torstai 23. tammikuuta 2014

Pelkoa

Kuolemanpelko on merkillinen asia. Nuorena sitä ei ollut, mikä ehkä johtuu ainakin osittain siitä, että ei sitä silloin ihan oikeasti usko koskaan kuolevansa. Ja ehkä vähän myös siitä, että nuoruus on kertakaikkisen paskaa aikaa, sitä pahempaa ei voi olla edes helvetissä. 

Nyt kaikki on toisin. Kun esikoinen kysyi ensimmäistä kertaa, kuolenko minä, mieleen tulvahti mieletön hätä ja huoli. Saanhan elää, antakaa minun elää edes siihen asti, että lapset ovat aikuisia, edes siihen, että he osaavat jotenkin pitää huolen itsestään. Vastasin tytölle, että kaikki me kuolemme, mutta äiti ei kuole vielä pitkään aikaan. Asiaa itkettiin vielä monta kertaa sen jälkeen ja aina mielessä oli sama tuska; antakaa minun pitää huoli näistä lapsista.

Se voi iskeä milloin tahansa. Kun päiväkodin ovi naksahtaa takana kiinni, se häilähtää mielessä. Entä jos en näe tuota lasta enää koskaan? On pakko kääntyä takaisin ja kuiskata pieneen korvaan: äiti rakastaa sinua aina.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti