keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Seitsemän kurjaa vuotta ja muuta hölynpölyä

Kun horoskooppi sanoo, että edessäsi on jännittäviä aikoja, tekisi mieli juosta karkuun. Tosin en tiedä, kuinka elämäänsä juoksisi karkuun. Tai tiedän, tietysti, olenhan sitä tehnyt kerran jos toisenkin.

Horoskoopin mukaan minulla pitäisi olla menossa romanttisin kesä miesmuistiin, tai ainakin viimeisen seitsemän vuoden kurjan jakson jälkeen. Siltäpä tuo näyttää. Ehkä en kaipaa romantiikkaa sen enempää kui jännitystäkään. Tasaista arkea minulle kiitos, ja runsain mitoin. Sitäpaitsi edeltävät seitsemän vuotta eivät ole olleet läpeensä kurjia. Siihen seitsenvuotiskauteen ei ole sattunut kuin yksi avioero ja se teki elämästä kurjaa ehkä vuodeksi. Keskimäärin sanoisin siis, että vuodet ovat olleet varsin hyviä.

Onneksi en usko horoskooppeihin. Aloitan lomani (ensi viikolla) siis luottavaisin mielin. Kolme viikkoa enimmäkseen ilman aikatauluja, se on kaikki, mitä lomaltani vaadin. Muuten on ihan sama, sataako vettä tai pikku-ukkoja, onko tekemistä vai eikö ole. Kunhan ei tarvitse herätä klo 6 ja hoputtaa lapsia hoitoon. Sitä lajia kun on syksyllä taas luvassa riittämiin.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Pilvisiä kesäaamuja

Katselin aamulla töihin ajaessani ympärillä vaihtuvia peltoja ja ajattelin, että on onni olla elossa kesäisenä (pilvisenä ja tuulisena) aamuna, katsella ohi vilahtavia peltoja ja olla matkalla töihin. Uusi työ on ollut iso ilo, vaikka toki siinäkin omat hankaluutensa ja mutkansa on. Ei sellaista työtä olekaan, jossa ei jokin kohta tökkisi. Tai ehkä on, mutta tuskin sosiaalialalla. Mutta kaikkinensa kuitenkin, vaikka pelkäsin muutosta, niin parempaan tässä on menty. Niin se yleensä kuitenkin menee. Vaikka isojakin muutoksia tekisi ja vaikka menisi vähän pieleenkin, niin harvoin sitä vanhaan kaipaa. Tai ehkä joku kaipaa, mutta minä en yleensä.

Viime aikoina on tullut mietittyä parisuhteita pitkään ja perusteellisesti. Suhteen päättyminen tuppaa yleensäkin sitä aiheuttamaan, mutta ehkä nyt erityisesti. Minä en tästä nuorru ja markkina-arvo laskee kiihtyvällä vauhdilla koko ajan. Niinhän tässä käy, että kiikkustuolissa istun yksin ja saan syyttää siitä pelkästään itseäni. Välillä uskottelen itselleni, että juuri sitä minä haluankin. Olla yksin, itsenäinen (ja itsepäinen), huolehtia omista ja vain omista asioistani. Siinä on tietty houkutus. Helpompaa se on, eittämättä, olla yksin kuin kaksin.

Ja silti. Vaikka kuinka saan itseni välillä uskomaan siihen, että olen täydempi, ehyempi ja kaikin puolin parempi (tai ainakin siedettävämpi) ihminen ilman parisuhdetta, niin jostain se aina tulee: ikävä toisen syliin, kaipuu olla rakastettu. Siitä ei tahdo päästä eroon, vaikka tekisi mitä.

Kaikkea ei voi saada, sen minä kyllä tiedän jo. Mutta minkäs teet. Toisen kanssa ei osaa olla, yksinkään ei ole täysin tyytyväinen. Mutta ehkä se riittää, että pilvisenäkin kesäaamuna on kuitenkin hyvä olla itsensä kanssa, vaikka se olisikin sitten kaikki, mihin tässä elämässä pystyy. Eikö sekin ole jo paljon?