä välttää suklaata (mikä painajainen) sekä tietynlaisia viinejä (onneksi ei kaikkia). Valitettavasti myös tuoksut ovat aika lailla pannassa. Vahvoista tuoksuista saan oitis päänsäryn, jota voi huonolla tuurilla kestää kolmekin päivää ihan riippumatta siitä, kuinka suuren määrän erilaisia särkylääkkeitä syön.

Tuoksuja on helppo välttää kotioloissa. Ei vaan tupsuttele päällensä hajuvesiä, niin kaikki on hyvin. Julkisissa tiloissa se on välillä vaikeaa. Omalla työpaikallani ongelmaksi uhkaa muodostua se, etteivät sosiaalityöntekijöiden herkät nenät kestä pientä paskanhajua. Siispä vessassa suihkutellaan raikastinta niin, että välillä koko toimisto haisee kyseiselle aineelle. Monella kotikäynnillä olen huomannut, että raikastimen tuoksu seuraa mukana. Onneksi kukaan ei ole tullut kysymään, että mikäs tuo kiva tuoksu on? Olisi noloa sanoa, että WC-raikastinhan tämä. No siitä viis, mutta pää ei oikein kestä vessakäyntejä työpaikalla.

Muutama viikko takaperin tein myös kaupassa haisevan virheostoksen. Ostin pikkuhousunsuojia ja syynäsin paketin tarkkaan, ettei siihen vaan olisi työnnetty ylimääräisiä ainesosia. Mutta katsos vaan, avasin paketin kotona ja vastaani tulvahti kunnon tuoksut. Nuukana ihmisenä päätin kuitenkin urhoollisesti ostokseni käyttää, mutta kolmen päivän päänsäryn jälkeen totesin, että paketti joutaa roskiin. Suoraan sanottuna en ymmärrä muutenkaan, miksi kukaan haluaisi tuoksuvia pikkuhousunsuojia. Ainahan sitä voi peseytyä, jos ajattelee haisevansa.

Parisuhdekin voi tuoksuihin kaatua. On nimittäin miehiä, jotka eivät siedä omaa tuoksuaan ja niinpä niitä hajusteita lotrataan sitten litrakaupalla. Voitte uskoa, että hellät hetket loppuvat lyhyeen, kun migreeni iskee aina kun erehtyy rakkaan ihoa nuuhkimaan. Ja ei, pyynnöt noiden joutavien aineiden vähentämiseksi eivät välttämättä auta. Nyt tuli kyllä mieleen, että ehkä se on ollut vain helppo tapa päästä minusta eroon. Ei hankalia parisuhdekeskusteluja, kun tuoksu hoitaa karkotuksen helposti ja nopeasti. Kuinka kätevää.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Siemeniä

Laitoimme keväällä lasten kanssa multaan kaikenlaisia siemeniä. Purkeista löytyi luumua, paprikaa, appelsiinia ja kaksi avokadoa. Toinen avokado ja kaikki paprikat lähtivät kasvamaan, muut ovat jo kohdanneet kohtalonsa roskalaatikossa.

Nuorempana sain kasvit suorastaan kukoistamaan, nyt yleensä tapan ne. En tiedä, mistä se johtuu. Nuorempana tosin pystyin paljon muuhunkin, mihin en enää pysty. Enkä ole vielä edes vanha. Tästä voisi kehitellä kriisin, mutta en jaksa.

Avokadon tulevaisuus näyttää kuitenkin lupaavalta. Olen etsinyt merkkejä siitä, että se olisi kiukustunut muutosta. Kasvit kun ovat vähintään yhtä oikukkaita kuin naiset, joten niistä ei koskaan tiedä, miten ne muuttuviin olosuhteisiin reagoivat. Toistaiseksi näyttää hyvältä. Onhan tuo aika hontelo tapaus, mutta siitä voi kasvaa vielä vaikka minkälainen puu. Nyt täytyy myöntää, ettei minulle ole hajuakaan siitä, miltä avokado "isona" näyttää. Onko se edes puu? Täytyy googlata.

Kasvun ihmeestä jaksaa aina innostua. Se kun ei ole koskaan itsestäänselvää. Kaikki siemenet eivät idä. Kaikkien ei pidäkään. Mutta onneksi jotkut itävät.

 
 

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Uupunut matonen maan

Kyllä ei jaksa. Muuton jälkeen olen ollut lähinnä tärisevä hermoraunio. Illalla sitä menee nukkumaan lihakset kivistävinä ja samaan särkyyn aamulla herää. Ei hyvä, ei ollenkaan hyvä. Aikaa toipumiseen ei vain tunnu löytyvän. On työ, on lapset, on koti, joka pitäisi saada kuntoon juhlia varten. Ne kaikki ovat erinomaisen hyviä asioita, tärkeitä asioita, mutta joskus uupumus peittää sen kaiken, upottaa alleen niin ettei niistä osaa nauttia.

Tänään teemme lasten kanssa lihapullia ja keitämme ruotsalaisia uusia perunoita. Ja onnihan on ihan siinä. Siinä, että pöydässä on ruokaa ja että ne kaikkein rakkaimmat jakavat sen ruuan minun kanssani. Niihin hetkiin pitää pysähtyä ja muistaa, että minulla on kaikki mitä tarvitsen. Kaikki ja ylikin. Ja loma on ihan pian, loma ja uimarannat ja lasten iloinen nauru. Kyllä se omakin nauru sieltä vielä löytyy. Jossain kohtaa lomaa huomaan, ettei mitään kohtaa kolota, ettei väsymys kiristä hermoja äärimmilleen eikä silmäpusseista ole tietoakaan. Sitä odotellessa.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Se ainoa oikea

Viime aikoina olen miettinyt rakkautta. Paljon ja monesta eri näkökulmasta. Olen lukenutkin rakkaudesta, parisuhteista, ihmisten välisistä kummallisuuksista. En ole sen viisaammaksi tullut.

Lapsena opin, että rakkaudesta kannattaa pysyä kaukana. Että rakkaus on suurimmaksi osaksi tapa nöyryyttää, alistaa, rikkoa ja tuhota. Että rakkaus voi hyvinkin viedä ihmisen hullujenhuoneelle tai jopa hautaan. 12-vuotiaana sanoin hyvin läheiselle ihmiselle, että jos rakkaus on tuollaista, en rakasta koskaan. Enkä tiedä, olenko rakastanut. Rakastunut kyllä montakin kertaa, liiankin monta, mutta rakastanut? En tiedä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tiedän.

Kun sain esikoiseni syliini, ymmärsin ensimmäistä kertaa elämässäni, että rakkaus voi olla myös korjaavaa. Että rakkaus voi tehdä ihmisen ehyemmäksi, korjata säröjä, silittää mielen sileämmäksi. Lasteni rakkaus on korjannut monia rikki menneitä kohtia minussa. Se ei ole ollut heidän tehtävänsä, mutta sen he ovat tehneet. Tiedän, että heitä minä rakastan. Vaikka he jostain kumman syystä tappaisivat puolet maailman väestöstä, minä rakastaisin heitä silti. Mutta osaisinko rakastaa samalla tavalla miestä? Pitäisikö osata?

En ole koskaan uskonut yhteen ainoaan oikeaan. Olen ajatellut, että toiset sopivat yhteen huonommin, toiset paremmin, mutta lopulta kyse on vain päätöksestä. Että tämän ihmisen kanssa minä päätän elää, tämän ihmisen kanssa pärjään sen verran kuin yleensä kenenkään kanssa voin pärjätä. Mutta olen alkanut epäillä itseäni. Entä jos onkin niin, että jossain harhailee juuri minun puuttuva puoliskoni, jota en ehkä koskaan kohtaa? Voiko niin käydä? Voiko käydä niin, että olisi vain yksi ainoa oikea, jota ei koskaan tapaisi? Tai jonka ehkä tapaisi, mutta ei ymmärtäisi vaan kävelisi tyynesti onnensa ohi. Ihmettelisi lopun elämäänsä tyhjyyttä, joka ei täyty millään. Ei viinalla, ei toisilla ihmisillä, ei loputtomalla tavaroiden haalimisella. Se on lohduton ajatus. Sellaista ei pidä miettiä iltana, jolloin lapset ovat poissa ja koko maailma tuntuu olevan jossain muualla. Iltana, jolloin taivas salamoi ja viskoo vettä niin, että siihen voisi hukkua. Sellaisena iltana pitää ajatella vain kauniita ajatuksia, sellaisia joissa paha saa palkkansa ja rakkaus voittaa. Mutta meneekö se koskaan oikeasti niin? Voittaako rakkaus? Ihan oikeasti, voittaako se koskaan?

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Kirjoitusharjoitus: Minä puhun sinulle silti

Lähes huomaamaton ilmoitus paikallislehden alakulmassa: myydään peltojen keskellä sijaitseva, perinteitä kunnioittaen remontoitu pieni mökki. Perässä tuttu osoite, jossa en koskaan ole käynyt, mutta jonka muistan kuin kotipihani. Muistan, koska sinä olet kuvaillut sitä maisemaa, joka on sinulle kaikkein rakkain. Muistan, koska sinä olet kertonut, kuinka viilenevinä syysiltoina olet istunut mökkisi kivisellä rappusella ja kuvitellut minut tanssimassa keskellä peltoa kypsän viljan seassa. Muistan, koska sinä olet sanonut, että siinä maisemassa kuulet aina minun ääneni. 

Kaikki nämä pitkät viikot ja kuukaudet, vuodetkin, olen ajatellut että se riittää. Riittää, että meillä on se mökki, se maisema jonka keskellä olemme niin usein kohdanneet. Emme koskaan oikeasti, pelkissä haaveissa vain. Pelkissä haaveissa niinä kallisarvoisina hetkinä, kun oman elämän äänet ovat jo vaienneet pimenevään iltaan ja olen kuullut sinun äänesi hellinä kuiskauksina ihollani. Ja olen aina luottanut siihen, että sinä kuulet minun ääneni. Se on riittänyt, sen on ollut pakko riittää.

Ja nyt se maisema on kaupan. Pientä ilmoitusta katsoessani tiedän, että olet unohtanut. Olet unohtanut, että joka syksy viljan kypsyessä minä tanssin sinulle sumuisen pellon keskellä. Olet unohtanut ajan, jota sinäkin joskus odotit; ajan jolloin kotipihasi pihlaja kukkisi meille kahdelle. Olet unohtanut minun ääneni, unohtanut minun sanani, jotka soivat vain sinulle.

Minä puhun sinulle silti. Minä puhun sinulle keväällä, kun pihlajat kukkivat; minä puhun sinulle syksyllä, kun kultaiset korret taipuvat kypsien tähkien painosta. Minä puhun sinulle niin kauan kuin hengitän. Vaikka sinä et kuulisi. Vaikka sinä et olisi koskaan kuullutkaan. Minä kuiskaan sinulle iltaisin, kuinka kaipaan sinua, kuinka kaipaan hetkiä, joita ei ehkä koskaan ollutkaan. Minä puhun sinulle silti.

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Runoja korjaamolta

Tarkistin tänään, millä hakusanoilla blogiin on päädytty. Yksi niistä oli "runoja korjaamolta". Ei mitään käsitystä, mihin se viittaa, en ole tainnut viime aikoina paljon runoilla. Korjaamo on kyllä valitettavan tuttu paikka, tosin uuden auton kanssa siellä on tullut vierailtua vähemmän, mutta vierailut ovat olleet sitäkin perusteellisempia.

Mutta runoja korjaamolta kuulostaa hienolta. Voisin ostaa sen nimisen runokirjan. Sehän voisi olla ihan konkreettisesti korjaamolla työskentelevien rasvanäppien kirjoituksia siinä jarrupalojen ja sytytystulppien vaihtamisen lomassa. Tai miksei mielisairaalassa oleskelevan potilaan runoiluja, eräänlainen korjaamo sekin on. Sanotaankohan niitä nykyisin mielisairaaloiksi? Minun pitäisi se kyllä tietää. No, yhtäkaikki, ostaisin sen nimisen kirjan. Kirjoittakaa joku sellainen.

Kirjoittamisesta puheen ollen, kaipaan sitä hiukan. Mutta kirjoitan nykyisin näköjään vain silloin, kun elämä on seesteistä. Ja luoja nähköön, ettei se ole sitä. Mutta ehkä se seesteinen aika on juuri nyt ovella, melkein alkamassa; odottamassa, että muuttolaatikot on purettu. Voihan se olla. Voihan se.