torstai 26. syyskuuta 2013

Perheestä

Olin tässä eräänä päivänä kollegan kyydissä menossa yhteiseen palaveriin. Hän innostui siinä matkalla kertomaan, kuinka oli edellisenä päivänä katsonut jonkun lapsen kiukuttelua kaupassa ja tullut siihen tulokseen, että siinä oli taas yksi väsähtänyt yh-äiti, joka ei saa mitään otetta lapseensa. Samaan hengenvetoon hän ihmetteli, miksi lapsia nyt ylipäänsä otetaan mukaan kauppaan ja joka paikkaan, kun ne voisi jättää miehelle tai jos ei miestä ole, niin sitten mummolaan. Sanoin, että lapset nyt kulkevat nykyisin mukana aika monessa paikassa, vaikka ennen eivät ehkä kulkeneetkaan. Yh-osion jätin kommentoimatta, mutta matkan aikana ehti tietysti tulla esille, että yksinhuoltaja minäkin olen.

Heti eron jälkeen hämmästyin sitä, millaisen leiman otsaansa tosiaan saa yksinhuoltajana. Olin kuvitellut maailman olevan jo niin suvaitsevainen, ettei sillä ole merkitystä, oletko vanhempi yksin vai kaksin. Aluksi ärsyynnyin, mutta enää en jaksa. Tiedän itse, ettei yksin oleminen tee minusta sen huonompaa tai parempaa vanhempaa kuin kenestäkään muusta, eikä siihen toisten mielipiteet vaikuta. Mutta näin se vaan vieläkin menee, ihmiset arvotetaan sen mukaan, millaisessa perheessä elät.

Halailimme tässä eräänä aamuna lasten kanssa heti herättyämme, niin kuin usein teemme. Sanoin heille siinä, että he ovat minulle kaikkein rakkaimmat ihmiset maailmassa. Poika totesi tähän: " Ei sisko ole ihminen".

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti