sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Valmiiksi ikävä

Monta päivää menee hyvin. Ei ehdi muuta kuin hoitaa asioita. On etsittävä vaatteet, laitettava aamupalaa, harjattava hiukset, pakattava reput, vietävä lapset hoitoon, mentävä töihin, huolehdittava muiden ihmisten asioista, haettava lapset, laitettava ruokaa, pyykättävä, siistittävä, luettava iltasatu ja sitten sitä vain uuvahtaa unohdukseen itsekin. Ei ehdi surra, ei ehdi edes muistaa.

Kun on yksin, sitä alkaakin hajoilla palasiksi. Aamulla herää siihen, että on jo valmiiksi ikävä. Muistaa, että joskus tässä oli joku, joka hymyili ja toivotti hyvää huomenta. Kauppareissulla huomaa istuvansa parkkipaikalla itkemässä sen sijaan, että noukkisi hyllyjen välissä seuraavan viikon ruokatarpeita.

Mutta sitten lapset palaavat ja elämä asettuu uomiinsa. Sitä on vähän väsynyt, nuutunut, mutta suru painuu taas pikkuhiljaa taka-alalle. Se palaa, ennemmin tai myöhemmin, mutta seuraavalla kerralla ehkä hiukan pienempänä, hiukan kevyempänä kantaa.

2 kommenttia:

  1. Lohdutukseksi voin sanoa, että ei ne samat surut kovin montaa kertaa palaa, aina riittää uusia. Suruissa on se myönteinenkin puoli, että on jotain mitä surra, on siis todennäköisesti ollut jotain hyvää, jonka on menettänyt. Tietää, että parempaa on, ja jos parempaa on, niin on myös toivoa sitä vielä tavoitella ja saavuttaa. Voiko sitä surra jotain, mistä ei mitään tiedä? En tiedä. Elämä on aaltoliikettä. Niin kuin joku viisas on lausahtanut: Välillä pulu, välillä patsas. Enkä minä tästä asiasta oikeastaan kovin paljon tiedä, kunhan horisen.
    Erja

    VastaaPoista
  2. Horise vaan ihan rauhassa. Eihän sitä surisi, jos ei jotain hyvää olisi menettänyt. Ja surra pitää silloin kun sen aika on, kunhan ei jää siihen kiinni. Enkä minä tähän suruun jää, elämässä on niin paljon hyvääkin. Ja paljon hyvää on tulossakin, olen siitä aika varma. Tai ihan varma :)

    VastaaPoista