torstai 16. tammikuuta 2014

Ilman punaista lankaa

Satuin lukemaan hiljattain eräästä blogista jutun sairaanhoitajasta, joka teki elämänmuutoksen ja muutti korpeen elelemään omavaraistaloudessa. Kirjoituksesta innostuneena etsin Kaarina Davisin oman blogin, ja tilasin sieltä hänen kirjansa "Irti oravanpyörästä". Lueskelin sitä tänä aamuna vessassa  ja mieleen jäi koko päiväksi soimaan lause "Ruumisautossa ei ole peräkärryä". Tämä ei nyt liity asiaan mitenkään, mutta eräs tuttavani sanoi minulle joskus, että tulen saamaan peräpukamia vessalukuharrastukseni vuoksi, mutta hänen ennustuksensa ei ole vielä käynyt toteen. Kerron tietysti heti kun niin käy, epäilemättä kaikki haluavat sen tietää.

Töiden jälkeen hain kaupasta lapsille evästä, koska olimme menossa suoraan hoidosta harrastuksiin. Samalla nappasin nopeasti mukaani jonkun sattumanvaraisen lehden, odotusaikaa kun molempien harrastuksista kertyy. Yllätys, yllätys, lehdessä oli juttu samaisesta sairaanhoitajasta.

En ole ajatellut muuttaa keskelle metsää pieneen mökkiin, vaikka kieltämättä ajatus on houkutteleva, mutta tässä elämäntilanteessa ei kuitenkaan tarpeeksi houkutteleva. Kahden pienen lapsen äitinä elämä jonkin keskuksen liepeillä on lopulta aika helppoa. Silti tuntuu, että nyt minua hiukan johdatellaan. Tosiasia kuitenkin on sekin, etten minä elämästäni juuri nyt kovin paljon pidäkään. On asioita, jotka ovat hienosti, mutta kun on lopen uupunut, ei niistä hyvistä asioista jaksa oikein nauttia. Muutoksia on siis syytä tehdä. Ainakin pieniä muutoksia, varmasti hyvin paljon pienempiä kuin muutto metsään.

Olen tässä jo jonkun aikaa mietiskellyt, miksi niin kovasti kärsin tämän hetkisestä työstäni. Ei siinä mitään uutta ole, tätä se on aina ollut. Taitaa olla niin, etten enää usko siihen, että työlläni on mitään merkitystä. Pidän edelleen lastensuojelua yhtenä tärkeimmistä töistä, joita ihminen voi tehdä. Mutta ketä tämä käsittämätön byrokratia ja jatkuvasti lisääntyvä paperinpalvonta lopulta palvelee? Ehkä se ei palvele ketään, ehkä sen on vain tarkoitus peittää alleen järjestelmä, jonka päämäärä on hukkunut jo kauan sitten. Lapsia pitää suojella, perheitä pitää tukea, mutta jos tämä tapa on oikea, niin minä olen väärällä alalla. Sekin on aivan mahdollista.

Nyt väsyttää niin paljon, että taisin hukata punaisen langan, jos sellaista koskaan olikaan. Ehkä ei ollut ja ehkä se onkin tärkeää. Ehkä joskus on hyvä päästää langat käsistään, erityisesti se punainen lanka. Ehkä se tuo mukanaan jotain uutta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti