keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Kirjoittamista ja rauhallisia hetkiä

Sattuneesta syystä mietiskelin tässä yhtenä päivänä, mitä mahtaisin haluta tehdä, jos minulla olisi enää vain muutama vuosi elinaikaa. Ja voi tietysti ollakin. Voi olla vain päivä. Tai tunti.

Ilmiselvästi ja ensimmäiseksi haluaisin viettää enemmän aikaa lasteni kanssa. Haluaisin, että heille jäisi muistoja jostain muustakin kuin aamuhoputuksista, räntäsateisesta autoon laahustamisesta ja jatkuvasti naputtavasta äidistä. Haluaisin, että he muistaisivat ainakin yhden eväsretken, tai minkä tahansa sellaisen hetken, jolloin olemme olleet yhdessä ihan rauhassa, hoppuilematta tai kaipaamatta mihinkään muualle. Kyllä meidän elämässämme sellaisia hetkiä on nytkin, mutta eivät ne hetket ihan kärkisijoilla ajankäytössämme heilu.

Ja sitten haluaisin kirjoittaa. Enemmän kuin nyt. Paljon enemmän kuin nyt.

Miksi en sitten kirjoita? Koska usein tuntuu tärkeämmältä tiskata, siivota, pestä pyykkiä, nukkua, käydä siellä eväsretkellä. Mutta onko se sitten tärkeämpää? Ihan täysin ei tietysti voi huusholliakaan jättää hoitamatta, mutta ehkä sitä voisi hoitaa vähän vähemmän. Ehkä voisi jättää pari naistenlehteä lukematta. Ehkä voisi enemmän hyödyntää lasten imurointi-innostusta, olkoonkin että lopputulos ei ole kovin imuroitu. Ehkä voisi hankkia kirkasvalolampun, että saisi kirjoittamiseen tarvittavan aivotoiminnan käyntiin.

Kun ajattelee, että vuosia on jäljellä vielä hirveän paljon, jättää monta asiaa helposti tekemättä. Odottelemaan sitä aikaa, kun velvollisuuksia ei ole enää niin paljon, kun arki ei vaadi jatkuvaa panostusta. Sitten voikin käydä niin, että sitä aikaa ei tule. Niinpä olen nyt kirjoittanut vähän enemmän. Ehkä muutaman viikon päästä kirjoitan jo paljon enemmän.

Lasten suhteen en ole tainnut tehdä muutoksia. Paitsi, että olen alkanut laittaa aamuisin tyttäreni ylipitkiksi kasvaneet otsahiukset letille. Ehkä siitäkin jää jokin muisto.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti