perjantai 21. helmikuuta 2014

Lomailua

Loma alkoi oksennuspyykin pesemisellä. Kuinka lohdullista, ettei tarvitse leijua lomafiiliksissä, voi ihan vaan olla arkisesti. Kyllä minä silti mieluummin lomalla olen, aina koti työpaikan voittaa. Oksennusten kanssa tai ilman. Toivon tosin, että taloutemme sairastuneet jäävät yhteen henkilöön. Se ei minun toiveistani tietysti ole kiinni.

Harrastan kaikenlaisia projekteja. Välillä tavoittelen parempaa kuntoa, pienempää vaatekokoa, laajempaa yleissivistystä, mitä milloinkin. Alkuvuodesta aloitin Terve perhe-projektin, koska ennen joulua sairastettu flussa oli niin ärsyttävä. Päätin, että tuputan lapsille joka välissä hedelmiä, jotta heidän vastustuskykynsä kasvaa niin, ettei mikään tauti tartu. Pilkoin niitä aamuin päivin illoin ja lapset söivät hyvällä ruokahalulla. Sen jälkeen olemme kaikki sairastaneet flunssan ja nyt sitten tuli tämä oksutauti. Pöh, sanon minä.

Eivät minun projektini muulloinkaan tuota tulosta. Silti on kiva välillä höyrytä jotain.




torstai 20. helmikuuta 2014

Pimeys on poissa

Päiväkodin pihassa on jo valoisaa. Illalla kotiin tullessa pimeys on vieläkin poissa. Näyttää keväältä, kuulostaa keväältä, tuntuu keväältä. Haluaisin rakastaa talveakin, mutta en rakasta. Vaikka toisaalta, ehkä koskaan ei ole niin kaunista kuin pakkasella. Mutta silti. Se helvetillinen pimeys on taas kerran väistymässä ja minä olen iloinen siitä.

Lapset ovat muutamana aamuna pukeneet ulkovaatteet päälleen käskemättä ja muutenkin olleet paremmalla tuulella kuin aikoihin. Onko sekin kevään ansiota? Vai sen, että äiti on kevään ansiosta pirteämpi ja kodin tunnelma parempi? En tiedä. Pääasia on, että ollaan nyt tässä. Matkalla kohti valoa.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Aika tavis

Kävin läpi tiliotteitani. En ole tehnyt sitä sen jälkeen, kun ne lakkasivat tippumasta postilaatikkoon. No, myönnettäköön heti, etten minä niitä juuri katsellut sitä ennenkään. Mutta nyt katsoin. Tekisi mieli sanoa, että hämmästyin, mutta en hämmästynyt. Ei siellä mitään ihmeellistä ollut.

Turhia rahareikiä minä sieltä etsin. Olen nyt ollut kaksi viikkoa osittaisella hoitovapaalla. Mikä on toistaiseksi tarkoittanut sitä, että olen ollut töissä lähes yhtä paljon kuin ennenkin, mutta vähemmällä rahalla. Toki ylityötunteja on sitten kertynyt. Tili on sen verran pieni, että valintoja täytyy jatkossa tehdä aika paljon enemmän kuin ennen, vaikka emme me ennenkään ole leveästi eläneet. Mutta ei ole kuitenkaan tarvinnut miettiä, onko lapsilla varaa harrastaa tai onko joka päiväksi ruokaa. Emme aio niitä asioita miettiä jatkossakaan, mutta paljon muusta on tingittävä, että nämä perusasiat myös pysyvät itsestäänselvyyksinä.

Jos jotain olen päättänyt, niin sen, etten jatka huono-osaisuuden ketjua omalta osaltani. Lapseni saavat harrastaa, mitä haluavat, se raha tulee sitten ihan mistä tahansa. Lapsilla on sellaiset vaatteet, että niillä kehtaa mennä mihin vaan, heillä on joka päivä ruokaa ja koti, johon voi tuoda kavereita. Enkä tarkoita nyt vain kotia ulkoisessa mielessä, vaan kotia, jossa kukaan ei riehu humalassa, jossa kukaan ei saa turpaansa, jossa jokainen voi nukkua yönsä pelkäämättä. Kotia, johon voi tuoda kaverin miettimättä, missä kunnossa aikuiset sattuvat tällä kertaa olemaan. Sellaista tavallista elämää, siihen minä pyrin. Välillä se tuntuu mahdottomalta tavoittaa, mutta toisaalta, lähtökohtiin nähden asiat ovat aika tavalla jo mallillaan.

Pieni perheemme on minun mielestäni aika tavis. Olen ylpeä siitä. Se kun ei ole ollut itsestäänselvää.

perjantai 14. helmikuuta 2014

Yön yli

Että jaksaisi yön yli
       tai talven

Siihen, että
       aurinko koputtaa ikkunaan
       linnut palaavat kaukaa
       ovi on auki toisen tulla




keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Tuttu tai ei

Vein lastani päiväkotiin tässä eräänä aamuna. Parkkipaikalla poika tervehti reippaasti pientä tyttöä, joka oli suuren reppunsa kanssa ilmeisesti matkalla kouluun. En tunnistanut tyttöä, joten kysyin, tunteeko poikani hänet. Poika vastasi: "Joo, se on tuttu". Hetken päästä hän jatkoi: "Mutta mä en ole nähnyt sitä ennen".

En kysynyt tarkentavia kysymyksiä. Asia ei olisi välttämättä siitä sen selvemmäksi tullut.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Seinänappeja

Meillä ei juuri sisusteta. Ei sillä, etteikö olisi mukava katsella kaunista kotia, mutta tässä kohtaa elämää se ei ole kovin olennaista. Kodin pitää olla sellainen, että siellä viihtyy, että siellä voi puuhata kaikenlaista pelkäämättä rikkovansa perintökalleuksia, että sotku ei merkittävästi haittaa esteettistä näkymää. Tämä viimeinen on ehkä oleellisinta.

Silloin tällöin teen kuitenkin jotain, jota sisustamiseksikin voisi kutsua. Kävimme eilen jälkikasvun kanssa maitoaltistuksessa ja käyntiin kuului myös piipahdus Hesellä, kuten aina. Ikään kuin kiitokseksi siitä, että kaikki sujui jotakuinkin jouhevasti (täydellisyyttä en odota, edes itseltäni). Maito ei sopinut, mutta se ei ollut yllätys. Mutta siis. Siinä Hesellä katselin Tiimarin poistomyyntiä ja erityisesti isoja huopanappeja, joita roikkui ihan siinä ovella. Oli pakko mennä hakemaan muutama sellainen huopanappi. Ne olivat muuten tabletteja, mutta meillä ei ole käyttöä tableteille. Olemme niitä joskus kokeilleet, mutta niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Nämä tabletit kuitenkin halusin ja kun lähes ilmaiseksi sain, niin pitihän ne ostaa. Ne koristavat nyt meidän makuuhuoneemme seinää.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Määrittelyjä

Kokeilin eilen luistelua pitkästä aikaa. Se oli kivaa, vaikka jalkani eivät olleetkaan samaa mieltä. Edellisestä kerrasta on luultavasti lähemmäs kaksikymmentä vuotta. Inhosin koulussa sekä luistelua että hiihtoa. Ehkä pitää tarkentaa, että inhosin kaikkea muutakin koululiikuntaa. Mikä ei sinänsä johtunut lajeista tai siitä, että olisin ollut epäliikunnallinen. Opettaja vain oli sen verran kammottava, ettei liikunta juuri innostanut.

Pohdiskelin tässä yksi päivä, pitäisikö minun määritellä itseni jotenkin uudestaan tässä nykyisessä elämäntilanteessa. Siitä asti, kun ylipäänsä ymmärsin, että toisista ihmisistä voi kiinnostua muutenkin kuin kavereina, olen tiennyt kiinnostuvani vastakkaisesta sukupuolesta. Työssäni olen joskus tullut käyneeksi keskustelua nuoren kanssa seksuaalisen identiteetin löytämisen haasteista ja muistan sanoneeni, ettei yksi kokemus suuntaan tai toiseen vielä tee kenestäkään sen enempää heteroa, homoa kuin lesboakaan. Ehkä se asia siitä selkenee kuitenkin, sillä yhdellä kokemuksella tai ajan kanssa. Mutta jos aikuisena tekee saman poikkeaman, onko sitten automaattisesti jotakin? En osaa sanoa.

En ole itse kokenut tarvetta määritellä itseäni uudestaan sen vuoksi, että olen nyt suhteessa naisen kanssa. Mutta ilmeisesti minun pitäisi kuitenkin löytää itselleni jokin määritelmä muiden ihmisten vuoksi. Tämä ei nyt sinänsä liity mitenkään asiaan, mutta ei sitten yhtään nätimpiä määritelmiä ole löydetty? Onko rumempaa sanaa kuin hetero? Tai lesbo? Kauniita sanoja on maailma väärällään ja silti on keksitty tällaiset.

Mutta antaa määrittelyjen nyt olla. Lapseni haluaa hiihtää, joten äidin ei auta kuin kaivaa monot kaapista. Poika ei ole kiinnostunut siitä, mikä minä olen, kunhan olen äiti.

Ai niin. Mary von Törne, tervetuloa!