lauantai 7. syyskuuta 2013

Mennen tullen

Vietin päivän ostoksilla hyvän ystävän kanssa. Maailmaa tuli parannettua taas ihan kunnolla. Jos ei minulla olekaan ollut hirveästi onnea rakkaudessa eikä rahassa, niin ystävissä sitä on ollut sitten runsain mitoin. Ehkä se on tärkeintä.

Kotiin ajellessa mietin, että elämä on joskus hyvin, hyvin hämmentävää. Sitä löytää itsensä tilanteista, joihin ei koskaan kuvitellut joutuvansa. Mutta ehkä niin kuuluukin olla. Ehkä kuuluukin tulla aina uusia asioita, uusia tilanteita, joissa ei tiedä mitä tehdä. Ehkä se on kasvua. Ehkä se on juuri sitä elämää.

Mennen tullen kuuntelin Johanna Kurkelaa. Kutsun hänen laulujaan itsemurhamusiikiksi. Johtuu siitä, että jos kuuntelen hänen laulujaan masentuneena, alan hyvin pian suunnitella köyden ostoa. Mutta hyvällä mielellä kuuntelen häntä suurella ilolla. Sillä eikö tämä ole aika kaunista:

kallion selkä puiden takana
väsynyt, vahva ja kumara
paenneet varjot vapisten
kuiskeita pimeyden
olet sydäntäni lähellä
pääsi lepää mun sylissä
jo hellyyttä tulvii maa
on niin autuasta rakastaa


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti