sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Luovuttamisesta

Joskus on kiva ottaa lasillinen viiniä hyvän ruuan kanssa. Tai kylmä olut erityisen haastavan viikon jälkeen. Mutta silti en harmistuisi, jos alkoholi häviäisi maapallolta kokonaan.

Työssäni tapaan paljon lapsia, joiden elämän viinapiru on katkaissut alkuunsa. Heidän katseestaan näen, että he tietävät jo sen, minkä minäkin tiedän. Ettei toisiin ihmisiin ole luottamista, ettei tässä maailmassa voi turvata kehenkään muuhun kuin itseensä. Minä haluaisin säästää heitä siltä totuudelta, mutta en minä sille mitään voi. Viina on vahvempi kuin yksikään viranomainen, se on vahvempi kuin mikään.

Alkoholistiperheitä on monenlaisia. Mutta aika lailla samat asiat me kaikki niissä opimme. Me opimme sen, ettei mihinkään voi luottaa. Aikuiseen ei voi turvata aina silloinkaan, kun tämä on selvinpäin. Jos jonain harvinaisena hyvänä hetkenä erehtyy kertomaan jotain itsestään, sen saa silmilleen, kun korkki napsahtaa seuraavan kerran auki.

Me opimme sen, että viina voittaa aina. Sillä ei ole mitään väliä, mitä on sovittu, mitä on luvattu. Kun viina vie, se vie kaiken. Anteeksi ei pyydetä, anteeksiantoa ei kaivata. Viina on se joka puhuu, se joka tekee. On niin hyvä sanoa, että enhän minä muuten, mutta kun olin humalassa. Se riittää aina selitykseksi vanhemmalle, mutta se ei selitä mitään lapselle.

Me opimme sen, että uni on ylellisyys, johon harvoin on varaa. Jostain syystä monilla alkoholisteilla on asiaa erityisesti yöllä. On helpompi herätä, jos ei ole alunperinkään kovin kummoisesti nukkunut. Sitä oppii olemaan varuillaan joka hetki. Pian ei tiedä, mitä hyvä yöuni onkaan. Vielä nytkin, lähes nelikymppisenä, nukun täysin levollisesti vain silloin, kun olen yksin.

Ja nyt, niitä lapsia katsellessani mietin, ja usein sanonkin, että kyllä te silti selviätte. Teistä voi tulla ihan mitä tahansa. Viina on vienyt teidän vanhempanne, mutta teitä sen ei tarvitse viedä. Uskokaa itseenne, luottakaa siihen, että pärjäätte. Ja he pärjäävät, koska heidän on pakko. Osa heistä pääsee elämässään hyvinkin pitkälle.

Mutta osa heistä ei silti selviä omille jaloilleen, ei tietenkään. Osa heistä päätyy samaan kuin vanhempansa. Osalle käy vielä huonommin. Heitä varten on viranomaisia, joiden pitäisi olla paikalla silloin, kun kaikki muu pettää alta. Usein tietysti viranomaisetkin pettävät, unohtavat tehdä sen, mitä on sovittu, unohtavat, että jossain on lapsi, josta kukaan ei pidä huolta. Järjestelmä toimii huonosti, luvattoman moni pääsee livahtamaan läpi verkostosta, jonka pitäisi olla jokaisen turvattoman ihmisen turva.

Näitä olen miettinyt nyt, kun siirryn lastensuojelusta toisiin tehtäviin. Uusi työ on suuri helpotus, mutta se on ollut myös yllättävän suuri suru. Näitä lapsia varten minä olen työtäni tehnyt, vaikka niin moni muu asia lastensuojelussa on ollut vaikea sietää ja kestää. Olen kokenut olevani heistä vastuussa, ehkä väärälläkin tavalla, olen antanut työhön kaiken, mitä minussa on ollut annettavaa. Nyt koen, että minun on aika pitää huolta perheestäni ja itsestäni. Pitää huolta näistä omista kasvavista lapsistani ja ehkä samalla hiukan myös siitä yksin jääneestä lapsesta, joka joskus kauan sitten itse olin.

Lastensuojelu tarvitsee kipeästi lisää tekijöitä, mutta minä en ole enää yksi heistä.

1 kommentti:

  1. Tavallaan kauniskin teksti. Mutta raadollinen ja niin tuttu.

    VastaaPoista