torstai 24. lokakuuta 2013

Toiveita


Sitä toivoo
       että aamut nousisivat aina yhtä lempeinä
       että päivät olisivat yhtä täynnä toivoa
       että yöt olisivat aina yhtä valoisia
                         kuin nyt

Sitä toivoo
       että aikaa sinun jälkeesi ei koskaan tulisi
       että olisit aina siinä
       että olisit aina yhtä lähellä
                        kuin nyt

Sitä toivoo
       että vuosien päästä kysyisit: muistatko
             ja minä muistaisin
                   sinut
                       ilot joita nauroimme
                           surut joita itkimme
     
       minä muistaisin sinut

                          

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Herätyksiä

Keitin kahvia tässä yhtenä aamuna. Mittalusikka osui johonkin kahvinpuruja kovempaan ja minä ajattelin: "Täällä on jonkun sormi". Se ei ollut sormi, vaan pussiin unohtunut lusikka. Mitä kertoo ihmisestä se, että ensimmäiseksi ajattelee kahvipussista löytynyttä ylimääräistä esinettä sormeksi? Tätä olen tässä päivänä muutamana pohtinut.

Olin menneen viikon osittain lomalla, osittain töissä. Kävimme lasten ja rakkaan kanssa kylpylässä polskimassa, oli muuten mukavaa. En olisi uskaltanut lähteä lasten kanssa keskenään, mutta näin hommi toimi loistavasti. Uimahallilla jatketaan sitten viikon päästä. 

Eilen kävimme kummitytön (jo aikuinen, en tiedä voiko häntä enää sanoa kummitytöksi, mutta minä sanon) kanssa katsomassa Haloo Helsinkiä. Keikka oli hyvä, erittäin energinen, omakin väsymys kaikkosi jonnekin sitä katsellessa ja kuunnellessa. Mutta totesin, että yöelämä on kyllä muuten minulta jo ohi. Periaatteessa ihmisten seuraaminen tuollaisissa omituisissa olosuhteissa on ihan kiinnostavaa, mutta jotenkin se meteli ja tungos on pidemmän päälle rasittavaa. Hyvä silti, että tuli lähdettyä, kyllä elämään on hyvä välillä saada vaihtelua.

Nyt pitäisi vielä saada kummityttö hereille ennen kuin lapset tulevat kotiin. Tai sitten odottelen, että lapset hoitavat herätyksen. He ovat siinä hommassa erittäin tehokkaita.


perjantai 18. lokakuuta 2013

Hyviä hetkiä

Aurinko paistaa, työpäivä on juuri päättynyt. Näitä elämän hyviä hetkiä. Että on aurinko. Että on työ, jonka lomassa voi levätä. Että on rakas, joka tulee ihan pian hakemaan. Että on edessä ilta kaksin. Että auto on korjattu ja sen voi hakea takaisin kotipihaan. Että on koti, on lapset, jotka tekevät siitä paikasta kodin. Välillä sen näkee niin kirkkaasti, ehkä parhaiten juuri silloin, kun kaikki ei ole elämässä mennyt niin kuin suunnitteli. Vaikka meneekö mikään koskaan niin kuin suunnittelee, ei taida mennä. Ei ainakaan minun elämässäni. Mikä on kyllä hyvä, koska useimmat suunnitelmani ovat melko typeriä.

Luin tässä joku päivä jostain kirjasta, että jos kiitos on ainoa rukouksesi, se riittää. En rukoile, mutta ajatus on hyvä. Jos näkee ne lukuisat kiitollisuuden aiheet, joita jokaisessa päivässä on, ei voi olla ainakaan ihan pohjattoman onneton. Eihän niitä aina näe. Mutta joskus. Joskus näkee hyvinkin selvästi. Niin kuin nyt.

lauantai 12. lokakuuta 2013

Kukkia siellä, kukkia täällä

Viime keväänä muuttoa suunnitellessa ajattelin, että uudessa kodissa ostan itselleni kukkia tämän tästä. Pidän kukista, eikä niitä minulle tuoda juuri koskaan (paitsi lasten syntymäpäivinä), mutta olen tietysti varsin kykenevä ostamaan niitä itsekin. Edellisessä asunnossa ei ollut tilaa kukille, joten siellä niitä ei usein näkynyt.

Mutta niin vain kävi, että tasan yhden kerran olen tähänkin kotiin kukkia tuonut. Jostain syystä sitä tilaa ei tunnu täälläkään olevan, vaikka sitä ihan varmasti pitäisi jossain olla, se vain hävisi jonnekin meidän muuttaessamme sisään. Pöytä on aina täynnä lehtiä, leipiä, lautasia, kurkunpätkiä, kaalinpäitä (no harvoin niitä). Laita siihen nyt sitten kauniita kukkia, pilalle menevät.

Kerran laitoin. Kun läheltä katsoo, ei huomaa sekasotkua, vain pelkkää kauneutta.


torstai 3. lokakuuta 2013

Tarramassaa

Kyllä ei mihinkään tässä maailmassa voi enää luottaa. Menin tänään kauppaan ostamaan sinitarraa. Vaan onko sellaista enää saatavilla? Ei ole. Löytyy kyllä tarramassaa, joka on valkoista. Väittävät, että silläkin pysyy julisteet seinillä, mutta enpä tiedä uskonko. Ei tykkää neiti, jos Robinin kuvat tippuvat lattialle ja menevät kaikki aivan ruttuun.

Tulin juuri putkiremontti-infosta. Kustannuksista ja aikataulusta ei kerrottu mitään. Illan suurin anti oli kohtuullisen hyvä pulla. Olisin siis voinut ihan hyvällä omallatunnolla syljeskellä kattoon senkin ajan. Paitsi että meillä on niin korkeat katot, etten ehkä saisi sylkäistyä sinne asti. Toisaalta ei voi tietää mihin pystyy ennen kuin kokeilee. Nyt tuli muuten ihan kamala oikosulku, enkä muista mihin pitäisi laittaa pilkku, siis tuossa edellisessä lauseessa. En laita sitten ollenkaan, yksi pilkku sinne tai tänne ei vielä maata kaada. Eikä blogiakaan.

Kotiin tultuani katsoin ensimmäiseksi sähköpostit. Ilahduin kovasti, kun Anttilasta oli tullut sähköposti: Pussaillaan koko kuukausi. Mikä loistava ajatus! Aukaisin viestin ja huomasinkin, että otsikko oli: Plussaillaan koko kuukausi. Ei kyllä nyt mikään plussailu kiinnosta.

Ostin minä muuten sitä valkoista tarramassaa. Hyvin nihkeästi, mutta ostin kumminkin.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Seikkailu

Kävin tässä joku aika sitten toistamiseen energiahoidossa. Tai mikähän sen oikea nimi mahtoi olla, chakra-hoito? Saattoi olla, mutta ei ollenkaan välttämättä. No, oli miten oli, hoito oli erittäin hyödyllinen. Tämä "hoitaja", Pekka, on läsnäolossaan hyvin vaikuttava ihminen. Olen melkoisen varma, että hoidon vaikuttavuudesta suuri osa tulee siitä, että hän todella on siinä hetkellä läsnä. Sellaisen ihmisen seurassa omakin mieli rauhoittuu ja epäilemättä myös erergiat tasapainottuvat ihan itsestään.

Monet hoidossa läpikäydyistä asioista olivat juuri niitä, joista olen jo muutenkin ottanut selvää. Olen ennenkin kokeillut erilaisia läsnäoloharjoituksia, joita hänkin suositteli, olen meditoinut, tehnyt "rakkausharjoituksia", opetellut löytämään itsestäni asioita, joiden olen ennen kuvitellut löytyvän jostain ulkopuolelta. Mutta on ihan eri asia käydä asioita läpi jonkun sellaisen kanssa, joka on oikeasti jo ihan guru.

Kun on suuren osan elämästään halunnut lähinnä kuolla, on uskomattoman hienoa viimein ymmärtää, mikä määrä iloa, rakkautta ja elämänhalua minuun kätkeytyy, jos vain olen valmis ja halukas niitä etsimään. Eikä se ole vaikeaa, ei se vaadi muuta kuin hiukan keskittymistä. Ja ehkä sen, että on valmis päästämään irti asioista, jotka ovat satuttaneet. Minua on kohdeltu huonosti, niin kuin meitä kaikkia on, ja myös minä olen kohdellut toisia huonosti. Niin se vain on, niin elämä menee. Mutta aika paljon voi antaa anteeksi, niille toisille ja itselleen. Jotkut asiat tekevät silti kipeää, mutta niiden ei pidä antaa tuhota koko elämää, kun ei kerran ole pakko.

Elämä on välillä kipua ja kärsimystä, synkkää ja harmaata, tuhoavaa ja tasapainotonta. Saakin olla. Sekin on itselleen sallittava, että välillä ei jaksa eikä mikään tunnu hyvältä. Mutta välillä elämä on myös uskomaton seikkailu täynnä huikeita hetkiä. Senkin minä haluan itselleni sallia.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Uutta ja alussa

Nyt on läppäri ostettu. Ostosreissu sujui ilman suurempaa kärsimystä, koska minulla oli mukana hyvä henkinen tuki. Tämän koneen kanssa en ole vielä ihan sinut, mutta eiköhän se siitä. Minusta on vanhemmiten tullut mukavuudenhaluinen (tai ehkä ihan peräti laiska), enkä viitsisi opetella mitään uutta. Joskus on kuitenkin pakko.

Tämä elämä on sitten hassua. Jokunen viikko takaperin ajattelin, että saattaisi olla suurta viisautta pysytellä loppuelämä ihan itsekseen, kun eivät ne parisuhteet minulta oikein suju. Edellisen suhteen päättymisestäkään ei tietysti ollut pitkä aika ja sitä tuli siinä työstettyä niin kuin eroja aina. Toisia joutuu työstämään pitkäänkin, toisia ei sitten niin kovinkaan pitkään. Ja sitten kävikin niin, että elämä antoi lahjan, jota ei olisi tullut mieleenkään torjua. Mutta kaikki on vielä uutta ja alussa, enkä osaa kertoa siitä oikein mitään. Tai osaisin, paljonkin, mutta kuulostaisin varmasti jotakuinkin järkensä menettäneeltä. Mitä saatan tietysti hiukan ollakin. Tunteet ja järki eivät aina mene ihan rinta rinnan, eivätkä tarvitsekaan mennä.

Elämällä on kuitenkin taipumus pitää ihminen jonkinlaisissa realiteeteissa. Vietin ihanan viikonlopun rakkaan kanssa (pakko muuten mainita, että viikonloppuun sisältyi myös kertakaikkisen hauska naistenilta, joten ei voi kyllä hirveästi valittaa elämän kurjuutta), mutta nyt pesen oksennuspyykkiä ja odotan jännityksellä, sairastuuko toinenkin lapsi. Kyllä siinä kummasti palaa arkeen. Mutta se arkikin tuntuu toisenlaiselta, jotenkin lempeämmältä, valoisammalta.