lauantai 31. elokuuta 2013

Ei minun nimeni

Olen käyttänyt uutta sukunimeäni melkein vuoden. Usein puhelimeen vastatessa tuntuu vieläkin siltä, että olen hiukan huijari. Eihän se oikeastaan ole minun nimeni. Se ei ole isäni nimi, se ei ole äitini nimi, se ei ole avioliiton mukanaan tuoma nimi.

Välillä tuntuu, että uusi sukunimi on katkonut viimeisiäkin säikeitä lapsuuden perheeseeni. Eivät ne säikeet koskaan ole vahvoja olleet, joten en tiedä onko sillä merkitystä. Tai onko niin edes käynyt muutoin kuin minun ajatuksissani. Ulkopuolinen olen joka tapauksessa ollut sitä ennenkin, mutta nykyinen ulkopuolisuus johtuu varmaan eniten ihan itsestäni. Mielenterveys on hauras asia, ja minun mielenterveyttäni on aina tukenut eniten se, etten ole kovin tiiviisti tekemisissä perheeni kanssa.

En tiedä, onko se yleensäkin keskimmäisen lapsen osa. Olla vähän ulkopuolelle, olla puoliksi näkymätön. Vai käykö niin vain perheissä, joissa kaikkien ongelmien keskellä jonkun on jäätävä taka-alalle, koska yhtään enempää kärsimystä kukaan ei kestä. En osaa sanoa, eikä sitä ehkä ole tarpeellista miettiä. Ylipäänsä tuntuu välillä, että parempi olisi olla miettimättä mitään. Mutta en ole vielä löytänyt keinoa nollata aivoja. Viinakaan kun ei nykyisin juuri maistu.

Ennemmin tai myöhemmin totun nimeeni, enkä enää muista, että olisin mitään muuta koskaan ollutkaan. Tämä minä olen nyt. Kuka se tämä on, sitä en juuri nyt tiedä, mutta ehkä opin hänet tuntemaan pikkuhiljaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti