tiistai 6. elokuuta 2013

Arjen alkamisen ahdistusta

Arki on alkanut. Ensimmäiset aamut ovat sujuneet yllättävän hyvin huonoista yöunista huolimatta. Kuinka sitä aina valvookin, vaikka tietää, että jotenkin asiat sujuvat, hyvin tai huonosti. Mutta sujuvat kuitenkin, koska niiden on pakko.

Haluaisin pelätä vähemmän. Haluaisin oppia suhtautumaan asioihin rennosti. En vain osaa. Sen sijaan mietin jo nyt, kuinka selviämme kaikista tulevista vuosista, kaikista pakkaskeleistä, auton hajoamisista, itkuisista aamuista, valvotuista öistä, oksennustaudeista, työpaineista, koulun aloituksista. Aina olen uskonut siihen, että selviän mistä tahansa, mutta edeltävän vuoden aikana olen alkanut epäillä sitä. Se ei ole mukava tunne. Yritän silti muistuttaa itselleni, että jos olisin kaatuakseni, olisin kyllä kaatunut jo kauan sitten. Kauan, kauan sitten.

Toisina päivinä kaiken vastuun kantaa kevyesti ja silloin tietää, että tämä on hyvä elämä juuri meille. Että lapsista kasvaa tavallisia aikuisia ja heidän lähdettyään pesästä minä olen vielä hengissä. Että kaikki menee riittävän hyvin, emmekä kukaan saa sellaisia traumoja, joista emme selviäisi. Mutta sitten on niitä toisia päiviä. Eikä silloin tiedä, kuinka saisi edes sen yhden päivän kaikki langat pidettyä kasassa. Niinä iltoina lasten nukahdettua sitä vain katselee omia pikkuisiaan ja toivoo, että aika pysähtyisi siihen, ettei enää yhtään uutta vaatimusten täyttämää aamua tulisi.

Mutta niin ne päivät kuluvat, hyvät ja huonot. En minä elämääni toiseen vaihtaisi, siitä olen jokaisena päivänä täysin varma. Mutta voimaa toivoisin joskus lisää. Että vielä illan viimeisenkin kiukun aikana jaksaisi ottaa lapsen syliin sen sijaan, että komentaisi pois. Että jaksaisi ottaa syliin ja vakuuttaa, että me selviämme kaikesta yhdessä. Että uskoisi sen silloin myös itse.

Ja joskus erityisen huonoina hetkinä sitäkin toivoo, että joku ottaisi joskus minutkin syliin ja sanoisi: sinä selviät kyllä, me kaikki pärjäämme hyvin. Me selviämme tästä yhdessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti