torstai 15. toukokuuta 2014

Synttäreitä

Taas on se aika vuodesta, kun alamme suunnitella tyttären syntymäpäiväjuhlia. Tähän asti olen välttynyt kaverisynttäreiden järjestämiseltä (kun muuttaa tiheästi, ei kaveripiiriä oikein ehdi muodostua), mutta nyt ajattelin sellaiset järjestää. Yllättäen tytär totesikin, ettei hän halua sellaisia. No, asia on kuitenkin hänellä nyt mietinnässä. Pikkuveljellä piti jo sellaiset edellisten synttäreiden yhteydessä olla, mutta sattuneesta syytä jouduimme pitämään hyvin pienimuotoiset synttärit ja kaverisynttärit jäivät odottamaan seuraavaa vuotta. Katsotaan nyt, kuinka käy tyttären kanssa.

Tarjoiluja olen miettinyt jo hyvän tovin, vaikka synttäreihin on melkein kuukausi aikaa. Kylmäsäilytystilamme ovat erittäin rajalliset, joten tarjottavien keksiminen vaatii aina hiukan luovuutta. Useimmiten on kuitenkin käynyt niin, että tarjottavien lista on mennyt viime hetkillä uusiksi, koska olemme olleet paskataudissa, flunssassa tai muuten vain sellaisessa kunnossa, ettei leipomista ole kukaan jaksanut eikä ehtinyt. Mokkapalat ja itse tehdyt pasteijat ovat vaihtuneet lennossa kaupan leipomuksiin. Kakku on sentään aina omatekoinen, sekin lähinnä ruokarajoitteiden takia.

Luulen, että lasten synttärimuistot ovat silti ihan hyviä. Tai sitten eivät. Ehkä tytär ei juuri siksi halua kavereita synttäreilleen, että kaikki synttärit tähän asti ovatkin olleet hänen mielestään ihan hirveitä. Tai sitten siksi, että viime synttärit päättyivät päivystysreissuun murtuneen käden takia. Saattoihan siitäkin jäädä trauma. Pitääkin ehkä kysyä.

torstai 8. toukokuuta 2014

Tehotonta

Blogin päivittäminen on ollut nyt kovin vaikeaa. Tai ei vaikeaa, se on itse asiassa ihan väärä sana. Mitäs vaikeaa siinä nyt on, että istahtaa koneelle ja kirjoittaa. Mutta kun päivät on opetellut uusia asioita ja illalla on vastassa se tavallinen kotielämä, niin aikaa ei ole jotenkin löytynyt. Sairasteluakin on riittänyt ihan omiksi tarpeiksi. Blogi on sitten jäänyt kaiken muun jalkoihin.

Onneksi on melkein kesä ja valoisaa. Iltaisin kaadun sänkyyn puolikuolleena väsymyksestä, mutta heräänkin sitten aikaisin puuhailemaan omiani ennen kuin lapset heräävät. Yksinäiset aamuhetket ovat ihania, melkein syntisen nautinnollisia. Saatan siivota, jumpata tai hörppiä teetä kaikessa hiljaisuudessa. Eivät ne pitkiä hetkiä ole, mutta niiden avulla jaksaa sitten aamun örrimörrit, jos sellaisia sattuu olemaan tarjolla. Vaikka täytyy myöntää, että hiljaisista hetkistä huolimatta kiukuttelen joskus aamuisin (onneksi en ihan joka aamu). Tänäkin aamuna paiskasin makuuhuoneen oven kiinni ja sanoin, että tehkää mitä teette, mutta minä lähden nyt töihin. En tietenkään lähtenyt, lähinnä siitä syystä, että olin vielä pyjamassa. Olisi ehkä kannattanut vaihtaa vaatteet ensin, uhkauksella olisi voinut olla jotain tehoakin.

Oven paiskaaminenkin on hiukan liioittelua. On vaikea paiskata ovea kunnolla kiinni, jos välissä on kuivuvaa pyykkiä.

perjantai 2. toukokuuta 2014

Toista aikuista

Se, että on perheen ainoa aikuinen, voi olla joskus raskasta. Minulle se ei ole sitä yleensä ollut. Jostakin syystä tämä perhemalli tuntuu minusta kaikkein luontevimmilta (ehkä se johtuu enimmäkseen oman pääni sekaisesta sisällöstä, ehkä opitusta mallista, ehkä planeettojen järjestyksestä, ehkä ei mistään näistä syistä vaan jostain ihan muusta). Hetket kolmistaan lasten kanssa ovat niitä elämän tähtihetkiä. Eivät tietysti ihan kaikki hetket. Jos molemmat lapset sattuvat samaan aikaan uhmaikään (tai oksennustautiin), niin kyllähän siinä toista aikuista kaipaa. Omat naperoni eivät tosin ole sattuneet olemaan uhmaikäisiä samaan aikaan ja minun kohta 37 vuotta kestänyt uhmaikäni ei merkittävästi haittaa perheen arkea. 

Aina silloin tällöin kuitenkin huomaan toivovani, että joskus joku veisi lapset aamuisin hoitoon. Että joskus voisi huolehtia lähtövalmiiksi vain itsensä, ehkä jopa hipsiä työpaikalle ennen kuin kukaan muu talossa herää. Että joku muu hellisi pois aamuäreydet, jaksaisi kiukut ja karkoittaisi väsymyksen pahantuuliset pikkupeikot.

Mutta sitten on aamuja, jolloin mikään ei mene pieleen, niin kuin esimerkiksi tämän viikon maanantaina. Eskarin pihassa pyyhin kyyneleitä silmistäni ihan vain siitä syystä, että kaikki oli sujunut niin hienosti. Lapset heräsivät hyväntuulisina, löysivät vaatteensa omatoimisesti, söivät nopsasti ja jäivät päiväkotiin ja eskariin reippaina ja hymyilevinä.

Joskus se vain on niin helppoa. Ja vaikka aina ei ole, niin en minä silti osaani miksikään vaihtaisi. Kaikki on juuri niin kuin pitääkin olla. Tietysti minä halusin olla äiti kokonaisessa perheessä; perheessä, jossa on molemmat vanhemmat. Sen sain, enkä osannut siinä unelmassa elää. Ehkä se oli lopulta jonkun toisen unelma, jonkun sellaisen, joka en enää ole, ehkä en koskaan ollutkaan. Siitä unelmasta on silti jäljellä puolet (ja ylikin) ja tämän puolikkaan kanssa pystyn elämään. Sen kanssa haluan elää.