torstai 29. elokuuta 2013

Niitä lapsia ei unohda

En ole urani aikana tehnyt kovinkaan montaa kiireellistä huostaanottoa, mutta muutaman kuitenkin. Ensimmäisestä muistan vain sen, kuinka parivuotias poika tarttui käteeni, kun lähdin  viemään häntä pois kotoaan. Joka kerta senkin jälkeen lapsi on lähtenyt luottavaisesti mukaan, yhtään itkemättä tai kyselemättä. Se on kamalaa. Tilanteen sujumisen kannalta tietysti suuri helpotus, mutta muuten ihan kamalaa. Jos lapsi pitää kotoaan pois hakea, niin eihän siellä yleensä kenelläkään ole hyvä olla. Mutta silti. Mitä ajattelee lapsi, joka lähtee aivan vapaaehtoisesti tuntemattoman ihmisen mukaan, usein edes oikein tietämättä mihin on matkalla?

Se särkee minun sydämeni kerta toisensa jälkeen. Kun pitäisi voida luottaa äitiin tai isään, eikä kuitenkaan voi. Kun tuntemattoman ihmisen matkaan lähteminen on parempi vaihtoehto kuin jäädä kotiin. Se särkee aina jotain minussa, niin kuin se epäilemättä särkee jotain siinä lapsessakin, ellei hän ole jo valmiiksi pirstaleina. En tiedä, turtuuko siihen koskaan, voiko siihen edes turtua.

Niitä lapsia ei unohda. Monet asiat niistä tilanteista unohtaa, ehkä lopulta kaiken muun. Mutta niitä lapsia ei unohda. Niitä pieniä luottavaisia lapsia ei ikinä unohda.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti