maanantai 15. syyskuuta 2014

Paloja

Minulta kysytään aina silloin tällöin, olenko kirjoittanut jotain. Vastaan, että en ole. Enkä ole. Kirjoittajakoulun jälkeen en ole kirjoittanut oikeastaan juuri mitään, en ainakaan mitään maininnan arvoista. Opinnoilla oli (jos oikein muistan) alunperin tarkoitus lisätä omaa kirjoittamista, mutta toisin kävi. Ryhmässä oli kirjoittajia, joilla oli sekä kirjoittamisen lahja että valtava palo tuottaa tekstiä. Minulta se palo hävisi siinä opintojen aikana. Siinä huomasi, että keskinkertaisia tekstejä on jo maailma pullollaan, metsää ei kannata enempää tuhlata siihen puuhaan. Minunkin kaappini ovat täynnä tekstejä vuosien varrelta, enkä lue niitä koskaan. Ne ovat tylsiä, jos ihan totta puhutaan.

En pidä pahana sitä, että se palo hävisi. Kaipasin kirjoittamista jonkin aikaa, mutta sen tilalle tuli muuta, niin kuin elämässä usein käy. En enää haaveile kirjailijan elämästä, se haave kuului aikaan, jolloin kaikki muukin oli toisin. Haaveilen kyllä edelleen toisenlaisesta tavasta ansaita toimeentuloni, mutta se ei liity enää millään tavalla kirjoittamiseen.

Olen ajatellut, että joku päivä tuhoan vanhat tekstini. Turhaan täyttävät kaappeja. En joka tapauksessa halua, että perilliseni joutuvat niitä joskus kantamaan roskiin, kun kerran voin tehdä sen itsekin. Mutta kyllä minä ne käyn läpi vielä ennen sitä. Heitän hyvästit. Muistelen hetken sitä innosta hehkuvaa, vasta äidiksi tullutta naista, joka uskoi asioihin, joihin minä en enää usko. Naista, jonka tie näytti suoralta ja turvalliselta ensimmäistä kertaa tässä elämässä.

Kirjoittamisen palon katoaminen ei tuota tuskaa. Mutta se kaikki muu, se kaikki, mikä niihin aikoihin liittyy, se tekee vieläkin kipeää. Niin sen pitääkin tehdä. Koska sitten ehkä myös muistaa, miten vähän ihminen lopulta ymmärtää, miten suuria ratkaisuja on valmis tekemään tietämättä yhtään, mitä niillä ratkaisuilla aiheuttaa itselleen ja toisille. Ehkä se kipu auttaa seuraavassa käännekohdassa pysähtymään ajoissa, miettimään asioita silloin, kun miettimiseen vielä on mahdollisuus.

2 kommenttia:

  1. Haa, tämä selittää sen, miksi tähän blogiin jää koukkuun! Olet treenannut jo ennen blogia!

    Nimim. Lopusta alkuun -lukija

    VastaaPoista
  2. Onpas hauskaa saada kommentti näin vanhaan tekstiin! Olen treenannut, tunnustettava on. Ala-asteikäisenä kirjoitin runoja, joista sydänveri tihkui niin, että heikompia hirvittäisi. Mutta siitä se lähti ja siitä se on jatkunut. Kirjoitin novelleja, romaanikyhäelmiä, runoja ja kaikkea siltä väliltä. Nykyisin en kirjoita enää muuta kuin tätä blogia.

    VastaaPoista