sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Sunnuntain pohdintoja

Olen viime aikoina miettinyt itsemurhaa. En siten, että suunnittelisin sellaista, mutta noin yleensä. Tunnen itsetuhoisia ihmisiä, joita moni läheinen yrittää tsempata pysymään hengissä. Kuulun näihin läheisiin, mutta yhä useammin olen huomannut miettiväni, onko oikein puuttua toisen ihmisen päätöksiin sillä tavalla.

Elämä on lahja. Mutta kaikki me saamme joskus lahjan, jota emme oikeasti halua. Otamme sen vastaan, mutta hautaamme sen kaikessa hiljaisuudessa kellariin tai heitämme roskiin. Toiset meistä saavat jo heti alussa huonot kortit: osa selviää niistä huolimatta, osalle käy huonommin. Jos elämä on jatkuvasti pelkkää kärsimystä, onko väärin jättää se lusimatta loppuun?

Hiukan yli kymmenen vanhana tulin estäneeksi läheisen ihmisen itsemurhan. Tai tietysti kyse on aina mahdollisesta itsemurhasta, eihän sitä koskaan tiedä onnistuuko yritys. Olin parhaan ystäväni luona yötä, mutta nukkumaan mennessä tuli vahvasti sellainen olo, että pitäisi olla muualla. Lähdin sinne muualle, siihen aikaan ei pidetty niin lukua siitä, että lapset kuljeskelevat myöhäisellä yksinään. Ja sitten törmäsin tilanteeseen, jossa vastassa oli lähes tyhjä Leijona-pullo, haulikko ja mies koiransa kanssa. En tiedä vieläkään, olisiko edes teoriassa mahdollista saada tapettua itseään haulikolla siinä humalatilassa, mutta eihän sitä siinä kohtaa mieti. Koiran hän epäilemättä olisi saanut hengiltä, ja se tietysti olikin aikomuksena. Kunnon isäntä ei jätä koiraansa missään tilanteessa.

Muistan sanoneeni sinä yönä, että huomenna voi olla parempi päivä. Se ei pitänyt paikkaansa. Tuli lisää huonoja päiviä, tuli helvetillisen huonoja vuosia. Monta kertaa tunsin syyllisyyttä siitä, etten pysynyt poissa ja antanut hänelle mahdollisuutta valita itse. Jos hän olisi onnistunut suunnitelmassaan sinä yönä, hän olisi säästynyt lukuisilta murheilta. Ehkä hän olisi myös menettänyt joitakin hyviä hetkiä, mutta en tiedä, olisiko sillä ollut lopulta suurtakaan merkitystä.

Läheisten suru olisi silloinkin ollut suuri, mutta onko se syy puuttua toisen ihmisen valintoihin? Teinkö niin vain siksi, etten halunnut itselleni sitä surua ja menettämisen tuskaa, vai oikeasti siksi, että aina ja joka tilanteessa pitäisi kuitenkin valita elämä? Ja pitäisikö? Jos toinen on todella päätynyt siihen ratkaisuun, että kuolema on parempi vaihtoehto, olisiko joskus armollisempaa antaa toisen vain mennä? Ilman syyllisyyttä siitä, kuinka läheiset selviävät tai ovat selviämättä.

En tiedä. Lapsena sitä helposti ajatteli, että ihmisen pitää pysyä hengissä edes toisten ihmisten vuoksi, jos ei itsensä. Kunnes jossain kohtaa ymmärsi, ettei se ole mitenkään itsestäänselvästi niin, ettei ainakaan joka tilanteessa ole reilua odottaa sitä keneltäkään.

Tältä päivältä kuolema on kuitenkin loppuun mietitty, nyt lähdemme lasten kanssa taidenäyttelyn avajaisiin. Siellä lienee kuitenkin enemmän kyse elämästä, vaikka tietysti taiteessa voi olla toisinkin.

4 kommenttia:

  1. Olen sitä mieltä, että elämää kannattaa aina jatkaa. Vaikkei sinä kaikkein vaikeimpana hetkenä tunnukaan siltä, niin koskaan ei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Tiedän, että tämä on naivia, mutta jos menee vaikka jonkun yksinäisen vanhuksen luo, niin saa nähdä, ettei ole tarpeeton. Tai menee johonkin vapaaehtoistyöhön ja yrittää olla ajattelematta omaa kurjuuttaan vaikka lyhyen hetken joka päivä.

    Silti olen sitä mieltä, ettei kukaan voi estää toista tappamasta itseään, jos tämä oikeasti niin haluaa tehdä. Eräs läheiseni sai minut vuosia sitten aika huonoon kuosiin, kun uhkaili monta kertaa itsemurhalla. Nyt asiaa paljon mietittyäni, vastasin samanlaiseen uhkaukseen varmaan, että anna mennä vaan, en halua sitä, mutten voi sinua estääkään.

    VastaaPoista
  2. Kyllä minäkin enemmän elämän kannalla olen. Mutta ehkä enenevässä määrin myös sitä mieltä, että kukin tekee lopulta omat valintansa.

    VastaaPoista
  3. Olen sitä mieltä, että aina pitää pyrkiä väliin. Humalassa tehty päätös ei välttämättä ole sama kun humala haihtuu. Kuolemaa ei voi peruuttaa ja aina on mahdollista sitten seuraavana päivänä harkita uudelleen. Jos vielä on kuoleman kannalla, voi yrittää uudelleen. Tai sitten katsoa vielä seuraava päivä.
    Toki ihmisellä on oikeus poistua silloin kun haluaa, mutta jos minä satun paikalle, niin se päivä ei ole sinä päivänä.
    Syvimmissäkin syövereissä on aina mahdollisuus ylöspäin. Jos lähdemme sille linjalle, että ihminen päättää itse päiviensä pituuden, pitää meidän sitten hyväksyä armomurhakin. Ja jonkun on sitten avustettava sitä, joka haluaa pois, mutta ei itse siihen jostain syystä kykene. Kalteva tie, täynnä vaikeita päätöksiä.

    VastaaPoista
  4. Epäilemättä aina on mahdollisuus ylöspäin. Mutta tarvitseeko aina jaksaa yrittää sinne ylöspäin? Jos ei vaan jaksa?

    VastaaPoista