sunnuntai 11. elokuuta 2013

Osastolla

Olemme viime aikoina vierailleet tiuhaan psykiatrisella osastolla. Lapseni käyttäytyvät siellä kuin olisivat juuri viidakosta vapautettuja. He kieppuvat tuolien alla, juoksevat, heiluvat, pirskahtelevat ja räiskähtelevät niin, ettei siinä ole mitään tolkkua. Turha ehkä sanoakaan, että puhetta he eivät kuule. En tiedä mistä se johtuu. Lapseni eivät ole sieltä villeimmästä päästä, tosin eivät ihan rauhallisemmastakaan. Ehkä villiintyminen on luonnollinen reaktio luonnottomaan tilanteeseen. Kaikuviin käytäviin, hiljaiseksi huumattuihin ihmisiin, katseisiin joissa ei ole mitään jäljellä. Toiveisiin, joita ei enää toivota; haaveisiin, joita ei enää haaveilla.

Me käymme siellä silti. En tiedä miltä se tuntuu. Se lohduttomuus ja väkkäränä pyörivät lapset eivät jotenkin sovi yhteen. Ehkä se tuntuu niin pahalta, ettei se enää tunnu.

En tiedä, kuinka siinä karuudessa voi kukaan toipua, tulla ehjäksi. Ehkä siellä ei kukaan toivu. Ehkä heidät vain lääkitään uskomaan siihen, että elämä voi vielä jatkua. En tiedä, ehkä minä en vain ymmärrä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti