sunnuntai 31. elokuuta 2014

Varkaita ja pelastajia

En voi käsittää tätä ajan vähyyttä. En millään ehdi tehdä kaikkea, mitä olen tehnyt ennen. Aikaa on saman verran kuin ennenkin, tekemistä on saman verran kuin ennenkin. Mutta en millään ehdi tehdä sitä, minkä olen ennen ehtinyt. Epäilen, että joku varastaa minulta päivittäin tunnin tai kaksi, muuta selitystä en keksi

Kävin tässä vähän aikaa sitten psykiatrisella osastolla. Eräs potilas lupasi pelastaa minut, jos menen hänen huoneeseensa. Koska olin lasten kanssa, päätin jättää pelastuksen väliin. Ehkä olisi kuitenkin pitänyt jättää lapset hetkeksi hoitajien hellään huomaan ja mennä katsomaan, minkälaatuisesta tapahtumasta oikein olisi ollut kyse. Olisin voinut hyötyä pienestä pelastuksesta. Tai isostakin.

perjantai 29. elokuuta 2014

Älä aja päälle

En ole pitänyt itseäni itkeskelijätyyppinä. Tällä viikolla olen kuitenkin itkenyt "Älä aja päälle"-kyltin ohi (en yli) ajaessani. Olen itkenyt kuunnellessani tarinaa jonkun toisen päättyneestä rakkaudesta (ihan tuntematon tyyppi radiossa). Olen itkenyt katsoessani ohjelmaa, jossa eläkeikäiset ihmiset tutustuivat tyttärensä ulkomaalaiseen mieheen (se lämpö, jolla vanhemmat puhuivat tyttärestä ja tämän puolisosta). Olen itkenyt yhden entisen kumppanini ajaessa vastaan (hän tulee vastaan lähes joka aamu, eikä siinä ole oikeasti mitään itkemistä). Olikohan tässä kaikki? Muutaman kerran on lisäksi tainnut olla itku lähellä ihan silkasta väsymyksestä, mutta puhti ei ole riittänyt varsinaiseen itkemiseen.

Minun lienee aika tarkistaa käsitystä itsestäni myös tässä suhteessa. Kerta kaikkiaan en välillä tiedä, kuka tämä peilistä katsova tyyppi oikein on. En ole ihan varma, haluanko edes tietää. Oikeastaan haluaisin eroon koko naisesta. Ette usko, kuinka masentavaa seuraa hän on.

Mutta hyvä puoli tässä on se, että jo kahteen kertaan nitistetty silmätulehdukseni palasi takaisin kiusaamaan minua. Voin itkeskellä kaikessa rauhassa vaikka päivät puhki, silmät kun ovat joka tapauksessa punaiset, vetistävät ja turvonneet.

lauantai 23. elokuuta 2014

Turvatyyny

Muutokset ovat joskus vaikeita, aikuisellekin, mutta erityisesti pienille ihmisille. Meillä on muutoksia taas kiukuteltu iltaisin, missä sitä lapsi muualla kiukuttelisi kuin kotonaan. Vaikka välillä sitä toivookin, että se koululapsi tulisi kotiin ja kotilapsi menisi kouluun.

Tässä yhtenä iltana keinuttelin kiukkupuuskan jälkeen itkuun purskahtanutta tytärtä sylissä ja kuiskailin hänen hiuksiinsa, että hän on tärkeä ja ihana ja että rakastan häntä kovasti. Tyttö tyyntyi ja nukahti lopulta iltasadun jälkeen levolliseen uneen.

Siinä nukkuvan lapsen vierellä makoillessani mietin, olisiko oma taival ollut toisenlainen, jos joku olisi joskus ottanut syliin ja sanonut, että olen tärkeä ja rakas. Olisinko osannut luovia tässä elämässä eri tavalla, ehkä kulkea suorempaa tietä, jos olisin tiennyt olevani jollekin tärkeä? Olisiko rakkaus toiminut turvatyynynä pahimmissa töyssyissä, ollut pehmuste kovissa kohdissa? En tiedä, ehkä se ei olisi muuttanut mitään, ehkä kaikki olisi silti pitänyt opetella kantapään kautta.

Nyt ainakin tiedän, että olen tärkeä ja rakas näille pienille ihmisille. Se tuntuu hyvältä.


torstai 21. elokuuta 2014

Kriisejä

Sanoin tässä yhtenä päivänä, että minulla on pieni ikäkriisi. Se ei ollut totta. Minulla on iso ikäkriisi. Minulla on myös suuri parisuhdekriisi (mutta ei parisuhdetta) ja nämä kaksi asiaa liittynevät jollain tavoin toisiinsa. Olen pohdiskellut jollekin parisuhdeleirille menoa itsekseni, koska tässä elämässä en onnistu pääsemään sellaiselle yhdenkään kumppanin kanssa. Niin tehokkaaksi olen suhteissani tullut, että leiri pitäisi ymmärtää varata ennen parisuhteen alkamista, muuten sinne ei ehdi ennen kuin suhde on ohi. Olen kyllä miettinyt, että pyytäisin leirille jonkun entisistä kumppaneistani, mutta hiukan tuntuu siltä, ettei se ole parhaita ideoitani.

Kriiseilen minä muutakin kuin parisuhdetta. Esimerkiksi sitä, etten ole saanut elämässäni mitään aikaan. Itse asiassa olen kyllä saanut aikaan kaiken, mitä olen halunnut, mutta ihan toisella tavalla kuin olen halunnut. Ei luulisi olevan väliä, mutta näyttää olevan. Sitäpaitsi olen alkanut pohtia, olenko alunperinkään halunnut oikeita asioita. Kriiseilen myös sitä, etten ole kasvanut ihmisenä sitten teinivuosien juuri lainkaan, ja puhun nyt lähinnä henkisestä kehityksestä. Kyllä minä muilla tavoin olen kasvanut ja sitäkin tuskailen. Tytär kysyi tässä yhtenä päivänä kasvaako äiti vielä ja totuuden nimessä oli vastattava, että hyvin suurella todennäköisyydellä kasvaa. Pituutta tuskin kuitenkaan on luvassa.

En pidä ikäkriiseistä. Olen kuitenkin päätellyt, että epäilemättä asiat ovat tällä hetkellä aika hyvin, koska ehdin murehtimaan näitä kaikkia typeryyksiä. Tähän asti elämä on vienyt voimat sen verran tehokkaasti, ettei millään muulla kuin arjen pyörittämisellä ole ollut suurtakaan merkitystä. Olisiko elämä käynyt peräti liian helpoksi? Vai onko kenties vain tullut aika katsoa peiliin ja todeta, että tuolle tyypille on tehtävä jotain?