torstai 26. syyskuuta 2013

Perheestä

Olin tässä eräänä päivänä kollegan kyydissä menossa yhteiseen palaveriin. Hän innostui siinä matkalla kertomaan, kuinka oli edellisenä päivänä katsonut jonkun lapsen kiukuttelua kaupassa ja tullut siihen tulokseen, että siinä oli taas yksi väsähtänyt yh-äiti, joka ei saa mitään otetta lapseensa. Samaan hengenvetoon hän ihmetteli, miksi lapsia nyt ylipäänsä otetaan mukaan kauppaan ja joka paikkaan, kun ne voisi jättää miehelle tai jos ei miestä ole, niin sitten mummolaan. Sanoin, että lapset nyt kulkevat nykyisin mukana aika monessa paikassa, vaikka ennen eivät ehkä kulkeneetkaan. Yh-osion jätin kommentoimatta, mutta matkan aikana ehti tietysti tulla esille, että yksinhuoltaja minäkin olen.

Heti eron jälkeen hämmästyin sitä, millaisen leiman otsaansa tosiaan saa yksinhuoltajana. Olin kuvitellut maailman olevan jo niin suvaitsevainen, ettei sillä ole merkitystä, oletko vanhempi yksin vai kaksin. Aluksi ärsyynnyin, mutta enää en jaksa. Tiedän itse, ettei yksin oleminen tee minusta sen huonompaa tai parempaa vanhempaa kuin kenestäkään muusta, eikä siihen toisten mielipiteet vaikuta. Mutta näin se vaan vieläkin menee, ihmiset arvotetaan sen mukaan, millaisessa perheessä elät.

Halailimme tässä eräänä aamuna lasten kanssa heti herättyämme, niin kuin usein teemme. Sanoin heille siinä, että he ovat minulle kaikkein rakkaimmat ihmiset maailmassa. Poika totesi tähän: " Ei sisko ole ihminen".

lauantai 21. syyskuuta 2013

Joulu ja pääsiäinen

En ole ehtinyt ostamaan uutta läppäriä. Mutta vaikka olisinkin, en olisi kirjoittanut mitään. En nimittäin olisi tiennyt, mitä kirjoittaa. Olen ollut aika sanaton.

Poika sanoi tänä aamuna, että ihan kohta on joulu ja sitten pääsiäispupu tuo meille namia. Hymyilytti. Siltä minustakin tuntuu. Että on joulu ja pääsiäinen, kevät ja syntymäpäivä yhtä aikaa.

Olen viime päivinä katsellut ihmistä, jonka hymy on valaissut maailmastani pois kaikki varjot. Haluaisin löytää hänelle kauneimmat sanat, joita koskaan on kirjoitettu, mutta en löydä niitä nyt. Hän on kaunis, suloinen; suloisempi kuin kukaan on koskaan ollut. Enkä minä haluaisi muuta kuin olla hänen sylissään, upota hänen tuoksuunsa, hänen ihonsa pehmeyteen, jäädä siihen maailman loppuun asti.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Taukoilua

Nyt tulee blogiin vähän taukoa. Läppärini sanoi sopimuksen irti. Vastenmielisyyteni näitä teknisiä vempaimia kohtaan ei ole kuitenkaan kadonnut mihinkään, joten en tiedä, koska saan itseni ostamaan uutta läppäriä. Yhtäkkiä tuntuukin, että voin ihan hyvin elää ilman tietokonetta, vaihtoehto kun on ihan kamala. Mennä nyt kauppaan vertailemaan laitteita, joista ei mitään ymmärrä. Ja kun se ei edes riitä, sille pitäisi vielä kotonakin luultavasti tehdä jotain. Puistattavaa.

Valvoin tässä yhtenä yönä pojan yskän takia ja huomasin, että yläkerrassa siirretään huonekaluja myös klo 3. En ole tosin koskaan siihen herännyt, joten en tiedä, onko se jokaöistä puuhaa. Toivon nyt kovasti, ettei sisäinen kelloni ajattele, että minut on syytä herättää jo ennen kolmea, ihan vain varmuuden vuoksi.

On sellainen olo kuin olisi kevät juuri alkamassa. Ulkona näyttää siltä, ettei näin ole, mutta en taida nyt välittää siitä. Minulla saa olla kevät vaikka keskellä talvea.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Sisäinen kello

Minulla on äärettömän tarkka sisäinen kello. Herätyskello ei soi taloudessamme juuri koskaan, koska sisäinen kelloni herättää minut ennen kellon soittoa. Viime aikoina olen huomannut, että sisäinen kelloni on myös äärettömän typerä. Yläkerran isäntä (tarkoitan siis naapuria) herää tuntia ennen meitä ja jonkun kerran olen herännyt siihen, että hän siirtää jotain huonekalua heti herättyään. En ole vielä keksinyt, mitä huonekalua pitää siirtää heti aamusta ja joka aamu, mutta asia ei välttämättä minulle kuulukaan. Monikaan asia ei kuitenkaan jää minulta miettimättä vain sen vuoksi, ettei se kuulu minulle. Olen kallistumassa sille kannalle, että hän siirtää perintölipaston makuuhuoneen oven eteen, pysyypähän vaimo kurissa päivän aikana.

No, joka tapauksessa minun sisäinen kelloni on saanut päähänsä, että minut pitää herättää ennen kuin yläkerran isäntä herää, jotta en sitten suotta herää huonekalujen siirtelyyn. Herään siis nykyisin viideltä. En ole vielä ärsyyntynyt siitä, koska minulla on paljon ajateltavaa ja saan helposti tunnin kulumaan siinä puuhassa. Yhtenä aamuna myös jumppasin, mutta se jäi tilapäiseksi mielenhäiriöksi. Ehkä jatkan sitä sitten, kun olen sen verran henkistynyt, ettei tarvitse ihan koko aikaa ajatella.

Ystävä (hyvin, hyvin rakas) kysyi minulta viikonloppuna, tuleeko minusta nyt kovin hengellinen ihminen. Ei tule, minä vastasin. Hengellisyys ei ole minun juttuni, jonkinlainen henkisyys ehkä enemmänkin. Hyvinvoiva minä haluan olla ja tietysti haluan, että lapset saavat äidin, jolla on pääkoppa jotakuinkin kunnossa. He ansaitsevat sen. Minä ansaitsen sen. Alan muuten kuulostaa ihan shampoomainokselta. Aika lopettaa siis.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Peilikuva

Olen saanut neuvon katsella itseäni peilistä armollisemmin. En ole erityisen ulkonäkökeskeinen ihminen, mutta itsestäni ajattelen usein hyvin rumasti. Peiliin katsoessaan pitäisi ajatella, että onpas siinä kaunis ja ihana nainen. Minä ajattelen, että onpas entisen rouvan markkina-arvo laskenut roimasti. Se ajatus ei ihan hevillä muuksi muutu. Harjoittelen kuitenkin. Yleensä harjoitukset päättyvät siihen, että alan nyppiä leukaan kasvavia karvoja (vanhuus ei valitettavasti tule yksinään, se tulee karvojen kera) tai lähden kauppaan ostamaan hiusväriä, huulipunaa tai superkohottavia rintaliivejä.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Vampyyreja ja hyviä aamuja

Blogissa oli toissapäivänä käynyt kävijöitä hurjasti enemmän kuin yleensä, suurin osa heistä jonkun vampyyrisivuston kautta. Olen kerran elämässäni kirjoittanut vampyyrirunon ja se oli niin huono, etten ole kokenut tarpeelliseksi sitä julkaista. Se ei tosin aina estä minua, on tullut julkaistua yhtä ja toista huonoa. Mutta en tiedä, mistä tämä vampyyriryntäys nyt on tullut. En taida kuitenkaan olla siitä huolissani, vaikka ensin meinasin.

Aamut ovat olleet hyviä, leppoisia, rauhallisia. Se on yksi elämän isoja asioita. Että aamun saa aloittaa rauhassa, että voimme kaikki kolme lähteä hyvillä mielin omiin puuhiimme. Soisin tilanteen jatkuvan näin. Ja eiköhän se jatku, ainakin jos minä voin asialle jotain tehdä. Ja minähän voin, paljonkin. Tietysti joku aamu aina joskus on varmasti huonokin, mutta niin sen kuuluu ollakin.

Aloitin jokunen viikko takaperin uutta tarinaa, niin kuin täällä uskaliaasti mainitsin, mutta se tyssähti siihen kymmenen sivun paikkeille. Olen nukkunut tavattoman huonosti, flunssan ja kaiken muun takia, joten aivotoimintaa ei liiemmälti ole. Tarina kuitenkin kulkee jollain tavalla mukana, aina silloin tällöin ajatukset viivähtävät siinä. Ehkä sitten seuraavan hyvin nukutun yön jälkeen jotain siitä siirtyy paperillekin.

Ja toisaalta. Mietin välillä, miksi tätä jatkaa vuosikausia, kun voisi tehdä jotain muutakin? Voisi kuntoilla, sivistää itseään, lukea enemmän, pelata pelejä, mitä tahansa. Mutta sitä vaan kirjoittelee vihkot ja kansiot täyteen, kuitit, mainoslaput. Sitä silppua on kaapit väärällään ja silti pitää suoltaa uutta. Välillä, väistämättä, se tuntuu typerimmältä asialta, johon aikansa voi käyttää. Eikä sitä silti osaa lopettaakaan.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Niin kuin mitään ei olisi ollut ennen

näytä minulle kasvosi silloin
kun maailma on vain muisto
kun aika on lakannut liikkumasta
kun varjot ovat paenneet huoneesta jossa on vain iho ihoa vasten

puhu minulle niin kuin sanat olisivat loppuneet kauan sitten
niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan
niin kuin mitään ei olisi ollut ennen

kosketa minua niin kuin kuolema olisi vain kaukainen saari määrättömän meren keskellä
niin kuin kaikki alkaisi alusta
niin kuin kaikki olisi tässä


lauantai 7. syyskuuta 2013

Mennen tullen

Vietin päivän ostoksilla hyvän ystävän kanssa. Maailmaa tuli parannettua taas ihan kunnolla. Jos ei minulla olekaan ollut hirveästi onnea rakkaudessa eikä rahassa, niin ystävissä sitä on ollut sitten runsain mitoin. Ehkä se on tärkeintä.

Kotiin ajellessa mietin, että elämä on joskus hyvin, hyvin hämmentävää. Sitä löytää itsensä tilanteista, joihin ei koskaan kuvitellut joutuvansa. Mutta ehkä niin kuuluukin olla. Ehkä kuuluukin tulla aina uusia asioita, uusia tilanteita, joissa ei tiedä mitä tehdä. Ehkä se on kasvua. Ehkä se on juuri sitä elämää.

Mennen tullen kuuntelin Johanna Kurkelaa. Kutsun hänen laulujaan itsemurhamusiikiksi. Johtuu siitä, että jos kuuntelen hänen laulujaan masentuneena, alan hyvin pian suunnitella köyden ostoa. Mutta hyvällä mielellä kuuntelen häntä suurella ilolla. Sillä eikö tämä ole aika kaunista:

kallion selkä puiden takana
väsynyt, vahva ja kumara
paenneet varjot vapisten
kuiskeita pimeyden
olet sydäntäni lähellä
pääsi lepää mun sylissä
jo hellyyttä tulvii maa
on niin autuasta rakastaa


perjantai 6. syyskuuta 2013

Runo tälle illalle

Lueskelin runoja, vaikka piti katsoa televisiota. Tämä Jarkko Laineen runo Lummelampia huoneet oli niin kaunis, että piti tulla laittamaan tännekin.


Lummelampia huoneet
kaduilla sataa, mutta me istumme

kahvilassa lasin takana
sukelluspallossa syvällä vesien sisällä

pisarat tanssivat auton punaisella katolla
sinun huulesi ovat punaiset nekin

niin suuri onni pienissä asioissa
katseessasi joka jälleen viivähtää


Kotiläksyjä ja kiitollisuutta

Hiukan pelkäsin, että eilinen hyvä oli olisi tänään jo haihtunut. Se ei ole. Flussa vaivaa, mutta muuten olo on hyvä, mieli kevyt. Sattumalta näin eilen entistä rakastakin ja ymmärsin, että kaikki on siinä suhteessa juuri niin kuin pitääkin olla. Nämä nyt eivät ehkä liity mitenkään toisiinsa tai ehkä liittyvätkin. Eroihin liittyvä jossittelu on raskasta. Enää ei tarvitse jossitella. Surra ehkä, mutta se menee omalla painollaan.

Kävin tänään taidenäyttelyssä Jaatsilla siinä näyttelyssä, jossa minunkin töitäni on esillä. En ollut vielä ehtinyt nähdä töitä ripustettuna. Näyttelyseurana minulla oli Minna, johon olen tutustunut työkaverin kautta. Kuvassa Minna ja taulu, joka löytyy yleensä työkaverin seinältä. Minusta on ihanaa, että täältä alkaa pikkuhiljaa löytyä ihmisiä, joiden kanssa voi tehdä jotain tällaista. Käydä näyttelyssä, käydä kylässä, elää normaalia sosiaalista elämää. Sitä osaa arvostaa, kun se on pitkään puuttunut. Erakkous menee aikansa, mutta ei loputtomiin.



En ole jättäytynyt täysin eilisen energiahoidon varaan, vaan lopetin eilisen päivän ja aloitin tämän olemalla kiitollinen. Olemalla kiitollinen kaikesta siitä, mitä minulla on, kaikesta mitä minulle on tapahtunut, kaikesta mikä on tehnyt minusta sen ihmisen, joka olen tänään. Ajattelin jatkaa sitä, siitä tuntuu olevan apua. Minulla on monia muitakin "kotiläksyjä", mutta en ole vielä rohjennut aloittaa niitä. Kaikki aikanaan. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että tie on auki taivaaseen asti. Kestääkö se tunne seuraavaan viikkoon, kestääkö se edes huomiseen, on täysin toisarvoista. Minulla on hyvä olla tässä ja nyt. Se riittää.



torstai 5. syyskuuta 2013

Kadonnutta energiaa etsimässä

Vielä tulee ensimmäisiä kertoja. Kävin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni energiahoidossa. Sillä oli joku hienompikin nimi, mutta en edes yritä kirjoittaa sitä. Aion käydä toistekin. Olo on nimittäin ollut kevyempi. Mielen pölyisillä lattioilla on vilahdellut valojuovia.

En oikeastaan tiedä, mihin tämä energiahoito perustuu. Enkä oikeastaan tiedä sitäkään, miksi mieli on kevyempi. Ehkä se keventyi pelkästään siksi, että joku oli kanssani täysin läsnä puolitoista tuntia. Ehkä siksi,  että olin itse läsnä. Ehkä siksi, että kerroin asioita, joita en ole vuosiin kertonut kenellekään, että kerroin asioita, joita en ole koskaan kertonut kenellekään. Ehkä siksi, että itkin jonkun toisen ihmisen nähden. Tai sitten jostain muusta syystä, mitä en ymmärrä. Eikä sillä ole väliä.

Hoidon jälkeen hain lapset äidiltä. Äiti kysyi, missä olin ollut ja kun kerroin, hän kysyi mitä lysti maksoi. Ja siihen perään hän tokaisi, että voisi tehdä moista huuhaata halvemmallakin. Meinasin pahoittaa mieleni. Mutta sitten tajusin, ettei hänen mielipiteensä mitätöi minun kokemustani, jos minä en anna niin käydä. En voi vaikuttaa toisen sanomisiin, mutta voin päättää, annanko sen vaikuttaa minuun. Enkä minä antanut. Sekin tuntui hienolta. Että pystyin päättämään omista tunteistani, etten mennyt niiden mukana niin kuin yleensä menen.

Myöhemmin kävin vielä tyttären kanssa kahvilassa viettämässä kahdenkeskistä aikaa. Siellä tuli taas itku. Ihan vain siitä syystä, että sain käydä kahvilla maailman ihanimman ja kauneimman tytön kanssa. Minusta voisi tulla hyvä itkijänainen, ehkä siinä on tuleva urani.

Kotiin tultuani kirjoitin keittiön seinään "Juuri tänään minulla on kaikki mitä tarvitsen". Ja niin minulla on.


tiistai 3. syyskuuta 2013

Rumuuden kestää yksinkin

Viikonloppuna istuskelin hetken rannalla. Siinä edessä auringonlaskussa kimalteleva vesi, vastarannalla jykevä kirkko ja iholla alkusyksyn viilenevä, mutta vielä lempeä tuulenvire. Se kaikki kauneus tuntui niin pahalta, että piti lähteä pois. Rumuuden kestää kyllä yksinkin, mutta kauneuden tahtoisi jakaa.

Täällä Sastamalassa (Kulttuuritalo Jaatsi) on tänään avannut ovensa näyttely "Kasvu", jossa on muutama minunkin työni. Että jos joku sattuu täällä päin kulkemaan, niin sinne vain katsomaan. Sieltä löytyy muun muassa tämä seuraava lintunen.



sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Valmiiksi ikävä

Monta päivää menee hyvin. Ei ehdi muuta kuin hoitaa asioita. On etsittävä vaatteet, laitettava aamupalaa, harjattava hiukset, pakattava reput, vietävä lapset hoitoon, mentävä töihin, huolehdittava muiden ihmisten asioista, haettava lapset, laitettava ruokaa, pyykättävä, siistittävä, luettava iltasatu ja sitten sitä vain uuvahtaa unohdukseen itsekin. Ei ehdi surra, ei ehdi edes muistaa.

Kun on yksin, sitä alkaakin hajoilla palasiksi. Aamulla herää siihen, että on jo valmiiksi ikävä. Muistaa, että joskus tässä oli joku, joka hymyili ja toivotti hyvää huomenta. Kauppareissulla huomaa istuvansa parkkipaikalla itkemässä sen sijaan, että noukkisi hyllyjen välissä seuraavan viikon ruokatarpeita.

Mutta sitten lapset palaavat ja elämä asettuu uomiinsa. Sitä on vähän väsynyt, nuutunut, mutta suru painuu taas pikkuhiljaa taka-alalle. Se palaa, ennemmin tai myöhemmin, mutta seuraavalla kerralla ehkä hiukan pienempänä, hiukan kevyempänä kantaa.