lauantai 31. elokuuta 2013

Ei minun nimeni

Olen käyttänyt uutta sukunimeäni melkein vuoden. Usein puhelimeen vastatessa tuntuu vieläkin siltä, että olen hiukan huijari. Eihän se oikeastaan ole minun nimeni. Se ei ole isäni nimi, se ei ole äitini nimi, se ei ole avioliiton mukanaan tuoma nimi.

Välillä tuntuu, että uusi sukunimi on katkonut viimeisiäkin säikeitä lapsuuden perheeseeni. Eivät ne säikeet koskaan ole vahvoja olleet, joten en tiedä onko sillä merkitystä. Tai onko niin edes käynyt muutoin kuin minun ajatuksissani. Ulkopuolinen olen joka tapauksessa ollut sitä ennenkin, mutta nykyinen ulkopuolisuus johtuu varmaan eniten ihan itsestäni. Mielenterveys on hauras asia, ja minun mielenterveyttäni on aina tukenut eniten se, etten ole kovin tiiviisti tekemisissä perheeni kanssa.

En tiedä, onko se yleensäkin keskimmäisen lapsen osa. Olla vähän ulkopuolelle, olla puoliksi näkymätön. Vai käykö niin vain perheissä, joissa kaikkien ongelmien keskellä jonkun on jäätävä taka-alalle, koska yhtään enempää kärsimystä kukaan ei kestä. En osaa sanoa, eikä sitä ehkä ole tarpeellista miettiä. Ylipäänsä tuntuu välillä, että parempi olisi olla miettimättä mitään. Mutta en ole vielä löytänyt keinoa nollata aivoja. Viinakaan kun ei nykyisin juuri maistu.

Ennemmin tai myöhemmin totun nimeeni, enkä enää muista, että olisin mitään muuta koskaan ollutkaan. Tämä minä olen nyt. Kuka se tämä on, sitä en juuri nyt tiedä, mutta ehkä opin hänet tuntemaan pikkuhiljaa.

perjantai 30. elokuuta 2013

Tarkkuuspuuska

Viime aikoina olen ollut hutilus. Nyt siis muutama huomautus viitaten aiempiin teksteihin.

Aina ei jaksa kukkia on Raija Nokkalan taulu. Mielettömän upea teos. Muutkin taiteilijan työt ovat hienoja, kannattaa tutustua.

Tanja Lintusen Huomenna rakastan vähemmän oli ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Raskaasta aiheesta huolimatta kirjassa oli myös huumoria, joka teki lukukokemuksesta astetta kevyemmän kuin etukäteen ounastelin. Erityisesti kirjasta jäi mieleen kirjailijan kaunis tapa käyttää kieltä. Olisin mielelläni laittanut tähän jonkun pätkän esimerkiksi, mutta tulin palauttaneeksi kirjan jo kirjastoon.

Tässä myös toinen lukuelämys, josta en kyllä aiemmin ole mitään maininnut: Käsi jota kerran pitelin. Valitsin kirjan nimen perusteella. Kirjailija on Maggie O´Farrel. Kirja kertoo rinnakkain kahta eri tarinaa, jotka lopussa nivoutuvat yhteen hienosti. Minulla meni aika pitkään, ennen kuin hoksasin yhteyden. Se on aina hyvä juttu. Suosittelen tätäkin.

Tällä kertaa ei muuta. Sain vain hetkellisen tarkkuuspuuskan. Tämä ei tule toistumaan.

PS. Sittenkin vielä muuta. Elämässä on viime viikkoina ollut maaninen pohjavire, siitä johtuu myös normaalia tiheämpi blogin päivittäminen. Maanisuus on seurausta unen puutteesta, olemme valvoneet vatsataudin ja yskän takia. Hyvin suurella todennäköisyydellä valvomme vielä ainakin pari viikkoa, riippuen täysin sairastuneiden määrästä. Mutta tämäkin loppunee (onko tuo oikea sana??) aikanaan ja palaan takaisin silloin tällöin harvakseltaan (jos silloinkaan) päivittämiseen.

torstai 29. elokuuta 2013

Niitä lapsia ei unohda

En ole urani aikana tehnyt kovinkaan montaa kiireellistä huostaanottoa, mutta muutaman kuitenkin. Ensimmäisestä muistan vain sen, kuinka parivuotias poika tarttui käteeni, kun lähdin  viemään häntä pois kotoaan. Joka kerta senkin jälkeen lapsi on lähtenyt luottavaisesti mukaan, yhtään itkemättä tai kyselemättä. Se on kamalaa. Tilanteen sujumisen kannalta tietysti suuri helpotus, mutta muuten ihan kamalaa. Jos lapsi pitää kotoaan pois hakea, niin eihän siellä yleensä kenelläkään ole hyvä olla. Mutta silti. Mitä ajattelee lapsi, joka lähtee aivan vapaaehtoisesti tuntemattoman ihmisen mukaan, usein edes oikein tietämättä mihin on matkalla?

Se särkee minun sydämeni kerta toisensa jälkeen. Kun pitäisi voida luottaa äitiin tai isään, eikä kuitenkaan voi. Kun tuntemattoman ihmisen matkaan lähteminen on parempi vaihtoehto kuin jäädä kotiin. Se särkee aina jotain minussa, niin kuin se epäilemättä särkee jotain siinä lapsessakin, ellei hän ole jo valmiiksi pirstaleina. En tiedä, turtuuko siihen koskaan, voiko siihen edes turtua.

Niitä lapsia ei unohda. Monet asiat niistä tilanteista unohtaa, ehkä lopulta kaiken muun. Mutta niitä lapsia ei unohda. Niitä pieniä luottavaisia lapsia ei ikinä unohda.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Olen niin ylpeä sinusta

"Äiti, olen niin ylpeä sinusta, kun jaksat joka aamu lähteä reippaana töihin", sanoi esikoiseni minulle eilen illalla. Kehut sai myös pikkuveli siitä, että lähtee reippaana päiväkotiin. Hiukan olin kuulevinani omia sanojani kommenttien takana, jonkin verran on tänä syksynä joutunut tsemppaamaan aamulähdöissä. Liikutuin silti. Kehut lämmittävät aina mieltä, ja niitä saa todella harvoin.

Vieläkin on hyvä mieli. Ei sillä lopulta ole paljonkaan väliä, onko tällä elämällä mitään merkitystä ja mieltä. Ovatko päivät hyviä vai huonoja, elämä takkuista vai tasaisesti soljuvaa. Minulla on tämä perhe. Lapset, jotka rakastavat minua ja joita minä rakastan. Se riittää. Rakkaus riittää.

tiistai 27. elokuuta 2013

Aina ei jaksa kukkia

Eilen illalla toivoin kahta asiaa. Että Tuure Kilpeläinen lukisi minulle iltasadun. Että saisin nukkua viikon. Neljän aikaan aamuyöstä totesin, ettei kumpikaan toteutunut.

Tulen koko ajan varovaisemmaksi toivomusten suhteen. Usein nimittäin käy niinkin, että saa juuri sen mitä toivoo. Ja sitten huomaa, ettei se olekaan hyvä asia. Mutta kuinka sitä oppisi toivomaan asioita, joita oikeasti elämäänsä haluaa ja tarvitsee? En ole vielä keksinyt sitä, joten yritän olla toivomatta.

Tuskailin yhtenä päivänä työkaverille sitä, että haluaisin taas löytää elämään positiivisen perusvireen. Sitten myöhemmin mietin, että miksi? Elämä ei ole aina mukavaa. Ei siitä silloin tarvitse nauttiakaan. Kuitenkin on niin, että muutaman vuoden päästä en edes muista tätä tahmomista. Voi olla, että elämä on silloin huikean hienoa, tai ehkä vielä pahempaa kuin nyt. Toisenlaista kuitenkin.

Tädilläni on ihana taulu. En nyt millään saa päähäni taiteilijan nimeä, mutta taulun nimi on "Aina ei jaksa kukkia". Siltä minusta tuntuu nyt.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Juhlaviikonloppu

Tässä viikonlopun aikana on tullut juhlittua kahdetkin synttärit. En tiedä, johtuuko juhlimisesta vai mistä, mutta tunnen itseni taas vaihteeksi ihan kelvolliseksi ihmiseksi. Näyttävät nuo lapsetkin minun seurassani viihtyvän, vaikka silloin tällöin sitä epäilenkin. Ja toisaalta, vaikka eivät viihtyisikään, niin jumissa ovat tässä perheessä.

Kävin eilen illalla läpi Viita-Akatemian aikaisia harjoituksia. Harmitti, kun en ollut laittanut ylös, mitä tehtäviä olin milloinkin kirjoittanut. Jotkut kirjoituksista olivat niin outoja, että olisi ollut kiva tietää tehtävänanto. Mutta ei voi mitään. Innostuin muokkaamaan paria tekstiä ja ilmeisesti sen innoittamana pyörittelin aamuyön tunteina päässäni paria runoa. Miten kivaa se onkaan pitkän tauon jälkeen. Tai no toki olisi mukavampi nukkua ne aamuyön tunnit, mutta jos ei kuitenkaan nuku, niin voi sitten ainakin käyttää ajan johonkin hyödylliseen. Runojen kirjoittelu ei varmasti kaikkien mielestä ole hyödyllistä, mutta minun mielestäni se on. Ehkä yksi niitä kaikkein hyödyllisimpiä asioita, joihin aikansa voi ylipäänsä käyttää.

Kotityöt ovat tekemättä, mutta saavat ollakin. Lapsia ei pöly häiritse ja myönnettäköön, ei se häiritse minuakaan.

torstai 22. elokuuta 2013

Huonoa äitiyttä ja katumusta

Äitiys on vaikea laji. En ole ollenkaan varma, olisiko minun pitänyt tulla koskaan äidiksi. Joskus lapsiani katsellessa ajattelen, että heidän olisi parempi kasvaa jonkun toisen kanssa. Jonkun sellaisen, joka osaa antaa heille enemmän, joka olisi aina lempeä ja hellä, eikä huutaisi koskaan.

Minä olen aina halunnut äidiksi. Se on ollut ainoa suuri unelmani. Toisinaan kauhistun sitä itsekkyyttä, joka tuohon tarpeeseen on sisältänyt. Minä olen halunnut olla äiti, minä olen tarvinnut äitiyttä saadakseni maailmani paremmin haltuun. Mutta tuoda nyt toisia tähän elämään, josta ei aina itsekään selviä.  En ole koskaan katunut sitä, että halusin ja sain nämä pienet pirpanani. Mutta välillä ajattelen, että he olisivat saaneet paremman alun jonkun toisen kanssa. Lapsilleen tahtoo aina parasta, enkä ole ollenkaan varma, että minun kanssani kasvaminen on heille parasta.

Ihmettelen ihmisiä, jotka kirkkain silmin sanovat, etteivät kadu mitään. Haluaisin voida sanoa niin. Mutta minä kadun. Kadun hirvittävän monia asioita. Niin monta kertaa olisin tehnyt jälkikäteen toisin, muuttanut asioita, vaihtanut suuntaa. Mutta se ei onnistu. Sitä on vain elettävä kaikkien huonojen valintojensa kanssa ja tehtävä niitä yhä lisää.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Naulakosta

Porakone jäi ostamatta. Vältän yhteiseloa kaikenlaisten teknisten vempainten kanssa aina kun se suinkin on mahdollista. Sain kuitenkin viriteltyä naulakon takaisin seinään, mutta tiedän, että se tipahtaa sieltä taas aikanaan. Niin se tahtoo olla näiden pirkkaniksien kanssa: toimivat aikansa mutta eivät loputtomiin. Lopulta maksan ison summan rahaa jollekin ammattilaiselle siitä, että hän korjaa virityksilläni tuhotun seinän ja asentaa sen jälkeen naulakon paikoilleen oikeaoppisesti. Siinä kohtaa mietin taas, miksi en ajoissa pyytänyt jotakuta muuta tekemään asiaa, jota en itse osaa. Jostain syystä en opi, toistan samoja virheitä vuodesta toiseen. 

Poistin yhden tekstin. Päädyin kuitenkin siihen, että siinä oli liikaa informaatiota toisesta ihmisestä. Rajanveto on joskus vaikeaa. Eihän siinä mitään uutta ollut, ei mitään sellaista mitä hän ei olisi jo tiennyt, eikä hän toisaalta tänne eksy. Mutta silti.

maanantai 19. elokuuta 2013

Viikonloppu

Siivosin. Vein pojan vanhan pyörän toiselle yksinhuoltajaperheelle. Kävin ostamassa tulevan viikon ruokatarvikkeet. Pesin pyykkiä. Kuuntelin 60-luvun iskelmiä. Itkin (ei kannattaisi kuunnella 60-luvun iskelmiä). Kävin lenkillä (terve sielu terveessä ruumiissa, tai niinhän sitä luulisi). Seurasin käpyä kantavaa oravaa ja mietin, johtuiko oravan sekavuus minun häiritsevästä läsnäolostani vai siitä, että se oli hukannut pesänsä. Olin onnellinen. Olin surullinen. Ikävöin lapsia. Lasten palattua isältään kuuntelin heidän kiukutteluaan. Mietin, miksi olinkaan heitä ikävöinyt. Lasten tyynnyttyä teimme tortilloja (joista tuli liian tulisia) ja suklaabanaani-paistosta (josta tuli pahaa). Ja sitten aloimme laskeutua arkeen.

Normaali lapseton viikonloppu siis. Yksi poikkeus kuitenkin oli. Minä myös kirjoitin. Enkä puhu nyt näistä arkijorinoistani, vaan kirjoitin ihan muuta. Innolla ihan muuta.

Reilut kaksi vuotta sitten osallistuin kirjoituskilpailuun, jossa en päässyt palkintosijoille, mutta tekstini kuitenkin julkaistiin siellä parhaimmiston joukossa. Sain lahjaksi kasan meikkisiveltimiä, joita en ole käyttänyt. Tuskin koskaan käytänkään. Sen jälkeen en ole kirjoittanut juuri mitään. Jonkun kerran olen aloitellut runojen kirjoittamista, mutta aina se on tyssähtänyt melko lailla alkuunsa. Kirjoittamisen palo on vain hävinnyt, enkä ole löytänyt sitä enää. Se on tuntunut hassulta kaiken sen vuosikausien lähes maanisen kirjoittamisen ja käsikirjoitusten lähettelyn jälkeen.

Nyt aloitin kuitenkin uutta tarinaa. Tämä tarina tulee lähelle, paljon lähemmäksi kuin yksikään kirjoittamani tarina koskaan. Olen kaihtanut sen kirjoittamista. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että juuri tämä tarina minun on kirjoitettava, että tämä on se tulppa, joka estää kaiken muun kirjoittamisen. Voin olla väärässäkin, usein olen. Mutta olipa niin tai näin, tuntuu hyvältä kirjoittaa.

lauantai 17. elokuuta 2013

Puolensa ja puolensa

Täytyisi ehkä tarkistaa, montako kertaa olen viimeisen puolen vuoden aikana kirjoittanut parisuhteesta tai rakkaudesta. Hiukan alkaa tuntua siltä, että liian monta. Mutta yhden vielä kirjoitan, koska tämä aihe nyt väkisinkin on mielessä. On siellä mielessä paljon muutakin, mutta enimmäkseen sontaa.

Voin parisuhteissa huonosti. Ei mitään väliä, kenen kanssa seurustelen ja kuinka ihana se toinen ihminen on. Minä voin huonosti. Nautin kyllä siitä, että lähellä on joku rakas, en minä sitä. Mutta minä myös ahdistun siitä. Siitä, että lähellä on joku. En ymmärrä mistä se johtuu. Miksi parisuhteessa alkaa tuntua siltä, että elämä ei ole minun käsissäni? Etten minä hallitse asioita siinä määrin kuin haluaisin hallita? Ja miksi ihmeessä minun pitäisi kaikkea hallita?

Vika ei ole miehissä, sen olen jo oppinut. Vika on minussa, oman pääni sisässä. Tai en minä sitä ehkä viaksi kutsuisi. Se on jokin asia, joka minun on itseni kanssa käytävä läpi, ennen kuin kannattaa edes vilkaista yhtäkään miestä. Siitä saattaa tulla pitkä tie, mutta jos joskus kuvittelen kykeneväni parisuhteeseen, niin eiköhän se ole käytävä. Askel kerrallaan. Töppöstä toisen eteen vaan.

Tai sitten on niin, että minä olen niitä ihmisiä, joiden ei pitäisi olla parisuhteessa. En voi väittää olevani onneton yksin. Minä nautin omasta seurastani, siitä että voin elää juuri niin kuin itse haluan. Hiljaisista hetkistä, jolloin kukaan ei tarvitse minua. Mutta on minussa toinenkin puoli, se puoli joka kaipaa läheisyyttä, rakastetuksi tulemista, sitä että saisi rakastaa. Aika näyttää, kumpi puoli voittaa.

perjantai 16. elokuuta 2013

Talossani kasvaa vanha puu

Tätini Erja von Koch on julkaissut ensimmäisen runokokoelmansa. Se on huikea saavutus. Olen istunut joillakin samoilla kursseilla hänen kanssaan ja tiennyt aina, että hän osaa kirjoittaa. Mutta sen lisäksi hän on ollut kirjoittamisessaan uskomattoman sitkeä. Hän on jaksanut puurtaa näiden runojen parissa vuosi toisensa jälkeen, ja tässä on nyt tulos. Minä onnittelen häntä. Teitä muita suosittelen lukemaan kirjan. Kansikin on niin kaunis, että sitä tekee suorastaan mieli silittää.



torstai 15. elokuuta 2013

Poravasara vai iskuporakone

Uudessa kodissa on betoniseinät. Tai mitä lie ovatkaan, mutta kuitenkin sellaiset, ettei niihin ihan mikä tahansa uppoa. Pitäisi kuitenkin saada naulakko paikoilleen ja pari tauluakin vaatisi taulukoukkua järeämpää kannatinta.

Ajattelin ilman muuta, että minun on ostettava iskuporakone. Katselin niitä netistä ja sitten löysinkin sieltä poravasaran. Ja kun googlasin sitä, löysin monta keskustelua, jossa vannottiin ehdottomasti poravasaran nimeen. Nyt en tiedä, minkä vehkeen mahtaisin tarvita.

Minulla on monenlaisia kokemuksia rautakaupasta. Erään kerran kävin ostamassa ruuvimeisselin. Heti ovella avulias myyjä tuli kysymään mitä tarvitsen. Kävimme seuraavanlaisen keskustelun:
"Ruuvimeisseliä minä tulin ostamaan".
"Minkäslaista?"
"No sellaista ihan tavallista". Pitkä katse myyjältä. Joka oli muuten ihan söpö poika.
"Ristipää vai taltta?"
"Ristipää"
"Minkäs kokoinen?"
"No sitä en tiedä, mutta jos näytät missä niitä on, niin kyllä minä osaan arvioida"
Sitten seisottiin tovi meisseleitä ihaillen, jonka jälkeen minun oli todettava:
"En tiedä kyllä näistä, mikä olisi sopiva koko"
"Ei sinulla sattuisi olemaan mukana sitä ruuvia?", poika kysyi.
"No ei, mutta taidan käydä hakemassa sen kotoa". Ja kävin. Oikea ruuvimeisseli löytyikin sitten helposti ja sain kasattua elämäni ensimmäisen oman ruokapöydän.

Hain ruuvimeisseliä toisenkin kerran, joskin toiselta paikkakunnalta, silloin pyykkikoneen asennusta varten. Nyt osasin ostaa sopivan kokoisen kerralla, mutta en silti saanut sillä auki pirullisen tiukassa olevaa ruuvia. Marssin takaisin kauppaan, jossa sattui vielä olemaan sama myyjä kuin ensimmäisellä kerralla. Tämäkin oli muuten söpö nuorimies, ovatkohan ne aina? Selitin, etten saanut ruuvia auki, että olisikohan jotain järeämpää vehjettä? Kävimme seuraavanlaisen keskustelun:
"No porakone voisi tietysti olla"
"Katsotaan niitä sitten"
"Katsotaan vaan, mutta onko sinulle sellaiselle käyttöä muuten?"
"Ei varmaan ole, mutta se pyykkikone on kyllä saatava paikoilleen"
"Etkö voisi pyytää jotain miestä laittamaan sitä?"
Nyt minä mulkaisin myyjää pahasti. Kävi kyllä mielessä, että pyydän myyjää itseään, olihan hän ihan söpö. Mutta vastasin:
"Olen juuri muuttanut tänne, enkä tunne täällä yhtään miestä"
"Ahaa. No sitten", myyjä mietti hetken ja jatkoi:
"Niitä ruuvimeisseleitä on kyllä vähän järeämpiäkin, jos kokeilisit ensin sellaista".
Ostin sitten järeämmän ruuvimeisselin, ruuvi aukesi ihan leikiten ja säästyin porakoneen ostolta. Mutta nyt en taida enää säästyä.

Täytyy myöntää, että joskus olen tuntenut itseni rautakaupassa hiukan tyhmäksi. Mutta kai se taas on otettava nöyrä asenne ja mentävä kokeilemaan, mitä sieltä tarttuisi käteen tällä kertaa. Toivottavasti myyjä on söpö.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Huomenna rakastan vähemmän

Lainasin eilen kirjastosta kirjan, Tanja Lintusen Huomenna rakastan vähemmän. Nimi oli niin koukuttava, että oli ihan pakko lainata kirja. Ehdin vasta hiukan aloittaa lukemista, joten en kerro kirjasta vielä mitään. Takakannessa sanotaan näin: Nainen tappaa itsensä ja jäljelle jää mies - ja rakkaus, josta mies ei pääse irti, vaikka yrittää. Miehelle jää läjäkaupalla tunteita ja muistoja, tyhjää kolahteleva elämä, jonka mies koettaa täyttää avoliitolla uuden naisen kanssa. Mutta mies ei rakasta Kerttua, koska hän rakastaa Sofiaa.

Ihan riemastuttavaa. Aihe ei tietenkään varsinaisesti riemastuta, mutta kirjan nimi on niin ihana, että olisin itse halunnut kirjoittaa sen nimisen kirjan. Toivottavasti kirja on muutenkin hyvä. Ainakin kieli on kaunista. Ja se on takuuvarmaa, että kirjan päähenkilölle menee huonommin kuin minulla. Eilen illalla itse asiassa tuumasin, että minulla menee kaikesta ympärillä pyörivästä epävarmuudesta huolimatta ihan hyvin. Arki on hetkittäin pelkkää surua ja selviytymistä, mutta ei se ole sitä aina. Välillä se on myös pelkkää iloa.

maanantai 12. elokuuta 2013

Hillitty ja hallittu

Vilkaisin taas, millä hakusanoilla blogiini on päädytty. Tunsin ilkeän vihlaisun, kun luin nämä hakusanat: "en osaa päättää". Voi ystävä kallis, joka noilla sanoilla olet tänne päätynyt, olen todella pahoillani. Sillä jos joku ei osaa päättää, niin se todella olen minä. Että jos joku muukaan ei osaa päättää, niin täältä ei apua löydy.

Olen viime aikoina epäillyt, että saatan olla suorastaan diagnoosin tarpeessa, niin ailahtelevaksi olen tullut. En uskalla mennä lähiaikoina lääkäriin, joudun vielä itsekin hoitoon. Yhtenä hetkenä olen sitä mieltä, että myyn juuri löytyneen kotimme, pakkaan lapset autoon ja ajan niin pitkälle kuin rahat riittävät (eli en kovin pitkälle), enkä tule ikinä koskaan milloinkaan takaisin. Mitä se sitten auttaisi, ei yhtään mitään. Ja sitten seuraavana hetkenä rakastan kaikkea, mikä vastaani tulee. Erotan toisiaan kuristavat ipanat hymy huulilla, tulen töihin naureskellen ja suhtaudun ymmärtäväisesti itseeni ja koko ympäröivään maailmaan. Kunnes taas..

Haluaisin olla hillitty, hallittu ja seesteinen. Jotkut ihmiset luulevatkin minun olevankin sellainen. Se on kaukana totuudesta. Se, mitä ihmiset luulevat seesteisyydeksi, on itse asiassa apaattisuutta. Sellainenkin välillä olen. Aivan poissaoleva ja haluton pysyttelemään realiteeteissa.

Minä haluaisin olla tasainen kuin viilipytty. Ei kuohuntaa, ei kohisevia koskia. Ei yhtään draamaa, ei tippaakaan draamaa, ei pienintäkään hitusta. En vain tiedä, kuinka tasaiseksi tullaan. Ajattelin, että vanheneminen korjaa jakomielisyyteni, mutta niin ei ole käynyt. Tai sitten en ole vielä riittävän vanha.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Osastolla

Olemme viime aikoina vierailleet tiuhaan psykiatrisella osastolla. Lapseni käyttäytyvät siellä kuin olisivat juuri viidakosta vapautettuja. He kieppuvat tuolien alla, juoksevat, heiluvat, pirskahtelevat ja räiskähtelevät niin, ettei siinä ole mitään tolkkua. Turha ehkä sanoakaan, että puhetta he eivät kuule. En tiedä mistä se johtuu. Lapseni eivät ole sieltä villeimmästä päästä, tosin eivät ihan rauhallisemmastakaan. Ehkä villiintyminen on luonnollinen reaktio luonnottomaan tilanteeseen. Kaikuviin käytäviin, hiljaiseksi huumattuihin ihmisiin, katseisiin joissa ei ole mitään jäljellä. Toiveisiin, joita ei enää toivota; haaveisiin, joita ei enää haaveilla.

Me käymme siellä silti. En tiedä miltä se tuntuu. Se lohduttomuus ja väkkäränä pyörivät lapset eivät jotenkin sovi yhteen. Ehkä se tuntuu niin pahalta, ettei se enää tunnu.

En tiedä, kuinka siinä karuudessa voi kukaan toipua, tulla ehjäksi. Ehkä siellä ei kukaan toivu. Ehkä heidät vain lääkitään uskomaan siihen, että elämä voi vielä jatkua. En tiedä, ehkä minä en vain ymmärrä. 

lauantai 10. elokuuta 2013

Toisiin ajatuksiin

Siivosin tänään kotiani. Olin juuri vaihtamassa petivaatteita, kun purskahdin nauruun. Perkele sentään, minä olen kaksi kertaa tämän elämän aikana aloittanut tyhjästä ja onnistunut hienosti. En loistavasti, en täydellisesti, mutta hienosti. Lapseni ovat täyspäisempiä kuin minä tulen koskaan olemaan. Epäilemättä tie ei ole heillekään tasainen, mutta he pärjäävät molemmat omalla tavallaan. Meillä on kaunis koti. Naapurustossa ei ehkä asu yhteiskunnan kerma, mutta emmepä mekään sitä ole. Minulla on työ, josta ei voi saada potkuja. On sukulaisia ja ystäviä. Terveyttä ja riittävässä määrin onnellisia hetkiä. Jos nyt sitten jonakin hetkenä pyyhit raivopäisen lapsen ruuantähteitä katosta tai itket R-kioskin kassalla sydänsurujasi, niin mitä sitten. Joskus elämä heittää paskaisella rätillä, mutta sitten on vaan pyyhittävä enimmät roiskeet pois ja rämmittävä eteenpäin.

Että eipä nyt kuitenkaan taukoilla. Eihän elämästäkään taukoja oteta. Tai jos otetaan, niin tuppaa käymään huonosti.

perjantai 9. elokuuta 2013

Joku, johon nojata

Minä en usko enkeleihin. Mutta aina joskus minä toivon, että meillä jokaisella sellainen olisi. Että olisi joku, johon nojata hetki juuri silloin, kun ei itse jaksa.

 
 
Elämässä tulee hetkiä, jolloin tuntee itsensä niin epäkelvoksi, ettei siitä tahdo päästä eteenpäin. Näitä hetkiä on nyt ollut riittämiin. Näin se elämä heittelee, vasta hetki sittenhän hehkutin hyvää mieltäni, mutta jo silloin oli ikäviä aavistuksia ilmassa. Parin vuoden päästä tämäkin ajanjakso naurattaa tai jos ei naurata, niin ei ainakaan itketä. Mutta se tieto ei auta nyt, kun yrittää selvitä jotenkin päivästä toiseen ja uusi päivä on aina edellistä huonompi.

Tiedän kyllä kokemuksesta, että ennemmin tai myöhemmin tulee myös se parempi päivä. Että joskus vielä tulee loistaviakin päiviä, päiviä joiden muistoa vaalii läpi elämänsä.

Nämä päivät ovat kuitenkin sellaisia, joista ei pitäisi kirjoittaa yhtäkään sanaa. Kaikkea ei kannata dokumentoida. Muisti on armollinen, minun muistini varsinkin, koska olen aika lähellä dementikon tasoa. Unohdan helposti, kun vain annan itseni unohtaa. Blogi jääköön siis toistaiseksi pienelle tauolle. Tavataan taas.

tiistai 6. elokuuta 2013

Ei saa hengittää

Jos joku kysyisi minulta, mikä on päivän paras hetki, vastaisin: iltasatu. Silloin kaikki päivän askareet ovat jo ohi ja viereeni käpertyy kaksi väsynyttä pienokaista. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että toisinaan he riehuvat siihen asti, kunnes jompikumpi lyö päänsä seinään ja pääsemme viimein aloittamaan sadun. Joskus se onnistuu helpomminkin.

Luen mielelläni. Ääneen tai itsekseni, sillä ei ole väliä. Vanhemmuudessa on sellaisiakin asioita, jotka ovat vastenmielisiä, mutta iltasadun lukeminen ei ole sitä koskaan. Joskus käy niin, että lapset jo nukahtavat ja minä vain jatkan lukemista, koska kirjassa on mielenkiintoinen kohta kesken.

Eilen lapset eivät nukahtaneet iltasatuun. Lukemisen jälkeen poika työnsi poskensa aivan kiinni kasvoihini (nukumme perhepedissä). Luulin hänen jo nukahtaneen, kun hän yllättäen sanoi: "Älä nuku sillai". Kysyin: "Millai?". Poika vastasi: "No sillai että hengität".

Arjen alkamisen ahdistusta

Arki on alkanut. Ensimmäiset aamut ovat sujuneet yllättävän hyvin huonoista yöunista huolimatta. Kuinka sitä aina valvookin, vaikka tietää, että jotenkin asiat sujuvat, hyvin tai huonosti. Mutta sujuvat kuitenkin, koska niiden on pakko.

Haluaisin pelätä vähemmän. Haluaisin oppia suhtautumaan asioihin rennosti. En vain osaa. Sen sijaan mietin jo nyt, kuinka selviämme kaikista tulevista vuosista, kaikista pakkaskeleistä, auton hajoamisista, itkuisista aamuista, valvotuista öistä, oksennustaudeista, työpaineista, koulun aloituksista. Aina olen uskonut siihen, että selviän mistä tahansa, mutta edeltävän vuoden aikana olen alkanut epäillä sitä. Se ei ole mukava tunne. Yritän silti muistuttaa itselleni, että jos olisin kaatuakseni, olisin kyllä kaatunut jo kauan sitten. Kauan, kauan sitten.

Toisina päivinä kaiken vastuun kantaa kevyesti ja silloin tietää, että tämä on hyvä elämä juuri meille. Että lapsista kasvaa tavallisia aikuisia ja heidän lähdettyään pesästä minä olen vielä hengissä. Että kaikki menee riittävän hyvin, emmekä kukaan saa sellaisia traumoja, joista emme selviäisi. Mutta sitten on niitä toisia päiviä. Eikä silloin tiedä, kuinka saisi edes sen yhden päivän kaikki langat pidettyä kasassa. Niinä iltoina lasten nukahdettua sitä vain katselee omia pikkuisiaan ja toivoo, että aika pysähtyisi siihen, ettei enää yhtään uutta vaatimusten täyttämää aamua tulisi.

Mutta niin ne päivät kuluvat, hyvät ja huonot. En minä elämääni toiseen vaihtaisi, siitä olen jokaisena päivänä täysin varma. Mutta voimaa toivoisin joskus lisää. Että vielä illan viimeisenkin kiukun aikana jaksaisi ottaa lapsen syliin sen sijaan, että komentaisi pois. Että jaksaisi ottaa syliin ja vakuuttaa, että me selviämme kaikesta yhdessä. Että uskoisi sen silloin myös itse.

Ja joskus erityisen huonoina hetkinä sitäkin toivoo, että joku ottaisi joskus minutkin syliin ja sanoisi: sinä selviät kyllä, me kaikki pärjäämme hyvin. Me selviämme tästä yhdessä.