sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Se ainoa oikea

Viime aikoina olen miettinyt rakkautta. Paljon ja monesta eri näkökulmasta. Olen lukenutkin rakkaudesta, parisuhteista, ihmisten välisistä kummallisuuksista. En ole sen viisaammaksi tullut.

Lapsena opin, että rakkaudesta kannattaa pysyä kaukana. Että rakkaus on suurimmaksi osaksi tapa nöyryyttää, alistaa, rikkoa ja tuhota. Että rakkaus voi hyvinkin viedä ihmisen hullujenhuoneelle tai jopa hautaan. 12-vuotiaana sanoin hyvin läheiselle ihmiselle, että jos rakkaus on tuollaista, en rakasta koskaan. Enkä tiedä, olenko rakastanut. Rakastunut kyllä montakin kertaa, liiankin monta, mutta rakastanut? En tiedä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tiedän.

Kun sain esikoiseni syliini, ymmärsin ensimmäistä kertaa elämässäni, että rakkaus voi olla myös korjaavaa. Että rakkaus voi tehdä ihmisen ehyemmäksi, korjata säröjä, silittää mielen sileämmäksi. Lasteni rakkaus on korjannut monia rikki menneitä kohtia minussa. Se ei ole ollut heidän tehtävänsä, mutta sen he ovat tehneet. Tiedän, että heitä minä rakastan. Vaikka he jostain kumman syystä tappaisivat puolet maailman väestöstä, minä rakastaisin heitä silti. Mutta osaisinko rakastaa samalla tavalla miestä? Pitäisikö osata?

En ole koskaan uskonut yhteen ainoaan oikeaan. Olen ajatellut, että toiset sopivat yhteen huonommin, toiset paremmin, mutta lopulta kyse on vain päätöksestä. Että tämän ihmisen kanssa minä päätän elää, tämän ihmisen kanssa pärjään sen verran kuin yleensä kenenkään kanssa voin pärjätä. Mutta olen alkanut epäillä itseäni. Entä jos onkin niin, että jossain harhailee juuri minun puuttuva puoliskoni, jota en ehkä koskaan kohtaa? Voiko niin käydä? Voiko käydä niin, että olisi vain yksi ainoa oikea, jota ei koskaan tapaisi? Tai jonka ehkä tapaisi, mutta ei ymmärtäisi vaan kävelisi tyynesti onnensa ohi. Ihmettelisi lopun elämäänsä tyhjyyttä, joka ei täyty millään. Ei viinalla, ei toisilla ihmisillä, ei loputtomalla tavaroiden haalimisella. Se on lohduton ajatus. Sellaista ei pidä miettiä iltana, jolloin lapset ovat poissa ja koko maailma tuntuu olevan jossain muualla. Iltana, jolloin taivas salamoi ja viskoo vettä niin, että siihen voisi hukkua. Sellaisena iltana pitää ajatella vain kauniita ajatuksia, sellaisia joissa paha saa palkkansa ja rakkaus voittaa. Mutta meneekö se koskaan oikeasti niin? Voittaako rakkaus? Ihan oikeasti, voittaako se koskaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti