perjantai 24. tammikuuta 2014

Epätarkkuutta

Olisi mukavaa, että aamut ennen lasten lähtöä isälleen sujuisivat sopuisasti. Mutta useimmiten käy juuri niin kuin tänäänkin. Peiton alta kömpii kaksi ärripurria. Toiselta on hävinnyt yösukka ja toiselta uninalle. Niitä kumpaakaan ei enää tarvittaisi, mutta tietysti ne on etsittävä. Unitarvikkeiden etsimisen jälkeen vessassa huudetaan, että minun piti mennä ensin ja minulla on kovempi hätä, ja ennen kuin kiista on selvitetty, on toisen sormet jo jääneet oven väliin. Mistä luonnollisesti seuraa korviarepivä kiljunta.

Aamupalalla maitomukit kaatuvat, leipä maistuu homeelle ja lempimakkara on päässyt loppumaan. Kaksikko itkee, että meillä on nälkä ja minä sanon (vaikka olen päättänyt etten sano), että moni lapsi ei saa tänäkään päivänä mitään ruokaa ja he viitsivät kitistä siitä, ettei ole makkaraa. Kaltoinkohdellut lapseni eivät kuitenkaan halua hoitoon, vaan jatkaisivat mieluusti ratkiriemukasta aamua kotona, koska juuri nyt on löydettävä barbin tiara ja purkan raaputtaminen lattiasta kiinnostaa sata kertaa enemmän kuin pukeminen. Kun viimein pääsemme pukemiseen asti, etsimme ainoaa puhdasta kauluria vartin ja löydämme sen lopulta kirjahyllyn päältä. Jokaisen vaatekappaleen kohdalla käymme keskustelun siitä, onko 22 pakkasastetta varmasti riittävä syy pukea kyseinen vaate päälle. Lempikäsineet ovat tänä aamuna juuri ne, jotka on jo vuosi sitten viety kirpputorille ja jotka ovat toivottavasti aikaa sitten löytäneet uuden osoitteen. Mutta kun ne ovat ainoat, joissa on kimaltava sydän. Mistä helvetistä ne muistavat jonkun sydämen, kun eivät muista sitä, että vaatteet on ripustettava naulakkoon, vaikka minä muistutan siitä ystävällisesti vähintään viisi kertaa päivässä?

Esikoulun pihassa toinen muistaa, että hänet tuotiin eilenkin ensin, joten missään nimessä ei ole sopivaa, että hänet vietäisiin tänäänkin ensin. Mietin, kuka idiootti meni joskus keksimään, että lasten on vuoroteltava aamuissa (MINÄ!). Matkalla päiväkotiin tapellaan siitä, kuka menee ensi viikolla ensimmäisenä hoitopäivänä ensin ja kuka sitten ja kuka sitten. En viitsi kommentoida keskustelua, mutta huudan, että tiputan tienviereen kaikki lapset, jotka mätkivät sisarustaan.

Päiväkodin pihassa hakkaan päätäni rattiin. Takapenkiltä kirkas ääni tiedottaa: äiti, sinä sanoit kirosanan. Katsos vaan, niinpä taisin sanoa. Lapseni oli kuitenkin epätarkka. Sanoin monta kirosanaa. Huonona päivänä kutsuisin sitä jopa huutamiseksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti