perjantai 24. tammikuuta 2014

Epätarkkuutta

Olisi mukavaa, että aamut ennen lasten lähtöä isälleen sujuisivat sopuisasti. Mutta useimmiten käy juuri niin kuin tänäänkin. Peiton alta kömpii kaksi ärripurria. Toiselta on hävinnyt yösukka ja toiselta uninalle. Niitä kumpaakaan ei enää tarvittaisi, mutta tietysti ne on etsittävä. Unitarvikkeiden etsimisen jälkeen vessassa huudetaan, että minun piti mennä ensin ja minulla on kovempi hätä, ja ennen kuin kiista on selvitetty, on toisen sormet jo jääneet oven väliin. Mistä luonnollisesti seuraa korviarepivä kiljunta.

Aamupalalla maitomukit kaatuvat, leipä maistuu homeelle ja lempimakkara on päässyt loppumaan. Kaksikko itkee, että meillä on nälkä ja minä sanon (vaikka olen päättänyt etten sano), että moni lapsi ei saa tänäkään päivänä mitään ruokaa ja he viitsivät kitistä siitä, ettei ole makkaraa. Kaltoinkohdellut lapseni eivät kuitenkaan halua hoitoon, vaan jatkaisivat mieluusti ratkiriemukasta aamua kotona, koska juuri nyt on löydettävä barbin tiara ja purkan raaputtaminen lattiasta kiinnostaa sata kertaa enemmän kuin pukeminen. Kun viimein pääsemme pukemiseen asti, etsimme ainoaa puhdasta kauluria vartin ja löydämme sen lopulta kirjahyllyn päältä. Jokaisen vaatekappaleen kohdalla käymme keskustelun siitä, onko 22 pakkasastetta varmasti riittävä syy pukea kyseinen vaate päälle. Lempikäsineet ovat tänä aamuna juuri ne, jotka on jo vuosi sitten viety kirpputorille ja jotka ovat toivottavasti aikaa sitten löytäneet uuden osoitteen. Mutta kun ne ovat ainoat, joissa on kimaltava sydän. Mistä helvetistä ne muistavat jonkun sydämen, kun eivät muista sitä, että vaatteet on ripustettava naulakkoon, vaikka minä muistutan siitä ystävällisesti vähintään viisi kertaa päivässä?

Esikoulun pihassa toinen muistaa, että hänet tuotiin eilenkin ensin, joten missään nimessä ei ole sopivaa, että hänet vietäisiin tänäänkin ensin. Mietin, kuka idiootti meni joskus keksimään, että lasten on vuoroteltava aamuissa (MINÄ!). Matkalla päiväkotiin tapellaan siitä, kuka menee ensi viikolla ensimmäisenä hoitopäivänä ensin ja kuka sitten ja kuka sitten. En viitsi kommentoida keskustelua, mutta huudan, että tiputan tienviereen kaikki lapset, jotka mätkivät sisarustaan.

Päiväkodin pihassa hakkaan päätäni rattiin. Takapenkiltä kirkas ääni tiedottaa: äiti, sinä sanoit kirosanan. Katsos vaan, niinpä taisin sanoa. Lapseni oli kuitenkin epätarkka. Sanoin monta kirosanaa. Huonona päivänä kutsuisin sitä jopa huutamiseksi.

torstai 23. tammikuuta 2014

Pelkoa

Kuolemanpelko on merkillinen asia. Nuorena sitä ei ollut, mikä ehkä johtuu ainakin osittain siitä, että ei sitä silloin ihan oikeasti usko koskaan kuolevansa. Ja ehkä vähän myös siitä, että nuoruus on kertakaikkisen paskaa aikaa, sitä pahempaa ei voi olla edes helvetissä. 

Nyt kaikki on toisin. Kun esikoinen kysyi ensimmäistä kertaa, kuolenko minä, mieleen tulvahti mieletön hätä ja huoli. Saanhan elää, antakaa minun elää edes siihen asti, että lapset ovat aikuisia, edes siihen, että he osaavat jotenkin pitää huolen itsestään. Vastasin tytölle, että kaikki me kuolemme, mutta äiti ei kuole vielä pitkään aikaan. Asiaa itkettiin vielä monta kertaa sen jälkeen ja aina mielessä oli sama tuska; antakaa minun pitää huoli näistä lapsista.

Se voi iskeä milloin tahansa. Kun päiväkodin ovi naksahtaa takana kiinni, se häilähtää mielessä. Entä jos en näe tuota lasta enää koskaan? On pakko kääntyä takaisin ja kuiskata pieneen korvaan: äiti rakastaa sinua aina.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Menneitä

Kestän huonosti sitä, että elämässä on ollut rakkaita ihmisiä, joita en enää koskaan tapaa. Aina välillä tulee eteen jotain, mistä muistaa jonkun ihmisen aikojen takaa: tuoksu tai uni, ehkä jokin tapahtuma. Ja sitten tulee ikävä. Tekisi mieli istua vastatusten, kysyä mitä kuuluu. Nähdä, että menee hyvin tai että menee huonosti. Tietysti mieluummin näkisi, että menee hyvin. Tekisi mieli sanoa, että olet minulle aina tärkeä, vaikka tiemme erkanivat jo kauan sitten, eivätkä ne enää tässä elämässä kohtaa.

Mutta silloilla on tuhka jäähtynyt jo kauan sitten, elämä on kulkenut niin eri suuntiin, ettei paluuta ole. Ehkä ei pidäkään olla. Ehkä joidenkin ihmisten kohtaamisesta ei pidä jäädä jäljelle muuta kuin ikävä. Sitä vain kaipaa hetken, lähettää hyviä ajatuksia sinne jonnekin ja toivoo, että viesti löytää perille. Ja unohtaa taas siihen asti että muistaa.

torstai 16. tammikuuta 2014

Ilman punaista lankaa

Satuin lukemaan hiljattain eräästä blogista jutun sairaanhoitajasta, joka teki elämänmuutoksen ja muutti korpeen elelemään omavaraistaloudessa. Kirjoituksesta innostuneena etsin Kaarina Davisin oman blogin, ja tilasin sieltä hänen kirjansa "Irti oravanpyörästä". Lueskelin sitä tänä aamuna vessassa  ja mieleen jäi koko päiväksi soimaan lause "Ruumisautossa ei ole peräkärryä". Tämä ei nyt liity asiaan mitenkään, mutta eräs tuttavani sanoi minulle joskus, että tulen saamaan peräpukamia vessalukuharrastukseni vuoksi, mutta hänen ennustuksensa ei ole vielä käynyt toteen. Kerron tietysti heti kun niin käy, epäilemättä kaikki haluavat sen tietää.

Töiden jälkeen hain kaupasta lapsille evästä, koska olimme menossa suoraan hoidosta harrastuksiin. Samalla nappasin nopeasti mukaani jonkun sattumanvaraisen lehden, odotusaikaa kun molempien harrastuksista kertyy. Yllätys, yllätys, lehdessä oli juttu samaisesta sairaanhoitajasta.

En ole ajatellut muuttaa keskelle metsää pieneen mökkiin, vaikka kieltämättä ajatus on houkutteleva, mutta tässä elämäntilanteessa ei kuitenkaan tarpeeksi houkutteleva. Kahden pienen lapsen äitinä elämä jonkin keskuksen liepeillä on lopulta aika helppoa. Silti tuntuu, että nyt minua hiukan johdatellaan. Tosiasia kuitenkin on sekin, etten minä elämästäni juuri nyt kovin paljon pidäkään. On asioita, jotka ovat hienosti, mutta kun on lopen uupunut, ei niistä hyvistä asioista jaksa oikein nauttia. Muutoksia on siis syytä tehdä. Ainakin pieniä muutoksia, varmasti hyvin paljon pienempiä kuin muutto metsään.

Olen tässä jo jonkun aikaa mietiskellyt, miksi niin kovasti kärsin tämän hetkisestä työstäni. Ei siinä mitään uutta ole, tätä se on aina ollut. Taitaa olla niin, etten enää usko siihen, että työlläni on mitään merkitystä. Pidän edelleen lastensuojelua yhtenä tärkeimmistä töistä, joita ihminen voi tehdä. Mutta ketä tämä käsittämätön byrokratia ja jatkuvasti lisääntyvä paperinpalvonta lopulta palvelee? Ehkä se ei palvele ketään, ehkä sen on vain tarkoitus peittää alleen järjestelmä, jonka päämäärä on hukkunut jo kauan sitten. Lapsia pitää suojella, perheitä pitää tukea, mutta jos tämä tapa on oikea, niin minä olen väärällä alalla. Sekin on aivan mahdollista.

Nyt väsyttää niin paljon, että taisin hukata punaisen langan, jos sellaista koskaan olikaan. Ehkä ei ollut ja ehkä se onkin tärkeää. Ehkä joskus on hyvä päästää langat käsistään, erityisesti se punainen lanka. Ehkä se tuo mukanaan jotain uutta.

tiistai 14. tammikuuta 2014

Karhun elämää


Talvi on kaunista aikaa, siitä ei pääse mihinkään. Töihin ajellessa tekisi mieli jäädä ihailemaan ympärillä kimaltelevia maisemia. Hohtavat hanget ja kaikki tienpinnan pieniltä jalokiviltä näyttävät jääkiteet, ovathan ne upeita. Silti voisin siirtyä jo kevääseen.

Valonpuutetta kestää vähän aikaa. Minä hyvin vähän aikaa. Vika on päässä, tietysti. Minun olisi pitänyt syntyä karhuksi. Viallinen pää ei ehkä silloin niin haittaisi. Pysyisi siellä metsässä vaan, söisi marjoja silloin kun niitä on, nukkuisi silloin kun niitä ei ole. Kyllä sopisi minulle sellainen elämä.

perjantai 10. tammikuuta 2014

Yöminä

Olen viime aikoina tehnyt öisin töitä. Pitäisi pyytää siitä palkkaa. Toisaalta yön pimeät tunnit menevät useimmiten siihen, että muistelen, mitä kaikkea tuli eilisen päivän kiireessä tehtyä väärin. Että toisaalta voi olla parempi, etten vihjaise tästä esimiehelle. Korjailen töppäilyni kaikessa hiljaisuudessa aina aamuisin. Ei kovin tehokasta, mutta parempaan en kiireessä pysty. Olen kyllä päättänyt, etten aio tuntea kiirettä, vaan teen tehtävän kerrallaan enkä mieti muuta. Se ei vain näy käytännössä mitenkään, silti on kiire.

Yöminäni on paljon fiksumpi kuin päiväminäni, mikä on harmillista, koska olisi kiva olla fiksu myös päivällä. Yöllä keksin hienoja blogikirjoituksia, joissa on pelkästään nasevia, tyylikkäästi soljuvia lauseita. Kirjoitan (päässäni) myös erinomaisen hienoja runoja. Aamulla en tietenkään muista niistä mitään muuta kuin sen, että olen unohtanut ne kaikki.

Viikonloppuna ajattelin kuitenkin olla miettimättä töitä, runoja tai edes blogia. Aion ihan pelkästään nukkua. Ja sitten nukkua vähän lisää. Toivon mukaan herään vasta maaliskuun loppupuolella. Eipä haittaisi, vaikka menisi huhtikuulle.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Kirjoittamista ja rauhallisia hetkiä

Sattuneesta syystä mietiskelin tässä yhtenä päivänä, mitä mahtaisin haluta tehdä, jos minulla olisi enää vain muutama vuosi elinaikaa. Ja voi tietysti ollakin. Voi olla vain päivä. Tai tunti.

Ilmiselvästi ja ensimmäiseksi haluaisin viettää enemmän aikaa lasteni kanssa. Haluaisin, että heille jäisi muistoja jostain muustakin kuin aamuhoputuksista, räntäsateisesta autoon laahustamisesta ja jatkuvasti naputtavasta äidistä. Haluaisin, että he muistaisivat ainakin yhden eväsretken, tai minkä tahansa sellaisen hetken, jolloin olemme olleet yhdessä ihan rauhassa, hoppuilematta tai kaipaamatta mihinkään muualle. Kyllä meidän elämässämme sellaisia hetkiä on nytkin, mutta eivät ne hetket ihan kärkisijoilla ajankäytössämme heilu.

Ja sitten haluaisin kirjoittaa. Enemmän kuin nyt. Paljon enemmän kuin nyt.

Miksi en sitten kirjoita? Koska usein tuntuu tärkeämmältä tiskata, siivota, pestä pyykkiä, nukkua, käydä siellä eväsretkellä. Mutta onko se sitten tärkeämpää? Ihan täysin ei tietysti voi huusholliakaan jättää hoitamatta, mutta ehkä sitä voisi hoitaa vähän vähemmän. Ehkä voisi jättää pari naistenlehteä lukematta. Ehkä voisi enemmän hyödyntää lasten imurointi-innostusta, olkoonkin että lopputulos ei ole kovin imuroitu. Ehkä voisi hankkia kirkasvalolampun, että saisi kirjoittamiseen tarvittavan aivotoiminnan käyntiin.

Kun ajattelee, että vuosia on jäljellä vielä hirveän paljon, jättää monta asiaa helposti tekemättä. Odottelemaan sitä aikaa, kun velvollisuuksia ei ole enää niin paljon, kun arki ei vaadi jatkuvaa panostusta. Sitten voikin käydä niin, että sitä aikaa ei tule. Niinpä olen nyt kirjoittanut vähän enemmän. Ehkä muutaman viikon päästä kirjoitan jo paljon enemmän.

Lasten suhteen en ole tainnut tehdä muutoksia. Paitsi, että olen alkanut laittaa aamuisin tyttäreni ylipitkiksi kasvaneet otsahiukset letille. Ehkä siitäkin jää jokin muisto.

tiistai 7. tammikuuta 2014

Yllin kyllin

Juon glögiä ja yritän asennoitua siihen, että huomenna on herättävä töihin. Ajatus ei ole pelkästään miellyttävä. Ihan mielelläni minä töihin menen. Kun ei vaan tarvitsisi mennä omalle työpaikalle. Luin juuri jonkun superhyperhyväntuulisen ihmisen haastattelua, jossa hän sanoi, että jos et voi muuttaa tilannettasi, muuta asennettasi. Hänen tilanteensa oli tietysti satakertaisesti hankalampi kuin minun, mutta silti minulla on ongelmia asenteeni kanssa. Aion kuitenkin yrittää suhtautua positiivisemmin työhöni liittyviin lieveilmiöihin. Työtänihän minä en inhoa, vaikka senkin kuvan minusta saattaa joskus saada. Mutta en minä sitä varsinaista, ihan oikeaa työtä inhoa. Inhoan byrokratiaa, kiirettä, tuntikausia jatkuvia turhia palavereja, kiistoja asioista, joilla ei ole minulle mitään merkitystä. Mutta ehkä voin tehdä itsekin jotain. Munkin tyyneyttä en tavoittele, mutta jonkinlaista mielenrauhan häivähdystä myös työpaikalle. Siinä on yllin kyllin tavoitetta tälle vuodelle.

Voi tietysti käydä niinkin, että löydän uuden työn. Sitä vähän toivon. Koska olen sitä(kin) mieltä, ettei työn kannata antaa aiheuttaa ylenmäärin ahdistusta. Voi kokeilla jotain muuta. Jos jotain muuta löytyy, sehän ei ihan itsestäänselvää tietenkään ole.

Ensiksi kuitenkin lyhennän työaikaa ja katson, josko siitä olisi mitään apua. Saattaa olla, että kyllästyn hyvin nopeasti siihen kitkutteluun, joka pienentyvään palkkaan väistämättä liittyy. Tai sitten en. Olen aika hyvä nuukailemaan, sitä kun on tullut harrastettua monissa elämän vaiheissa. Saan siitä ainakin hyvän syyn olla käymättä kampaajalla. En nimittäin pidä kampaajalla käymisestä. Siksi hiukseni ovat kaikkea muuta kuin ojennuksessa. Mutta toisaalta, ei minulla mikään muukaan ojennuksessa ole. Pysyn siis linjassa.

En kerro nyt mitään reikistä. Peruin käynnin. Tiesin jo ennen sinne menoa, että perheemme taloustilanne tulee muuttumaan sen verran, että on syytä aloittaa nuukailu jo nyt. Olisihan se voinut olla hauskaa. Mutta epäilemättä omalle mielenrauhalleni on reikihoitoakin tärkeämpää saada laskut maksettua ajallaan.