perjantai 2. toukokuuta 2014

Toista aikuista

Se, että on perheen ainoa aikuinen, voi olla joskus raskasta. Minulle se ei ole sitä yleensä ollut. Jostakin syystä tämä perhemalli tuntuu minusta kaikkein luontevimmilta (ehkä se johtuu enimmäkseen oman pääni sekaisesta sisällöstä, ehkä opitusta mallista, ehkä planeettojen järjestyksestä, ehkä ei mistään näistä syistä vaan jostain ihan muusta). Hetket kolmistaan lasten kanssa ovat niitä elämän tähtihetkiä. Eivät tietysti ihan kaikki hetket. Jos molemmat lapset sattuvat samaan aikaan uhmaikään (tai oksennustautiin), niin kyllähän siinä toista aikuista kaipaa. Omat naperoni eivät tosin ole sattuneet olemaan uhmaikäisiä samaan aikaan ja minun kohta 37 vuotta kestänyt uhmaikäni ei merkittävästi haittaa perheen arkea. 

Aina silloin tällöin kuitenkin huomaan toivovani, että joskus joku veisi lapset aamuisin hoitoon. Että joskus voisi huolehtia lähtövalmiiksi vain itsensä, ehkä jopa hipsiä työpaikalle ennen kuin kukaan muu talossa herää. Että joku muu hellisi pois aamuäreydet, jaksaisi kiukut ja karkoittaisi väsymyksen pahantuuliset pikkupeikot.

Mutta sitten on aamuja, jolloin mikään ei mene pieleen, niin kuin esimerkiksi tämän viikon maanantaina. Eskarin pihassa pyyhin kyyneleitä silmistäni ihan vain siitä syystä, että kaikki oli sujunut niin hienosti. Lapset heräsivät hyväntuulisina, löysivät vaatteensa omatoimisesti, söivät nopsasti ja jäivät päiväkotiin ja eskariin reippaina ja hymyilevinä.

Joskus se vain on niin helppoa. Ja vaikka aina ei ole, niin en minä silti osaani miksikään vaihtaisi. Kaikki on juuri niin kuin pitääkin olla. Tietysti minä halusin olla äiti kokonaisessa perheessä; perheessä, jossa on molemmat vanhemmat. Sen sain, enkä osannut siinä unelmassa elää. Ehkä se oli lopulta jonkun toisen unelma, jonkun sellaisen, joka en enää ole, ehkä en koskaan ollutkaan. Siitä unelmasta on silti jäljellä puolet (ja ylikin) ja tämän puolikkaan kanssa pystyn elämään. Sen kanssa haluan elää.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti