sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Joulun odotusta (mutta ei talven)


Tytär sanoi tänään, ettei jaksa odottaa minuuttiakaan kesään. Vähän sellainen on olo äidilläkin, vaikka talvi ei ole oikein alkanutkaan. Pidän talvesta, tavallaan, mutta en pidä siitä, että työmatkoihin menee aikaa paljon enemmän kuin kesällä, että kaulurista kiistellään joka helkutin aamu, että töihin mennessä on pimeää ja töistä tullessa on pimeää. Minä tarvitsen valoa voidakseni hyvin. Mutta en enää ahdistu talvista niin paljon kuin joskus, olen jo oppinut, että tämä vuodenaika on vain rämmittävä läpi, jotta pääsee nauttimaan toisista vuodenajoista. Syksyn loska tai kevään kuraisuus ei haittaa, mutta tätä loputtomalta tuntuvaa pimeyttä siedän huonosti. Yhtä huonosti siedän hellettä. Välitilat sopivat minulle paremmin. Olisi pitänyt syntyä britiksi.

Jaksan minä kuitenkin minuutin odottaa kevääseen. Ehkä kaksikin. Tässä on kuitenkin joulu vielä tulossa ja joulua minä rakastan. Tuleva joulu ehti tosin ahdistaa aika tavalla, lapset kun ovat isällään. Mutta enää ei ahdista. Vietän joulun rakkaani kanssa, joten epäilemättä tulee hyvä joulu, vaikka lapset ovatkin muualla. Saattaahan sitä silti tirauttaa kyyneleen tai pari lapsia ikävöidessä, mutta itkuun ei ihminen kuole.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Työtä

Viime aikoina ei ole tullut paljon kirjoiteltua. Työpäivien jälkeen ei ole ollut enää minkäänlaista aivotoimintaa, joten kirjoittaminen ei ole myöskään juuri käynyt mielessä. Jos joskus olen koneelle eksynytkin, olen tehnyt sen vain käydäkseni Työvoimahallinnon sivuilla. Näin saattaa mennä vielä tovi, helpotusta ei ole näköpiirissä. Mutta kyllä se siitä taas joskus.

Onneksi elämän hyvät asiat ovat niin hyviä, että niiden avulla jaksaa. Jos kahdeksan tuntia päivästä onkin melko paskaa, sen kanssa pystyy elämään. Ainakin jotenkin, jonkin aikaa. Ehkä ei loputtomasti kuitenkaan.


sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Sunnuntain pohdintoja

Olen viime aikoina miettinyt itsemurhaa. En siten, että suunnittelisin sellaista, mutta noin yleensä. Tunnen itsetuhoisia ihmisiä, joita moni läheinen yrittää tsempata pysymään hengissä. Kuulun näihin läheisiin, mutta yhä useammin olen huomannut miettiväni, onko oikein puuttua toisen ihmisen päätöksiin sillä tavalla.

Elämä on lahja. Mutta kaikki me saamme joskus lahjan, jota emme oikeasti halua. Otamme sen vastaan, mutta hautaamme sen kaikessa hiljaisuudessa kellariin tai heitämme roskiin. Toiset meistä saavat jo heti alussa huonot kortit: osa selviää niistä huolimatta, osalle käy huonommin. Jos elämä on jatkuvasti pelkkää kärsimystä, onko väärin jättää se lusimatta loppuun?

Hiukan yli kymmenen vanhana tulin estäneeksi läheisen ihmisen itsemurhan. Tai tietysti kyse on aina mahdollisesta itsemurhasta, eihän sitä koskaan tiedä onnistuuko yritys. Olin parhaan ystäväni luona yötä, mutta nukkumaan mennessä tuli vahvasti sellainen olo, että pitäisi olla muualla. Lähdin sinne muualle, siihen aikaan ei pidetty niin lukua siitä, että lapset kuljeskelevat myöhäisellä yksinään. Ja sitten törmäsin tilanteeseen, jossa vastassa oli lähes tyhjä Leijona-pullo, haulikko ja mies koiransa kanssa. En tiedä vieläkään, olisiko edes teoriassa mahdollista saada tapettua itseään haulikolla siinä humalatilassa, mutta eihän sitä siinä kohtaa mieti. Koiran hän epäilemättä olisi saanut hengiltä, ja se tietysti olikin aikomuksena. Kunnon isäntä ei jätä koiraansa missään tilanteessa.

Muistan sanoneeni sinä yönä, että huomenna voi olla parempi päivä. Se ei pitänyt paikkaansa. Tuli lisää huonoja päiviä, tuli helvetillisen huonoja vuosia. Monta kertaa tunsin syyllisyyttä siitä, etten pysynyt poissa ja antanut hänelle mahdollisuutta valita itse. Jos hän olisi onnistunut suunnitelmassaan sinä yönä, hän olisi säästynyt lukuisilta murheilta. Ehkä hän olisi myös menettänyt joitakin hyviä hetkiä, mutta en tiedä, olisiko sillä ollut lopulta suurtakaan merkitystä.

Läheisten suru olisi silloinkin ollut suuri, mutta onko se syy puuttua toisen ihmisen valintoihin? Teinkö niin vain siksi, etten halunnut itselleni sitä surua ja menettämisen tuskaa, vai oikeasti siksi, että aina ja joka tilanteessa pitäisi kuitenkin valita elämä? Ja pitäisikö? Jos toinen on todella päätynyt siihen ratkaisuun, että kuolema on parempi vaihtoehto, olisiko joskus armollisempaa antaa toisen vain mennä? Ilman syyllisyyttä siitä, kuinka läheiset selviävät tai ovat selviämättä.

En tiedä. Lapsena sitä helposti ajatteli, että ihmisen pitää pysyä hengissä edes toisten ihmisten vuoksi, jos ei itsensä. Kunnes jossain kohtaa ymmärsi, ettei se ole mitenkään itsestäänselvästi niin, ettei ainakaan joka tilanteessa ole reilua odottaa sitä keneltäkään.

Tältä päivältä kuolema on kuitenkin loppuun mietitty, nyt lähdemme lasten kanssa taidenäyttelyn avajaisiin. Siellä lienee kuitenkin enemmän kyse elämästä, vaikka tietysti taiteessa voi olla toisinkin.