maanantai 20. lokakuuta 2014

Näin se päättyy

Luin Kathleen MacMahonin kirjan Näin se päättyy. Kirja on rakkaustarina, kuinka ollakaan. Aika suuri osa kirjoista on. Se rakkaustarina ei niin jäänyt mieleen, vaikka se oli ihan kelpo rakkaustarina. Mutta eivätkö ne kaikki ole? Ainakin niille ihmisille, jotka niitä rakkauksia elävät todeksi. Tietysti romaanihenkilöt eivät ihan varsinaisesti elä. No niin, tämä ei ollut se, mistä minun piti kirjoittaa. Vaan siitä, että kirjassa oli jossain kohtaa (yritin jälkikäteen etsiä sen kohdan, mutta en tietenkään löytänyt) toisen päähenkilön pohdintaa, miten tietyssä pisteessä elämää on valmis jättämään menneen taakseen, mutta ei kuitenkaan ihan valmis siirtymään uuteen elämään. Minulla on usein, varsinkin elämän käännekohdissa, tällainen olo. Mennyt on jo mennyttä, eikä sitä enää haikaile takaisin, mutta silti ei tunnu siltä, että haluaisi vielä siirtyä eteenpäin. Siinä kohtaa tarvitsisi pienen loman omasta elämästä. Aika saisi pysähtyä, elämä seisahtua muutamaksi viikoksi ja sitten se voisikin taas pyörähtää käyntiin. Mutta niinhän ei käy. Mikään ei seisahdu, mikään ei hiljene siksi, että minä tarvitsisin aikaa hengähtää. Kaikki pyörii eteenpäin tasaisen varmasti (tai ei aina niin tasaisesti, välillä hyvinkin pomppivasti) ja hiukan epäilen, että jatkuvasti kiihtyvällä tahdilla. Siltä se ainakin tuntuu. Mikä ei tietysti ole aina sama asia kuin totuus. Jos mitään totuutta on olemassakaan. Tuskin on.

Samapa tuo sinänsä, nyt ei ole tarvetta siirtyä mihinkään, eikä myöskään miettiä menneitä tai tulevia. Tässä on ihan hyvä juuri nyt. Vaikka näin ei pitäisi koskaan, koskaan, koskaan sanoa. Ihan sama kuin sanoisi, että enpä ole sairastanut pitkään aikaan. Flunssa iskee ennen kuin ehtii sanoa lausetta loppuun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti