torstai 17. joulukuuta 2015

Irvunakkeja ja ketsuppia

Flunssa paukahti päälle, vaikka kuinka olin toivottanut sen painumaan sinne, missä pippuri kasvaa. Tästä tuli mieleen se ainoa pippuripuu, jonka olen koskaan nähnyt, jossain raunioiden lähellä. En muista, missä ne rauniot olivat, mutta epäilemättä jossain Tunisian liepeillä. Saatan kyllä houraillakin, sen verran doupattu olen. Aion nimittäin pyristellä töissä loppuviikon, etten huku kaaokseen jo heti ensimmäisinä työpäivinä lomani jälkeen. Vaikka en tiedä, onko siitä mainittavaa hyötyä. Saatan hukkua silti.

Joulusuunnitelmista tipahtavat epäilemättä ainakin katkaravut. Luultavasti en tee päiväkausiin mitään ruokaa, syön irvunakkeja ja ketsuppia. Ehkä myös litrakaupalla vihreää teetä, johon olen kehittänyt addiktion. Oikeastaan en edes pidä vihreästä teestä, mutta himoitsen sitä siitä huolimatta. Näinhän saattaa joskus käydä myös ihmisen kanssa, mikä ei ehkä ikinä lakkaa hämmästyttämästä.

En kyllä erityisemmin pidä nakeistakaan. Ehkä vaihdan nakit mustikoihin. Säästyy ketsuppikin lapsille.

Minua sanottiin tänään tyylikkääksi. Masennuin. En oikein tiedä miksi. Jotenkin tuli vanha olo. On punainen nenä ja pää tukossa, sitten joku sanoo tyylikkääksi. Ihmisten välinen kommunikointi on niin perin juurin kummallista, että taidan luopua siitä. Tunne-elämä on toinen kummallinen juttu. Taidan luopua siitäkin.

Ehkä otan huomenna hiukan vähemmän lääkkeitä. Jään peiton alle. Odotan joulua. Sen ohi lipumista.

tiistai 15. joulukuuta 2015

Kevätolo

Hetken on ollut sellainen olo, ettei elämästä ole mitään erityistä sanottavaa (ja se piti nyt tulla sanomaan). Lapset toipuvat flunssasta. Minä olen ehkä sen vasta saamassa, mutta kieltäydyn kunniasta, koska pian on loma. Syön hullun lailla c-vitamiinia. Ja mustikoita. Luultavasti turhaan. Vaikka ei kai mustikoita voi syödä turhaan, olen marjauskovainen, mutta flunssa saattaa silti tulla. Se tuntuisi kuitenkin nyt epäreilulta. Ja juuri sellaista elämä on.

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin enimmäkseen sellainen olo, että keväthän tässä on tulossa. Vaikka joulukaan ei ole vielä ohi. En tiedä, miksi on sellainen fiilis. En ole rakastunut, mitään siihen viittaavaakaan ei ole näköpiirissä. Tosin melkein meinasin päätyä treffeille, mutta en päätynyt, millä uskon olleen tarkoituksensa. En yritä uudestaan. Aamuisin pimeys tuntuu hiukan masentavalta, siltä se tuntuu iltaisinkin. Mutta silti on kevätolo. Ehkä ehdin lomalla analysoida, mistä se johtuu, ellen makaa kuumehoureisena peiton alla. Toisaalta ei ehkä tee pahaa, vaikka joku asia aina silloin tällöin jäisi analysoimatta.

torstai 3. joulukuuta 2015

Joulu saa tulla

Pahin ruuhka on takana. Työ on taas työ, ei loputtoman raskas taakka, josta ei toivu.

Viikonloppuna juhlitaan pojan synttäreitä. Etuajassa, koska tämä valon lapsi on syntynyt niin lähellä joulua, että ihmisillä on jo joulukiireensä. Synttäreiden jälkeen alamme järjestellä kotia uuteen uskoon, lapset saavat vähän enemmän omaa tilaa. Ehkä minäkin.

Joulun vietän yksin. Voisin mennä sinne tai tänne, mutta en halua. Joulu ei ole varsinaisesti joulu silloin, kun lapset ovat isänsä luona. Miksi siis väkisin vääntää, kun ei siltä tunnu. Sitäpaitsi olen väsynyt, en enää täysin uupunut, mutta silti väsynyt. Kaipaan lepoa ja rauhaa, en joulunkelloja ja kilkatusta.

Joulu tuntuu silti hyvältä. Laiskahkoja ajatuksia pyhistä pyörii mielessä. Viltti ja villasukat. Sitrusmarinoidut katkaravut. Yökirkko ja hautausmaan kynttilämeri. Raikas talvinen sää, tai ehkä sateinen. Homejuusto ja lasten leipomat piparit. Lasi punaviiniä tai glögiä. Hiljaisuus.

Ehkä näistä toteutuvat kaikki, ehkä ei yksikään. Mutta se on varmaa, että tämän pitkän, turhan työteliään syksyn jälkeen aion hengittää rauhassa ja syvään. Hengitän toisen kerran ja kolmannen. Ja kun riittävästi olen hengitellyt, käyn unille joulukuusen valojen himmeässä loisteessa. Tietäen, ettei aamulla ole kiire mihinkään.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Eri asia

Kokeilin gluteenitonta spagettia. Minun ei pitäisi pastaa syödä lainkaan, olen sen jälkeen ihan turvonnut ja valmis untenmaille. Tämän gluteenittoman version jälkiseuraamukset olivat lievemmät ja makukin oli ihan mainio. Tuoksu ehkä hieman outo, varsinkin keittäessä. Lapsille meni täydestä, eivät edes tajunneet syövänsä jotain tavallisesta poikkeavaa. Ovat hyvin epäluuloisia lapsia, joten kyllä se varmasti aika lähelle tavallista pastaa pääsi. Saatan kokeilla toistekin.

Toissayönä näin unta, että olin ihanassa, rentouttavasssa hieronnassa. Olin niin autuas, että jossain vaiheessa käännyin hiukan kiittääkseni hierojaa. Ja katsos vaan, itse viikatemies siellä minua hieroi. Luiset sormet eivät näemmä hieromista haittaa.

Minulla on tänään vapaapäivä. Palkaton, joten näkyy sitten tilipussissa. Mutta pieni tauko on nyt tarpeen. Enimmäkseen siivoan tulevia synttäreitä varten, mutta teen sen ilolla, kun ei tarvitse mennä töihin. Tulee ihan mieleen koulun joulunäytelmä, jossa katoin pöytää ja lauloin "Ain laulain työtäs tee". Tuntuu uskomattomalta, että olen joskus ihan omasta tahdostani laulanut julkisesti. Nykyisin en laula. Paitsi lastenlauluja, jostain syystä ne ovat poikkeus. En tiedä miksi. Ehkä siksi, ettei niiden tarkoitus ole varsinaisesti laulaminen vaan lasten laulattaminen. Miten se sitten on eri asia? En tiedä. Se vain on.

perjantai 20. marraskuuta 2015

Kodinkoneita

Päätin olla ostamatta uutta blenderiä. Minulla on ollut niitä monta. Viimeksi kodinkoneliikkeessä myyjä sanoi, etteivät ne kestä päivittäistä käyttöä. Pitäisi kestää, jos minulta kysytään, mutta ei tietysti kysytä. Ovat kyllä lyhytikäisiä laitteita. Raakaruokablogeissa törmää koko ajan johonkin supertehokkaaseen laitteeseen, olisikohan ollut Vitamix. Sellainen minunkin pitäisi ostaa. Mutta en osta. Käytän sauvasekoitinta. Ehkä sekään ei kestä päivittäistä käyttöä, mutta toisaalta se on ollut minulla jo varmaan kymmenen vuotta melko vähällä käytöllä, joten ei siinä pahasti tule takkiin, jos hajoaa.

Tässä kuitenkin vielä edesmenneen blenderin muistolle yksi aamupala. Smoothie, jossa jotain marjoja (muistaakseni mustikkaa ja mansikkaa), banaania, pinaattia, avokadoa ja luultavasti myös jotain öljyä. Kauramaitoa niissä aina myös on, mutta se näyttää kuvanottohetkellä vielä puuttuneen. Noista muista roippeista tein mehun. Hyvää oli.



perjantai 13. marraskuuta 2015

Palava taivas

Taivas voi todellakin palaa. Eilisen aamun auringonnousu oli niin kaunis, että ihan harmitti, kun ei sitä kenenkään kanssa voinut jakaa. Ei kyllä oikeasti harmittanut, mitähän nyt taas oikein puhun. Se vain harmitti, etten voinut kääriytyä vilttiin jossain ihanalla, sumuisella rannalla ja jäädä ihailemaan tätä luonnonihmettä. Piti mennä töihin. Onneksi ehdin kuitenkin nähdä, vaikkakin vain auton ikkunasta. Sekin riitti haltioitumiseen.

Pikkujouluja suunnitellaan. En ole menossa, vaikka kuitenkin saatan lopulta mennä. Sattuivat juuri vapaapäiväksi, jolloin olin ajatellut olla kaukana työpaikasta. Pikkujouluissa en tosin olisi ihan konkreettisesti työpaikalla. Täytyy tätä vähän pohtia.

Viikonloppuna lupasin leipoa tiikerikakun. Sitä toivottiin. Pieniä ovat onneksi toiveet ja helposti toteutettavia. Tähän pystyn ja kykenen. Tietysti voi käydä niin, kuin kävi eilen mustikkasmoothieta tehdessäni. Kannu hajosi sitä nostaessa ja koko upean mustikkainen satsi levisi pitkin keittiötä. Sitä löytyy vieläkin, luultavasti pitkään. Koko päivän olinkin hekumoinut sillä, että laitan illalla itselleni ja tyttärelle ihanan, terveellisen, hyvänmakuisen juoman. Jos asioita kovasti etukäteen hekumoi, ne tuppaavat tapahtuessaan latistumaan.

Yritän silti leipoa. Taikina on hyvää, vaikka sen lattialta nuolisi. Ehkä täytyy ensiksi imuroida.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Lobotomia

Kotini siisteystaso on laskenyt pysyvästi. Alan tottua. Aivoni toteavat asianlaidan: sotkuista on, mutta se jokin, joka ennen tapahtui, jää nyt tapahtumatta. Se, joka sai aikaan halun siivota. En tiedä, kuinka näin on käynyt. Ehkä minulle on tehty nukkuessani lobotomia. Se selittäisi monta muutakin asiaa.

Kävin viikonloppuna ostoksilla ja syömässä mummoni kanssa. En ole pitkään aikaan nauranut yhtä paljon. Tuntui siltä, että elämä on lopulta aika kivaa. Nyt, tiistain huvetessa kohti loppuaan, elämä ei tunnu enää yhtä kivalta. Minulla taitaa olla tässä haaste. Nykyisinhän ei ole ongelmia, on vain haasteita. Haasteeni on nyt siis siinä, että arkipäivät klo 8-16 välillä ovat hiukan hanurista, mutta elämä on muuten vielä aika kivaa. Tosin koko ajan vähenevässä määrin, kun siitä kivastakin ajasta tahtoo iso osa huveta toipumiseen. No, kivaahan ei ole kukaan luvannutkaan. Olen tehnyt tilanteelle minkä voin. Aika näyttää riittääkö se.

Näytän siltä, että kolmannen lapsen syntymää ei tarvitse odotella enää kovin kauan. Se on harmillista, koska vielä vähän aikaa sitten näytin mielestäni paremmalta kuin pitkään aikaan. Tämä ei tietysti olisi niin harmillista, jos se kolmas lapsi oikeasti olisi tulossa, mutta eihän se ole. Kyllä tämä ihan on suklaata, pullaa ja muuta perushöttöä. Se on hiukan kiusallista, koska huomaan jo tuttujen vilkuilevan vatsanseutuani. Useimmat tosin tietävät myös seksielämäni vajavaisuuden, joten johtopäätös on varmasti yleisesti se, että nyt se on vetänyt vähän överiksi. Niin kuin olenkin. Olisi kyllä mukavampi, jos ihmiset ajattelisivat, että olen vetänyt överiksi seksielämäni, enkä pullansyöntiä.


sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Väärässä

Vilkaisin vanhoja novellejani etsiessäni kadonnutta intohimoa. On onni, ettei niitä kukaan suostunut julkaisemaan. En tiedä, mitä oikein olen ajatellut. Niin ankeita ovat, että lukija luultavasti vetäisi kaulansa ympärille lujan solmun, jos loppuun pääsisi. Harkitsin sitä itsekin.

Viime talven olen muistanut väärää vainajaa. Vaikka ehkä he eivät pane merkille, mihin lyhtyyn sen kynttilänsä vie. Tästä minulla ei ole täyttä varmuutta. Väärään lyhtyyn olen joka tapauksessa vienyt. Nyt on oikeassa, mutta minulla on hiukan huono omatunto. Tuntuu siltä, että olen hylännyt sen toisen. Ehkä vien tänään hänellekin kynttilän.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Putkia

Lapset ovat tilanneet isäpuolen. Tässä yhtenä iltana kesken hampaanpesun esikko kysyi, koska meille tulee isäpuoli? Meinasin sanoa, ettei sellainen kuulu sanavarastooni, mutta kysyin kuitenkin, että miten niin? Kun on äitipuoli, niin pitäisi olla isäpuolikin. Sanoin, että heillä on varsin kelvollinen isä, ei siinä isäpuolia enää tarvita.

Nyt on kuitenkin menty niin pitkälle, että tiedämme jo, missä isäpuoli nukkuu. Paitsi, jos se haisee. Siinä tapauksessa kukaan ei oikein halua sitä viereensä. Kuopukseni esitti toivomuksen, että isäpuoli ei saisi rakastaa äitiä (siis minua), johon totesin, että kai sen vähän on rakastettava, eihän se muuten meille tulisi. Lisäsin, että kyllähän se teitäkin rakastaisi. Esikko totesi tähän, että eipäs rakastaisi, me oltaisiin sille hirveitä.

Isäpuolen etsintään aika on otollinen, ainakin jos haluaa putkimiehen. Tontillahan niitä vilisee. Toistaiseksi olen yrittänyt pysytellä poissa heidän tieltään, en ehkä kuitenkaan tarvitse putkimiestä. Enkä nyt tarkoita sitä, että en haluaisi juuri putkimiestä, he ovat varmastikin ihan kelpo sakkia. Mutta ylipäänsä se isäpuoli luuratkoon siellä missä tähänkin asti.

Evakon ajankohta on jotakuinkin selvillä. Helmikuulla asustelemme jossain muualla, ellei jotain kummallista tapahdu, tosin sitähän remonteissa tämän tästä tapahtuu. Kevääseen asti tuskin silti venyy, vaikka sitä vähän toivoin. Mutta ei se mitään, lähdemme sitten kun aika on. Veikkaan, että sen jälkeen on aika ihana palata kotiin.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Intohimon tarpeessa

Päätin lopettaa itsesäälissä rypemisen. Siinähän voi aikansa rypeä, mutta lopulta siihen hukkuu. Nyt ei oikein ehtisi hukkua. Joskus se vaan on niin, että moni asia menee vituiksi, mutta sehän on vain elämää. En erityisemmin pidä kiroilusta, mutta olen alkanut taas harrastaa sitä, erityisesti työpaikalla. Se on merkki siitä, että hidastaminen olisi ollut tarpeen. Minua ympäröivä todellisuus on kuitenkin sitä mieltä, että hiiteen hidastaminen, lyödään pökköä vaan pesään, kun sinne kerran mahtuu.

En ole vielä ihan varma, kuinka käytännössä löydän valoisamman puolen tästä kaikesta. Sellainen on, sen tiedän. Onhan täysin mahdollista, että putkiremonttievakossa veneen alla koen täydellisen valaistumisen ja ymmärrän viimein, mitä hemmettiä täällä oikein räpiköin ja mihin voisin räpiköidä seuraavaksi. Se on nimittäin hiukan epäselvää.

Yhdestä asiasta olen kuitenkin melko varma (ihan varma en ole nykyisin mistään). Tarvitsen elämääni intohimoa. Ihan sama, mitä kohtaan, kunhan jotakin. Muistan vielä sen kirjoittamisen palon, kun lasten nukkuessa hakkasin läppäriä sormet verillä (liioittelen tietenkin, siis verisiä sormia, paloa en). Sittemmin se palo on laantunut. Jokunen intohimoinen rakkaussuhde on sen jälkeen (ja sitä ennen) tullut vastaan, mutta se ei ole nyt realistinen vaihtoehto. Reiki sai jonkinlaiset sävärit aikaiseksi, mutta sekin on hiukan jäänyt taka-alalle. Sitä tosin voisi hiukan lämmitellä. Raakaruuastakin innostuin hetkellisesti, mutta en riittävästi.

Innostusta, paloa, intohimoa. Näitä lisää. Ihan tuntuu siltä, että tätä olen hokenut ennenkin. Voi olla, että olenkin. Toteutus on vain jäänyt uupumaan. Nyt panen toimeksi. Heti kun keksin, missä asiassa. 

PS. Vilkaisin vanhoja tekstejäni. Taidan tarvita jotain ihan muuta kuin innostusta. Olisiko ehkä rauhoittavia?

maanantai 26. lokakuuta 2015

Haaveissa vain

Puoli viideltä aamulla jälkikasvu heräsi riitelemään siitä, kumman vuoro on käydä ensin vessassa. Meillä ei käydä koskaan yöllä vessassa (ei siksi, että se olisi kiellettyä, sitä ei vain tapahdu), mutta jälkeläiseni eivät siedä ajan mielivaltaista siirtelyä. Haaveilen kellottomasta elämästä.

Aamulla ei tullut lämmintä vettä. Olin ajatellut tiskata. Harkitsin hetken veden keittämistä tiskiä varten, mutta keitin kuitenkin vain kaakaota ja teetä varten. Teen tosin jätin juomatta, kaakaon esikko luultavasti joi.

Sain palapelin valmiiksi, eikä minulla ole uutta. Elämänhallintani rakoilee. Palapeliä kootessani voin kuvitella, että pihamaata ei ole revitty auki putkiremonttia varten, että auto ei ihan vielä hajoa eikä minulle olla sälyttämässä lisätöitä kun en entisistäkään säällisessä ajassa selviydy. Kun lakkaan siirtelemästä niitä pieniä, aina takuuvarmasti johonkin sopivia palasia, tipahdan todellisuuteen, jossa mikään ei sovi mihinkään. Ei ole kyse siitä, ettenkö pitäisi elämästäni. Pidän siitä hyvin paljon, en vain ehdi elää sitä.

Törmäsin uudestaan vanhaan treffikumppaniini. Ensisanoikseen hän totesi, että taisit tulla hiljattain vastaan. Kauhistuin, hän oli siis sittenkin nähnyt tyylittömän ja lapsellisen hyllyntaaksevetäytymiseni. Mietin kuumeisesti, mitä selitän, etten vaikuttaisi täysin urpolta, mutta siihen on (näemmä onneksi) hirveän vaikea löytää selitystä. Nimittäin hän jatkoi, että olit varmaan töistä tulossa, siellä sillalla. Huokaisin ääneen. Hän olikin nähnyt minut autossa, ei siis mitään hätää, kovin urpoihin suorituksiin en minäkään autossa pysty.

Tällä kertaa olin täydessä meikissä, tukka niin vimpan päälle kuin se minulla koskaan on, eikä päätäkään särkenyt. Kaksi lasta minulla kyllä riippui käsivarsissa, mutta lapsukaiset eivät tulleet hänelle yllätyksenä, heidän ripustautumisensa aste saattoi tietysti tullakin. Toinen heistä tuntui olevan sitä mieltä, että vieraiden miesten kanssa keskustelu on pahin rike, johon äiti-ihminen voi syyllistyä ja osoitti sen kaikin keinoin. Keinovalikoima hänellä on hämmästyttävän laaja ja yhä laajenemaan päin. Pakenin siis taaskin melko nopeasti paikalta, mutta ehdin kutsua hänet kahville. Jos on juuri täpärästi välttynyt täydelliseltä urpoudelta, en oikeastaan ymmärrä, miksi pitää oikein kerjätä tilaisuutta muuttaa tilannetta. Hän ei muistaakseni edes juo kahvia ja vaikka joisikin, olen varma, että hänellä on siihen puuhaan muitakin paikkoja. En kuullut, mitä hän vastasi, koska esikolle tuli hirveä kiire sinne, missä meidän piti olla jo, mutta mihin hän ei viittä minuuttia aikaisemmin suostunut lähtemään.

Juuri nyt on vaikea saada kiinni siitä tunteesta, että minusta voisi tulla äiti, kumppani, yhteiskuntaan sen luonnollisena osasena kuuluva henkilö. Joskus olin siitä kaikesta niin varma.

torstai 22. lokakuuta 2015

Laskeutuvat rinnat

Tissit on tarkastettu. Eiväthän nuo puhtain paperein selvinneet, mutta en sitä olettanutkaan. Laskeutuvasta rintatyypistä johtuen alimmat haavat ovat eri paikassa kuin olisi toivottavaa. En ole ihan varma, onko sillä varsinaisesti mitään  merkitystä, ainakaan siitä ei näytä olevan minulle mitään haittaa. Kirurgia kuitenkin harmitti. Lisäksi arvet ovat ikäänsä nähden melko ärhäkän punaiset ja niissä on liikakasvua. Onneksi ei sentään juurikasvua. Sain neuvoksi käyttää silikoniteippiä. Saan vilunväreitä kuullessani sanan teippi, koska haavateipit olivat ihan hirvittävät. Sitä kutinaa ja kirvelyä en halua takaisin, vaikka sitten arvet kasvaisivat naamaan asti.

Ennen kontrollia ehdin jo käyttää silikonigeeliä, jota ihoni ei kestänyt lainkaan. Lopetin sen käytön lyhyeen. Suhtauduin näihin teippeihinkin suurella epäluulolla, mutta näyttää siltä (muutaman päivän perusteella), että iho kestää. Arvista en oikein osaa sanoa juuta enkä jaata, ehkä ovat hiukan vähemmän ärhäkät jo nyt. Teippien kanssa elelyä sitten jatketaan, mutta haitanneeko tuo mitään.

Kaikkinensa olen kuitenkin oikein tyytyväinen. Päänsäryt ovat vähentyneet huomattavasti. Ennen en voinut käyttää urheiluliivejä saamatta kolmen päivän päänsärkyä. Samoin mistä tahansa kävelyä reippaammasta liikunnasta seurasi päänsärky. Nyt käytän urheiluliivejä koko ajan, en vielä muita pystykään käyttämään, eikä mitään ongelmaa ole. Liikkua voin ihan huoletta, eikä liikunnan aikana, tai sen jälkeen, tarvitse miettiä rintoja lainkaan. Onhan ihanaa.

Teinitisseistä ei tosin ole enää tietoakaan. Se on hyväkin, koska vielä reilu kuukausi leikkauksen jälkeen meinasi naurattaa, kun näki itsensä kokovartalopeilistä. Kyllä ne leuan alla jököttäneet tissit näyttivät hassuilta, kun muu kroppa on kuitenkin jo parhaat päivänsä nähnyt (aikaa sitten). Naurua ei tosin ole elämässä nykyisin liikaa, joten siinä mielessä olisivathan nuo voineet siihen jäädä. Ovat kuitenkin laskeutuneet siinä määrin, että näyttävät omasta mielestäni sopivan varsin hyvin tähän loppuihmiseen. Vaikka laskeutuminen ei ehkä lääketieteellisessä mielessä kovin toivottava ominaisuus ollutkaan, se sopii minulle varsin mainiosti. Tietysti jos jatkavat laskeutumistaan samalla vauhdilla, niin kohtahan nuo ovat taas siellä navassa. Mutta tämän massan saa silti kerättyä liiveihin huomattavan paljon paremmin kuin entiset lollot, joten enköhän kestä senkin. Ulkonäkö ei ole se tärkein asia, vaikka olen muutoksesta erittäin iloinen ollut myös siitä näkökulmasta. Se, että voin liikkua vapaammin eikä koko ajan satu, on se mitä se hain ja sen myös sain. On ollut helppoa olla tyytyväinen.

Tämän piti olla viimeinen käynti näissä asioissa, mutta ei se nyt sitten olekaan. Tissejä seuraillaan vielä, tosin en hoksannut kysyä, että missä mielessä. Jäi kaikki kysymättä, mitä jälkikäteen harmittelin. Jotenkin sitä ei vaan ole ihan terävimmillään, kun toinen siinä samalla puristelee tissejä ja kyselee, onko niissä tuntoa.  Ihan hirveästi ei onneksi ole, olisin voinut muuten olla vieläkin löyhäpäisempi.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Rönttähousut

Huomasin aamulla, että mustat farkkuni ovat rikki. Laitoin ne kuitenkin vielä töihin ja toivoin, että kestävät. Kestivät ne. Kaksi päivää sitten annoin lopullisen tuomion mustille suorille housuille (ainoani), koska ne pysyivät päällä enää hakaneulan avulla ja lisäksi persauksiin oli ilmaantunut taskun repeämisen seurauksena iso reikä. Nätisti niitä ei saanut enää korjattua. Tyttäreni kysyi taannoin, lähdenkö tosiaan noissa rönttähousuissa töihin. Lähdin. Vielä monena aamuna senkin jälkeen.

Huomenna minulla on shoppailupäivä. Kauan odotettu. Kaksi rakasta ystävääni tulee jakamaan tämän riemun minun kanssani ja tietysti heidän tapaamisensa on se suurin asia. Toivottavasti silti löydän jotain vaatettakin, ainakin yhdet koossapysyvät housut. Hiukan olen siirtynyt mekkoihmiseksi, mikä on vähän helpottanut vaatekriisiäni. Pian joudun siirtymään kokonaan mekkoihmiseksi, jos en löydä sopivia housuja. Se ei nimittäin ole ihan yksinkertaista, kun on pyöreähkö ja hyvin lyhyt. Yrittää täytyy silti.

Olen tupakoinut viimeksi yhdeksän vuotta sitten. Viime päivinä olen tuntenut suurta kaipuuta hermolepoon, jota myös tupakkatauoksi kutsutaan. Että olisi hienoa seisoskella hetki auringonpaisteessa ja vetää keuhkoihinsa rauhoittavia, joskin myös tappavia, yhdisteitä (happikin rauhoittaa joskus ja tappaa vähemmän, mutta ei toimi nyt). En sitten kuitenkaan halua aloittaa alusta juuri tämän riippuvuuden kanssa rämpyilyä. Tiedän nimittäin kokemuksesta, että olen koukussa ensimmäisistä henkosista alkaen, joten ei auta pelleillä. En siis tupakoi, yritän keksiä vaihtoehtoisia tapoja rauhoittaa villiintyviä hermojani. Toistaiseksi parhaat konstit ovat olleet puolukalla maustettu vihreä tee ja tuhannen palan palapeli. Yhdessä. Toimii melko hyvin, joskin jokainen työpäivä (ja elämä!) ikävästi katkaisee mielenrauhan tavoittelun. Mutta ei se mitään. En täydellistä elämää, enkä siten myöskään täydellistä mielenrauhaa, koskaan odottanutkaan. Ehkä odotin kuitenkin hiukan, ihan hiukkasen, enemmän.


torstai 15. lokakuuta 2015

Onnekas

Myöhäisellä iltakävelyllä katselin kaihoisasti kahta keski-ikäistä lenkkeilijää, jotka kävelivät käsi kädessä. En ole ollenkaan parisuhdevastainen, vaikka sellaisen käsityksen minusta helposti saa. Välillä kadehdin jopa paikallista juoppopariskuntaa: vaikka kaikki muu näyttää vähän nuupahtaneelta ja kurjalta, on heillä sentään toisensa. Huonoina päivinä, joita ulkopuolisen silmissä näyttäisi olevan usein (ei tietysti välttämättä ole), on aina se olkapää, johon nojata. Paitsi tietysti siinä tapauksessa, että sen olkapään omistaja on ehtinyt sammua. Mutta sittenkin on joku, jonka viereen käpertyä.

Kaikesta kaihosta huolimatta parisuhde on kuitenkin myös jotain sellaista, mitä tässä elämässä eniten pelkään. Pärjään omasta mielestäni melkoisen hyvin, olen saanut rakennettua kehnohkoista palikoista kelpo elämän. Olen kelvollinen äiti, vaikka kaukana siitä mielikuvasta, joka minulla oli itsestäni äitinä. Monilta osin olen aika täyspäinen ja ehjäkin jo nykyisin, mutta rakkautta pelkään vieläkin. Lasten myötä olen päässyt näkemään, että on olemassa toisenlaista rakkautta, turvallista ja tasaista. Rakkautta, joka ei pyri satuttamaan, joka ei pyri lyttäämään toista ihmistä kuoliaaksi asti, tavalla tai toisella. Rakkautta, jota ei käytetä tekosyynä toisen vahingoittamiseen. Minun on vain vieläkin vaikea uskoa sellaiseen rakkauteen.

Tunnistan tuhoavat ihmiset kilometrin päästä, sisäinen tutkani on siinä suhteessa hyvin kehittynyt. En ole ollut yhdessäkään suhteessa, jossa minua olisi varsinaisesti pahoinpidelty tai ylipäänsä kohdeltu normaalia huonommin. Useimmissa suhteissa olen itse käyttäytynyt huonosti. Kumppanini ovat olleet hyviä ihmisiä, enkä huonon ihmisen kelkkaan lähtisikään, koen sen olevani velkaa itselleni ja lapsilleni. Mutta en ole silti varma. En ole varma siitä, ettenkö rakkauden huumassa lähtisi mukaan johonkin typerään, en ole varma siitä, osaisinko suojella itseäni sen paremmin kuin silloin joskus. Vaikka tiedän, että nyt olen aikuinen, nyt on elämässä ihan eri pelimerkit, nyt voin tehdä itse valintoja. Voin milloin tahansa lähteä, voin milloin tahansa sanoa ei. Tiedän, järjellä toki tiedän, ettei useimmissa parisuhteissa tarvitse suojella itseään, vaan päinvastoin, se toinen ihminen suojelee minuakin. Järki ei kuitenkaan aina ole se ääni, joka kovimpana kuuluu.

En koe parisuhteen pelkoa silti mitenkään elämää rajoittavaksi asiaksi. Ihminen voi olla onnellinen yksinkin ja toisekseen en ole juuri koskaan yksin. Niitä satunnaisia yksinäisiä hetkiä harvoin edes haluan jakaa kenenkään kanssa. Hetkittäin tietysti kaipaan toista rinnalleni, mutta tiedän senkin, että jos sellainen toinen olisi, kaipaisin yksinäisyyttä. Ehkä se ajatus muuttuu vielä joskus, välillä toivon, että muuttuu. Mutta ei se mitään, vaikka ei muuttuisikaan.

Rakkaudessa koen itseni silti onnekkaaksi. Kaikista solmuistani huolimatta minua on rakastettu ja minä olen saanut rakastaa. Siitä olen joka päivä onnellinen.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Leijuvat lenkkarit


Jos ihmisen on määrä virkistyä, on kaikki apukeinot otettava käyttöön. Kahvi ja muut kofeiinipitoiset juomat, jotka tosin eivät minulle sovi, mutta siitä viis. Raitis ilma (ihan ehdoton). Kasvispainotteinen ruokavalio, mahdollisimman vähän valkoista jauhoa ja sokeria. Ja mitä vielä. Ai niin, oikeanlaiset välineet, koska elämä kaikkinensa on tietysti lähinnä välineurheilua. Tässä uusin yritykseni kohti virkeämpää minää:


Ajattelin, että kerran elämässä ostan kunnolliset lenkkarit. Ja ostin, millä yllätin itsenikin, useinhan puuhani jäävät ajatuksen tasolle. Paikallisessa urheiluliikkeessä sattui sopivasti olemaan muuttomyynti ja nämä olivat puoleen hintaan (omani eivät tosin osaa leijua). Lähtöhinta 169 euroa, mutta paikallinen liike onkin kallis, siksi en siellä usein käy. Huomasin kyllä, että oli niitä muualla halvemmallakin, mutta nämäkin kelpasivat, kun olivat kerran puoleen hintaan. Ovat enemmän maastojuoksuun tarkoitetut, joten painelin heti metsään niitä kokeilemaan. En tietysti juokse, mutta yritän pikkuhiljaa palailla hölkkäilijäksi, nyt kun tissit taas kestävät.

Ovatpa hyvät, ei voi muuta sanoa. Toimivat nuo asfaltillakin. Neitsytlenkin iloa tosin hiukan himmensi se, että kotiin palattuani huomasin hölkkäilleeni koiranpaskaan. Mutta se on niin tyypillistä, etten jaksanut siitä kovin paljon harmistua.

perjantai 9. lokakuuta 2015

Terveisiä Anonyymille

Sain Anonyymiltä kommentin, että hän on lukenut blogini lopusta alkuun. Vai olikohan se toisinpäin? Joka tapauksessa kommentti ei jostain syystä blogissa näy, vaikka pitäisi, enkä tiedä mistä se johtuu. Anonyymille kuitenkin terveisiä, että kommentin olen nähnyt ja nostan hattua blogin kahlaamisesta. Siinä on tovi varmaan vierähtänyt. Välillä itsekin mietin, pitäisikö joskus lukaista kaikki tekstit läpi, mutta en ole siihen uskaltanut ryhtyä. Pelkään pahoin, että omien ajatustensa liiallinen tarkastelu saattaa johtaa psykoosiin, tai ainakin hiukan lievempiin mielenterveyden häiriöihin, enkä nykyisten häiriöideni lisäksi kaipaa uusia.

Kävin työterveyshoitajalla. Olen terve kuin pukki. Siis jos päänsisältöä ei lasketa, eikä sitä tässä tapauksessa lasketa, kun en sitä liiemmin levitellyt. Kaikkinensa kuitenkin hiukan harmistutti, koska olisin kovin mieluusti löytänyt jonkun syyn siihen, että nukkuisin koko ajan. Syytä ei ole, joten ei auta muu kuin lisätä liikuntaa, korjata ruokavaliota (todellakin tarvetta) ja toivoa, että se auttaa. Tai sitten vain täytyy hyväksyä se, että minulla on taaperon unirytmi ja sen kanssa on tultava toimeen.

Ihan oikeasti olen tietenkin iloinen siitä, että olen terve. Väsynyt, mutta terve. Voisihan sitä olla väsynyt ja sairas, se vasta kenkkua olisi.

torstai 8. lokakuuta 2015

Tollon töitä

Lounastauolla yksi mies vilkaisi minua. Ihan tuntematon tyyppi ja luonnollisesti hiukan outo. Kauhistuin. En sitä, että joku outo tyyppi katsoo vaan että ylipäätään joku katsoo. Olen jo niin tottunut siihen, ettei paljon katsota tai jos katsotaan, en sitä huomaa. Nyt kävin nopeasti läpi koko tulevan elämäni kauheuden: kohta se pyytää kahville ja puhelinnumeron, jota en uskalla olla antamatta, koska tuo voi olla elämäni viimeinen tyyppi, joka sitä pyytää ja sitten kohta seurustellaan, ja kun olen saanut työpäivän kunnialla pulkkaan, kysellyt lasten kuulumiset, tarkistanut läksyt, ruokkinut, ulkoiluttanut, siivonnut, lukenut iltasadun, pitäisi vielä jaksaa nousta ylös sängystä ja viettää aikaa sen oudon tyypin kanssa, kysyä mitä sille kuuluu, onko kaikki ok, katsoa formuloita, harrastaa seksiä ja jäädä ikuiseen univajeeseen. Toivon todella, ettei kukaan enää koskaan katso minuun päinkään.

Viime yönä valvoin, mutta en miehen, enkä kyllä naisenkaan takia. Valvoin kipeän vatsani takia. Näyttää siltä, että epäkelpo elimistöni ei kestä vehnää, sokeria (eikä varsinkaan näitä yhdessä) eikä oikein maitotuotteitakaan. Ei niitä kestä oikein painoindeksikään, mutta minulla on hoikentava peili, joten tilanne on siltä osin tavallaan hallussa (lue: yritän elää valheessa koska se on helpompaa kuin monet muut asiaan vaikuttavat toiminnot). Yritin taas vähän aikaa siistiä ruokavaliota ja olo oli heti parempi, mutta sitten kävi niin kuin kävi. Vasemman korvani takana asustava punertava pikku piru kähisi korvaani, että ota nyt vaan pullaa, sulla on menkat tulossa eikä kukaan rakasta sinua, sua väsyttää ja masentaa ja mä lupaan, että toi pulla auttaa. Tai ota kerralla panini kunnon maitokahvilla ja vielä tollanen ihana puolukkakakku, kato puolukat on terveellisiä, lähiruokaa ja mitä kaikkea, ja sulla on tosi kurja olo. Niinpä söin paninit, kakut ja vielä sipsejäkin kaiken kukkuraksi. Pikkuinen piru käkätti itsensä siniseksi: taas se tollo meni halpaan, muka parempi olo, hahhaa, nyt sen maha on kipeä ja se on sille ihan oikein, kun se on niin tollo.

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Töks töks

Ihan äkkiä en muista, koska olisin nauttinut siivoamisesta niin paljon kuin viime viikonloppuna. Ehkä niin ei ole käynyt koskaan. Ajattelin siinä kesken puunaamisen, että tämähän voittaa seksinkin, mutta sitä ei pitäisi ehkä sanoa ääneen. Voi kuulostaa kummalliselta, paitsi ehkä siisteysuskovaisten mielestä, mutta heihin en lukeudu. Yleensä.

Siivouksen lomassa kuuntelin Juha Tapion uusia kappaleita radiosta. Ehkä sekin vaikutti. Tietysti se vaikutti. Välillä piti hetkeksi istahtaa sohvan reunalle, sulkea silmät ja fiilistellä hienoa kappaletta. Että ovat hyviä. Täytynee ostaa uusi levy.

Ehdin myös nauttimaan metsän rauhoittavasta äänimaailmasta, jota kyllä lähes taukoamattomalla pälpätykselläni terrorisoin. Metsässä on hankala voida huonosti. Siellä on kertakaikkiaan niin hienoa. Puolukoitakin tuli.

Tänään on näköjään tällainen lyhyestä virsi kaunis-päivä. Töksäyttelen lauseesta toiseen.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Terveysriski

Edessä on siivousviikonloppu. Olen ansiokkaasti vältellyt kotitöitä niin pitkään, että kotimme muodostaa terveysriskin. Poikani ensimmäiset kumisaappaat, joita säilytän ikkunalaudalla, ovat muodostaneet yhteyden ikkunaan hämähäkinseitin avulla. Seitti on aamuauringossa itse asiassa aika kaunis, joten en ole varma, kannattaako sitä tuhota. Eikö kauneutta tulisi vaalia silloin, kun sitä elämässä on?

Kotitöiden välttely itse asiassa kuulostaa hiukan valheelliselta (mutta elämä on kyllä itse asiassa kaikkinensa hiukan valhetta), koska koko ajan tiskaan, pyykkään, teen ruokaa, siirtelen tavaroita paikasta toiseen (enimmäkseen vääriin paikkoihin toisista vielä hiukan vääremmistä paikoista) sekä yritän saada jälkikasvuni suorittamaan oman osansa edellä mainituista toimenpiteista, joskin huonolla menestyksellä. Mutta se sellainen isompi urakointi, että viedään matot ulos, imuroidaan muualtakin kuin edustustiloista (lue: olohuoneesta), pestään lattiat ja järjestellään tavarat oikeille paikoilleen; se on kyllä jäänyt viime aikoina tekemättä. Ikkunatkin on pesemättä, mutta koska pimeys peittää pian kaiken, en kanna niistä huolta. Sisällä joudumme valitettavasti käyttämään valaistusta, joten jotain on tehtävä.

Puolukoille yritän myös ehtiä. Meillä päin, siis siellä mistä tulin joskus, sanotaan, että mennään puolukkaan tai marjaan tai metsään tai mustikkaan. Täällä mennään puolukoille tai mustikoille. En ensin ymmärtänyt, kun kysyttiin kävinkö mustikoilla? En tunne ketään Mustikoita. En tosin ymmärtänyt sitäkään, että joku asia luonaa tai ei luonaa. En tosin tiedä, kirjoitetaanko sitä noin. Mutta kuitenkin, onnistuu tai ei onnistuu. Tai ehkä luonnistuu tai ei luonnistu. Mikä on vähän luonnoton ilmaus. Siis mieluummin onnistuu. Minä onnistun, sinä onnistut, kaikki onnistuu, jippiaijee. Siivoamaan siis.

torstai 24. syyskuuta 2015

Kevytkenkäistä mekkoilua

Minä, joka koskaan en käytä mekkoa (paitsi hautajaisissa, harvoin niissäkään), olen ollut jo kahtena päivänä töissä mekko päällä. Sen lisäksi olen kyläillyt mekossa. Ja tuntenut oloni sen verran kotoisaksi, että olen ajatellut ryhtyä mekkoihmiseksi. Olen aina salaa tykännyt mekoista, mutta koska vartalomallilleni on ollut äärettömän vaikea löytää istuvia mekkoja, en ole niitä käyttänyt. Nyt olen löytänyt jo pari oikein kivaa mekkoa, yksi minulla oli jo ennestään, kun sellaisen kesällä hautajaisiin hankin. Se on vähän turhan synkkä, mutta asusteilla sitäkin saa tietysti piristettyä. Punaiset sukkahousut näyttivät toimivan melko hyvin. Harmi, että onnistuin rikkomaan ne heti ensimmäisellä käyttökerralla. Yksi niistä syistä, joiden vuoksi en ole oikein ollut sinut sukkahousujen kanssa. Löysin myös erittäin kivat violetit sukkahousut, mutta en vielä tiedä, minkä kanssa ne yhdistäisin.

Tässä kun koko muu maailma tuntuu olevan sekaisin ja ongelmissa, on ihastuttavaa (vaikka ehkä hiukan kevytkenkäistä) innostua liehuvista helmoista ja värikkäistä sukkahousuista. Voisi luulla, että rintavana olisi jotenkin luontevasti naisellisempi, mutta niin ei näytä ainakaan minun kohdallani olleen. Katsotaan, mihin tämä kehityskulku johtaa. Ehkä palaan takaisin hiutuneetmustathousutvirttynytpaita-tyyliini, ehkä en. Mutta on jotenkin ihan hurjan kiva löytää vaatteita, joita ei aiemmin olisi voinut kuvitellakaan pukevansa päälleen. Ihan kuin olisi auennut uusi maailma.

Naapuri kysyi eilen, olenko laihtunut. Sanoin, että olen, tarkalleen ottaen 1,7 kiloa. Kun hän katsoi hiukan pitkään, selitin, missä leikkauksessa olen ollut. Vanha rouva tuumasi itsekin haluavansa samanlaiseen.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Arpia ja aamiaiskäpyjä

Kerroin taas tänään tissien kuulumiset yhdelle työkaverille, jota en ole sairaslomani jälkeen nähnyt. Tosin versio oli lyhennetty, eli "niille kuuluu ihan hyvää". Eilen juuri katselin kyseisiä pallukoita peilistä ja totesin, etteivät ne erityisen kauniit ole. Arvet ovat melko rajut niistä kohdista, jotka vaivasivat pidempään. Kyllähän ne siitä muuttuvat ajan kanssa ja toisaalta tissien ulkonäkö ei ihan hirveästi minulle merkitse (ja jos se jollekin kanssakulkijalle merkitsee hirveästi, niin ainahan sitä voi kuljeskella muualle katselemaan nätimpiä tissejä). Nämä kun ovat joka tapauksessa omasta mielestäni ihanat verrattuna edelliseen. Ihan siksi, etteivät ne paina eivätkä heilu ja pompi. Nämähän eivät tunnu liikkuvan juuri lainkaan. En tiedä, eivätkö pienet tissit yleensäkään liiku vai ovatko nämä vain vielä jotenkin uutuuttaan jäykät.

Elämä on onneksi muutakin kuin tissejä. Viime viikolla löysimme vahingossa kotimme lähistöltä pienen metsän, jossa olemme nyt joka päivä notkuneet. Toki olemme metsän ennenkin huomanneet, emme vain jostain syytä ole menneet sinne. Nyt menimme. Eilen teimme sinne majan. Tänään menemme majaan eväsretkelle. Metsä on liian pieni ja liian lähellä tietä ollakseen loistava paikka täydelliseen virkistäytymiseen, mutta pikaisen arkivirkistäytymisen kannalta se on ihanteellinen. Parin minuutin päässä kotoa ja tutkittavaa sieltäkin löytyy runsaasti. Isoja kiviä on paljon. Mustikoita (joskin jo vähän vetisiä) on paljon, puolukoitakin muutama. Risuja on paljon. Käpyjä on paljon. Kiemurtelevia polkuja on paljon. Ja eilen oli ainakin yksi orava, yksi maassa pomppiva pikkulintu ja yksi iso koppakuoriainen.

Lapset tekivät oravalle aamiaiskäpykasan. Täytyy tänään tarkistaa, onko aamupala kelvannut.

torstai 17. syyskuuta 2015

Nälkä (ei elämän)

Elimistöni näyttää kärsivän nälänhädästä. Syön joka päivä kuin rekkamies, eli ihan liikaa toimistotyöntekijälle. Vaikka täytyy myöntää, etten tiedä, kuinka rekkamiehet syövät. Kävin kyllä kerran treffeillä rekkamiehen kanssa, mutta joimme vain kahvit, enkä osaa sen perusteella tehdä tulkintoja rekkamiesten yleisestä ruokavaliosta. Oletan heidän syövän paljon, vaikka en oikeastaan tiedä, mihin se perustuu. Voi olla, että he juovat vain kahvia. Litratolkulla kahvia.

No, joka tapauksessa syön paljon. Silti olen viime aikoina herännyt joka yö klo 01.00-01.45 välisenä aikana hirveään nälkään. En voi ymmärtää. En ole noussut syömään, koska ajattelen, että siitä tulee hyvin äkkiä paha tapa. Minulla on suunnattoman suuri herkkyys pahoille tavoille ja niitä on ennestäänkin jo riittämiin. En ole myöskään yrittänyt syödä päivisin enemmän, koska en oikeastaan voi syödä enempää, kun ei minuunkaan ihan mahdottomia mahdu, vaikka paljon mahtuukin. Öisin on käynyt mielessä, että ehkä tämäkin on taas yksi oire orastavista vaihdevuosista. Voisiko se olla? En tiedä, en ole perehtynyt aiheeseen riittävästi. Ehkä täytyy perehtyä.

Öinen nälkä on tietysti johtanut siihen, että olen suunnattoman väsynyt. Yritin aluksi ajatella, että ei tätä kauan voi kestää, kohta nukun taas hyvin ja olen päivisin virkeä. Sitten aloin miettiä, koska ihan oikeasti olen ollut viimeksi virkeä. En muista. Aina rakastuessani olen hetken aikaa virkeä, mutta koska rakastuminen on kuitenkin kaikkine oheistoimintoineen äärettömän uuvuttavaa puuhaa, on siinäkin saldo melkoisen heikko. En tiedä, olenko ollut oikeasti virkeä koskaan. Muistan joskus lukeneeni artikkelia, jossa joku asiantuntija sanoi, että tietää nukkuneensa riittävästi, jos herää aamulla virkeänä. Herääkö joku aamulla virkeänä? En minä ainakaan. Ehkä en vain sitten nuku riittävästi, mutta koska nukun jo nyt 9-10 tuntia yössä, ei enempään aika riitä. Tosin tällä hetkellä tietysti valvon siitä osan.

Kauheasti tulikin asiaa yhdestä vaivaisesta nälästä. Tuli nälkäkin. Menen syömään.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Auts

On hetkiä, jolloin tuntee itsensä hyvin, hyvin epäviehättäväksi. Tässä tältä kesältä kaksi sellaista, jotka ovat jääneet mieleen (niitä on tosin ollut muitakin).

Kesälomalla vein poikaa jalkapalloharjoituksiin, liian aikaisin ja pienessä vesisateessa. Odottelimme harjoitusten alkua autossa ja ajattelin, että tässäpä hyvä hetki tarkistaa partakarvojen tilanne. Niitähän löytyi, joten kaivoin esiin pinsetit, jotka minulla aina autosta löytyy. Juuri kun nyppäisin ensimmäiset karvat, pojan harjoituskavereiden kolme nuorta ja komeaa isää käveli autoni ohi. Meinasin lähteä takaisin kotiin. En kuitenkaan lähtenyt, vaan seisoskelin sateessa kentän laidalla seuraamassa pojan harjoituksia, niin kuin kunnon futismutsin kuuluu.

Toinen epäviehättävyyden mieleenpainunut hetki oli ennen rintaleikkausta. Noin kolmikymppinen nuorimies, joka itseään myös kirurgiksi tituleerasi oli juuri piirrellyt varsin vaikuttavan näköisen kartaston pitkin rintojani. Sitten hän pyöräytti minut ympäri suoraan valtavan peilin eteen ja sanoi: "No niin. Tässähän on nyt kaksi ongelmaa. Rintasi ovat turhan isot ja lisäksi ne ovat väärässä paikassa". Hän oli ehdottoman oikeassa. Mutta silti. Auts.

maanantai 7. syyskuuta 2015

Alastonkuvia ja toipumista

Näin unta, että latasin blogiin vahingossa alastonkuvani enkä edes tajunnut sitä, ennen kuin lomamatkan jälkeen. Siinä ajassa kaikki 17 lukijaani olivat sen tietysti nähneet ja kommentteja oli tullut enemmän kuin mihinkään koskaan. Se oli kamalaa. Sitä ei oikeasti voisi tapahtua, ei minulla ole koneellani alastonkuvia. Jossain niitä saattaa olla, vaikka toivon, että ovat hävinneet jo aikaa sitten.

Herätessäni ajattelin, että pitäisiköhän palata blogin pariin. Tässä on ollut kaikenlaista. Kesäloman jälkeen kävin väsyttämässä itseni puolitoistaviikkoisella älyttömällä repimisellä, jonka jälkeen käväisin leikkauspöydällä. En sen repimisen takia, vaan ihan muuten, suunnitellusti. Ennen leikkausta oli jonkun verran kiusallista puhua aiheesta, rintojen pienentäminen näyttää jakavan mielipiteitä ja myös tuottavan omituisia kommentteja. Nykyisin kerron tissieni kuulumiset kaikille, joten aiheeseen liittyvä kiusallisuus on kadonnut. Sitäpaitsi nämä tissit eivät oikeastaan tunnu vielä omilta, mikä on johtanut siihen, että esimerkiksi kaupassa saatan korjata hankaavaa haavateippiä tajuamatta, että muista ihmisistä se näyttää tissien kopeloimiselta. Onneksi ne sentään ovat kiinni minun kropassani.

Leikkaus on tehty terveydellisistä syistä, enkä ehkä siksi juuri miettinyt etukäteen, että oikeasti ulkonäkökin muuttuu melkoisesti. Siihen on ollut vaikea tottua, vaikka pidänkin nykyisestä enemmän kuin entisestä. Ostin mekon, jossa näytän mielestäni erittäin hyvältä, vaikka edelleen löytyy reilusti vatsaa ja takapuolta. Jotenkin tuntuu, että enää itseään ei tarvitse piilotella. Ei olisi tietysti tarvinnut ennenkään, mutta kun on riittävän monta kertaa yrittänyt saada asiakkaan katseen siirtymään rinnoista silmiin, piilottelu on tuntunut ainoalta järkevältä ratkaisulta.

Tässä on siis aika mennyt. Toipumisessa ja uuteen minäkuvaan tottumisessa.

maanantai 3. elokuuta 2015

Hyllyjen välissä

Lomalla iski sensuuri. Kirjoitin monta tekstiä lomastani, mutta aina kun yritin julkaista niitä, kone tilttasi. Ajattelin sitten, että jotain tämäkin tarkoittaa ja lakkasin kirjoittamasta. Kokeillaan nyt uudestaan, kun loma on ohi. Tietokone tosin on sama, joten ei se ehkä tästä tämän kummemmaksi muutu.

Loma loppui viikon päänsärkyyn. Tai en tiedä vielä tuosta kestosta, kun ei ole loppunut. Siis loma kyllä loppui, mutta särky ei. Tätähän se on elämä migreenin kanssa: kun vähän hurvittelet, siitä myös maksat. Muistan taas vähän aikaa, miksi en:
A. valvo
B. syö maitosuklaata (tai mitään maitotuotteita)
C. juo kahvia tai alkoholia (kahvinjuontia en tosin ole vielä ihan kyennyt lopettamaan, mutta vähennän koko ajan. Että pitikin aloittaa uudestaan)

Kuudentena päänsärkypäivänä törmäsin kaupassa yhteen tyyppiin, jonka kanssa kävin joskus treffeillä. Tai vältyin törmäämästä, koska vetäydyin viime hetkellä hyllyjen väliin. Kuinka perin juurin tyylikästä, varsinkin, jos tyyppi sattui huomaamaan. Ihan mielelläni olisin kuullut kuulumiset, mutta miksi sitä törmääkin kaikkiin vanhoihin treffituttuihin silloin, kun ei ole harjannut tukkaansa ja näyttää migreenilääkkeiden vuoksi viisi viikkoa ryypänneeltä ja lisäksi siltä, että on käynyt epäonnistuneessa kauneusleikkauksessa. Vaikka en tiedä, onko onnistuneita kauneusleikkauksia, aina ne näyttävät jälkikäteen pahemmilta.

Oli vähän luuseriolo. Olisin lyönyt päätäni hyllyn reunaan, mutta ei kärsinyt.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kopissa

Jouduin lipsumaan sovituskopittomuudesta. On kuitenkin hetkiä, jolloin periaatteistaan on parempi luopua. Niitä hetkiä on usein. Olen luopunut kaikista periatteistani vähintäänkin kerran. Joistakin toistuvasti. Onneksi niitä voi aina keksiä uusia, ehkä vähän helpommin elävään elämään sopivia.

Päädyin siis sovituskoppiin, vaikka makkaroissani ei ole vielä tapahtunut merkittävää hupenemista. Mummon viimeinen matka vaatii kuitenkin jotain muuta kuin lähes puhki nuhjaantuneet mustat housut. Ostin mustan mekon. Sitä voi hautajaisten jälkeen käyttää töissä ja missä vaan. Paitsi etten käytä mekkoja missään. Mutta saatan opetella.

Vatsamakkarat eivät ole kuitenkaan saaneet olla ihan rauhassa, vaikka niin voisi luulla. Olen vetänyt ahkerasti zumbaa, sitä flat abs-ohjelmaa. Se on ihan älyttömän tehokas, olen sitä nimittäin joskus ennenkin tehnyt. Sittemmin tuhosin tulokset hampurilaisilla ja leivoksilla. Nyt olen kuitenkin taas veivannut niin, että on ihme, jos ei jotain tapahdu. Varmuuden vuoksi otin aloittaessani mitat, koska peili näyttää mitä sattuu, ihan riippuen siitä, mikä pääkopan tilanne milloinkin on. Luulisi, että peili aina näyttää juuri sen, mitä sille tarjoaa, mutta näinhän se ei todellakaan ole.

Vielä on pari viikkoa aikaa treenata ahkerasti, sen jälkeen täytyy keksiä keino pitää liikunta paremmin arjessa mukana työn ja muiden velvollisuuksien ohessa. Epäilemättä se onnistuu, jos sitä oikein kovasti haluaa. Siitä halusta vaan ei aina tiedä. Se kun voi hävitäkin.

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Tarpeeton

Olen viidettä päivää tarpeeton. Toisin sanoen lomautettu. Se ei liiemmin haittaa, olen ottanut tämän kyllä ihan lomana. Ei kerrota kenellekään. Kaksi päivää vielä ja sitten alkaa ihan oikeakin loma.

Pari ensimmäistä lomautuspäivää olin pahalla tuulella. Olin puhkipoikkiväsynyt, kireä ja rasittava. Minua otti suunnattomasti päähän, että kauan kaivattu vapaa oli koittanut, enkä keksinyt yhtään hyvää syytä nousta sängystä ulos. Kun pitäisi liikkua, nauttia, iloita ja rentoutua! Kun kerrankin on aikaa tehdä kaikkea! Ja minä makasin sängyssä ja toivoin, että lapset unohtavat minun olevan olemassa.

Sitten tajusin, että takana on tiukka työputki. Takana on kaikkien aikojen vaikein talvi sairastelukierteineen. Ihme olisi, jos olisin virkeä ja hyväntuulinen. Vapaan tarkoitushan lienee nimenomaan levätä ja ladata akkuja. Niinpä aloin laiskotella oikein luvan kanssa, eikähän se sitten kauan huvittanutkaan. Nyt olen jo vähän vähemmän kireä, vähän enemmän rento. Tästä onkin hyvä aloittaa oikea loma, kun on jo lomautuksen aikana ehtinyt karistella pahimmat kiireet ja ahdistukset kintereiltä. Aion minä silti laiskotella jatkossakin. Mahdollisimman paljon.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Ähkyssä

Viikonloppuna on kotinurkilla evankeliumijuhlat ja vanhan kirjallisuuden päivät. Molemmat pitäisi ehkä kirjoittaa isolla, mutta alan hiljalleen laskeutua lomamoodiin ja teen vain välttämättömän. Minulla on kyllä vahva suhde isoihin kirjaimiin. Silloin joskus esihistoriallisena aikana, kun vielä jaksoin vaivautua nettideittailemaan, hylkäsin oikopäätä ihmiset, jotka kirjoittivat pelkillä pienillä kirjaimilla. Tuntui vähän siltä, että jos ei minuun viitsitä uhrata edes muutamaa isoa kirjainta, niin ei ole kummoinen suhde odotettavissa. Nykyisin saattaisin ehkä silti antaa mahdollisuuden, voihan olla, että huonosti kirjoittavan ansiot ovat jossain paljon tarpeellisemmassa ja/tai viihdyttävämmässä. Sitä ei onneksi tarvitse testata, en nimittäin usko enää päätyväni nettideittailun ihmeelliseen maailmaan. Ja nyt kun sanon näin, löydän tietysti itseni jo huomenna väsäämästä uutta profiilia.

Katsoin molempien tapahtumien ohjelmat enkä innostunut. Lähestyvän loman aiheuttama lisääntynyt työpaine ja tapojeni vastainen ylenmääräinen sosiaalisuus on aiheuttanut ihmisähkyä (mikä ehkä tiputtaa seksin pois listaltani). Sitäpaitsi kaksi näin isoa tapahtumaa pienessä kaupungissa on ihan liikaa. Joten minulla on vähän tapahtumaähkykin. Pari lapsia (ehkä) kiinnostavaa juttua sieltä bongasin, mutta ne ovat luonnollisesti samaan aikaan. Valitsemme luultavasti sen, johon pääsee kävellen. Jos ylipäänsä valitsemme mitään.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Kirsin lista

Tein eilen listaa asioista, joita uuden mantrani mukaisesti elämään voisi yrittää lisätä. Listasta tuli tällainen:

Kattoon tuijottelu 
Laiturilla istuskelu (paitsi jos koko kesän sataa)
Halailu
Toiveikkaat ajatukset
Seksi (tämä voi olla hiukan liiankin toiveikasta, mutta kesällä sattuu kaikenlaista ihmeellistä)
Venyttely / muu kehonhuolto
Raakasuklaa (tarvikkeet on jo, toteutus ontuu)
Lasten ajatusten kuunteleminen
Ristikot

Listaa on ehkä vielä syytä hioa, enkä ajattelekaan toteuttavani näitä kaikkia. Paljon mahdollista, etten toteuta yhtäkään. Nämä olivat kuitenkin ensimmäiset mieleen nousevat ajatukset. En esimerkiksi tiedä, pitäisinkö enää ristikoiden täyttämisestä, mutta jossain kohtaa minulla oli siihen suoranainen himo. Voi olla, ettei ole enää. Tai ei tietenkään ole, muutenhan täyttäisin niitä päivät pitkät. Nauttisinko siitä vielä nytkin, se on arvoitus. Kunhan tässä nyt virittelen erilaisia kivoja ajatuksia, ehkä ne tuolla pääkopassakin aiheuttavat lopulta jotain toimintaa (ja tämänhän voisi oikeastaan jo lukea toiveikkaaksi ajatukseksi).

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Iloa ja valoa

"Menestys syntyy ilosta ja nautinnosta". Luin tämän jostain jokin aika sitten, harmi kun en laittanut ylös mistä. En koskaan laita, aina sitä harmittelen, mutta en opi. Päähän se on kuitenkin jäänyt, lähteestä viis.

Luulen vähän, että tämä on loppuelämäni mantra ja tienviitta. Useamman vuoden olen jo tavoitellut ilon lisäämistä, mutta vasta nyt viimeisen vuoden aikana olen ymmärtänyt, mikä sen ilon tukkeena on ollut. En nyt sano, että elämäni on ollut ilotonta, koska ei se ole ollut. On ollut huikaisevan hienoja hetkiä; aikoja, joita en koskaan haluaisi unohtaa; tapahtumia, joita ei upeudessaan mikään voisi ylittää. Liian paljon on kuitenkin ollut pelkkää suoriutumista ja selviytymistä.

Se tukos olin minä itse. Olen ehkä välillä vieläkin, mutta nyt olen jo oivaltanut, että voin jättää asioita taakseni. Voin tiputella vanhoja taakkoja kulkemilleni poluille, voin luopua tunteista, jotka eivät ole enää tarpeellisia. Elämä on hyvää, voin antaa sen olla sitä. En voi välttää vaikeuksia, ikäviä tunteita, enkä haluakaan. Mutta suuren osan mukanani kantamista ikävistä tunteista voin päästää pois. Ne ovat olleet joskus tosia, ne ovat syntyneet asioista, joille en ole voinut mitään. Mutta ne eivät ole enää tarpeellisia. Ne tunteet eivät ole minä. Ne asiat, jotka minulle ovat tapahtuneet, eivät ole minä. Minä olen jotain siitä kaikesta syntynyttä ja kuitenkin jokaisena päivänä jollakin tavalla uusi. Joka aamu on armo uus, joka aamu on maailmakin uusi.

Ilo ja nautinto. En aio tavoitella niiden kautta materiaalista menestystä, enkä ajattele tuota ensimmäistä lausetta niin. Materiaalinen menestys vaatisi lisää työpaikalla vietettyjä tunteja, enkä tunne siihen riittävää intohimoa. Mutta menestystä sillä tapaa, että elämä tuntuu omalta, elämisen arvoiselta. Että elämässä on mahdollisimman paljon hetkiä, jolloin itkettää, naurattaa, ylipäänsä tuntuu joltakin. Että on aikaa katsella kesäyön hiljaisuudessa vedenpinnan väreilyä, kuunnella nukkuvien lasten tuhinaa, vaikka siellä teltassa. Että elämässä on asioita, jotka herättävät intohimoa, innostusta ja paloa. Että elämässä on iloa ja valoa.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Kesäisen liehuvaa ja värikästä

Ajattelin ostaa kesäksi uuden paidan. Eräs työkaverini tässä taannoin sanoi, että sinulla on aina niin pirteän värisiä vaatteita. Minusta taas tuntuu, että kuljen aina mustassa, harmaassa tai jossain sellaisessa, jonka väriä kukaan ei osaa sanoa. Työkaveri saattaa olla värisokea. Mutta kun olen tietynlaisen maineen saanut, niin täytyy yrittää olla maineensa veroinen.

Otin sovituskoppiin 11 värikästä, kesäisen liehuvaa paitaa, joista kaksi taisi olla enemmänkin mekkoja. Nykyvaatteista ei oikein aina tiedä. Ennen oli vain paitoja ja housuja, nyt on tunikaa, capria ja ties mitä. Ostin tässä taannoin kuopukselle lippalakin ja hän korjasi minua, että ei se ole lippalakki vaan käppi. Siis mikä?? Onneksi google tiesi kertoa. Ihmettelinkin, että jo on lippalakilla nykyisin hintaa.

Takaisin koppiin. Oli keltaista, oranssia, punaista, oranssi-valkoista ja ihan pelkästään valkoistakin. Valkoinen ei ehkä ole erityisen värikäs, mutta jotenkin valoisa. Kesällä kiva, talvella helposti vähän aneeminen. Kaikista niistä värikkäistä, liehuvista paidoista yksi oli sopiva. Kaikki muut kinnasivat jostain, olivat liian isoja tai liian pieniä (enimmäkseen tietenkin liian pieniä), muodottomia tai liian muodokkaita. Onneksi se sopiva oli kuitenkin aika kiva, vaikkakin mallia "yritän peittää vatsamakkaroita onnistumatta siinä kovin hyvin". Tietysti minä myös yritän peittää vatsamakkaroita onnistumatta siinä kovinkaan hyvin, joten sinänsä se oli vallan sopiva malli. Paita oli myös tarjouksessa, mikä vähensi hiukan tilanteen masentavuutta. Ja tietysti se on tapoihinsa kangistuneelle tarjousostajalle hyvin, hyvin tärkeää. Tarjouksilleni nauretaan jo lähipiirissä, mutta sehän on hienoa, kurjempi olisi jos itkisivät.

Ostin paidan. Ja päätin, etten kuluta aikaani enää yhdessäkään sovituskopissa ennen kuin minulla ei ole vatsamakkaroita, joita peitellä. Se tekee oikein hyvää kukkarolle ja ehkä niille makkaroillekin. Ja jos käy niin huonosti, että menee koko elämä enkä koskaan enää pääse sovituskoppiin, niin kyllä sieltä vaatekaapista löytyy jotain päällepantavaa aina hautajaisiin asti.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Aamutoimia

Nukuin edellisen yön hyvin. Taivaallista. Aamulla olin hyväntuulinen, vaikka edelleen hiukan kireä, mutta sekin korjaantuu aikanaan. Ei ole paljonkaan asioita, joita aika tai uni ei ratkaisisi.

Omien aamutoimieni jälkeen menin herättelemään kuopusta. Hän makoili sängyssä jo valmiiksi hereillä ja tuijotteli kattoon. Tuumasin, että tuota minunkin täytyy harrastaa jatkossa paljon enemmän. Ihminen voi tuijotella kattoon vähän liikaakin, mutta kovin harvoin siitä on todellista pelkoa.

Nappasin vielä unilämpimän lapsen kainaloon ja köllöttelimme siinä hetken poski poskea vasten. Eihän siinä päivä voi alkaa kuin hyvin. Matkalla töihin ajattelin taas kerran, että kyllä se on rakkaus, joka meitä ihmisiä täällä maailmassa kannattelee yli kaikkien kuoppien ja suonsilmien. Kaikki se muu tulee ja menee, muuttuu ja vaihtuu toiseksi, mutta rakkaus pysyy ja kestää.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Kierroksia

Pitkästä, pitkästä aikaa olin viikonloppuna samalla tavoin väsynyt ja ahdistunut kuin entisessä työssä. Tällä kertaa en työn takia, vaan kaiken. Olin tehnyt liikaa, ajanut liikaa edestakaisin ja ylipäänsä elänyt liian kovalla tempolla. Se ei sovi minulle, tiedän sen kyllä. Tarvitsen hiljaisia hetkiä, pysähtymistä ja aikaa rauhoittaa mieli. Nyt sitä aikaa ei vaan ole ollut ja kierrokset alkoivat olla sen verran kovia, ettei nukkumisesta tullut viikonloppuna enää mitään. Huono merkki.

Tänä aamuna olin kuin viulunkieli. Työpaikalle ajaessa itkin väsymystäni. Ensimmäisen palaverin jälkeen ajattelin, että jos tätä jatkuu, niin iltapäivään mennessä päästä katkeaa verisuoni. Menin vessaan, istahdin pöntön kannelle ja suljin silmäni. Tiedostin varsin hyvin tuhlaavani veronmaksajien rahoja, mutta teho-osastolla maatessani (se verisuoni) tuhlaisin niitä vieläkin enemmän. Hengitin syvään, puhalsin ilman ulos hitaasti ja toistin. Monta kertaa. Helpotti.

Tämä viikko on vielä hiukan maaninen, mutta ei enää samassa mittakaavassa kuin viime viikko. Selviän siitä. Hengittelen välillä syvään ja muistan, että olen pärjäävä, toimelias ja vahva ihminen. Kyllä minä muutamasta hässäkkäviikosta selviän vaikka päälläni seisoen.

Pysäyttävää tässä on se, että tällaista elämä oli lähes jatkuvasti silloin, kun tein vielä vanhaa työtäni. Itkeskelin autossa mennen tullen, koin jatkuvaa riittämättömyyttä. Oikeastaan vasta nyt tajusin, että se ei ole enää elämääni, että nyt suurimman osan ajasta koen selviäväni kaikesta kunnialla. En kaadu iltaisin kuolleena sänkyyn (paitsi satunnaisesti), enkä ole työpäivän jäljiltä kuin aurinkoon kesäksi unohtunut tiskirätti. Tämän hetkinen maanisuus on vain tilapäistä ja sitten elämä jatkuu taas tavalliseen tapaan. Se tuntuu aika hienolta. Tai ei. Se tuntuu enemmän kuin hienolta.

torstai 11. kesäkuuta 2015

Vatsahaavan kehittelyä

Minulla on lomastressi, vaikka lomaan on vielä aikaa. Toinen lapsukaisistani on kuitenkin lomaillut melkein kaksi viikkoa ja sinä aikana olen lähes kehittänyt itselleni vatsahaavan (päänsärystä ja painajaisista puhumattakaan). Panikoin tätä kesää jo viime syksynä koulun alkaessa, mutta onneksi en silti tiennyt, kuinka monimutkaista säätämistä tästä tulee. Olen tulevasta lomautuksesta hyvin, hyvin kiitollinen siitäkin huolimatta, että se tietää myös sentinvenytystä. Mutta senhän minä osaan.

Minulla oli oivallinen suunnitelma kesää varten, mutta kuten suunnitelmat yleensä, myös tämä kaatui rytisten jo ensimmäisten päivien jälkeen. Ihan vain siksi, että näitä normaaliin elämään kuuluvia asioita, lääkäreitä, harrastuksiin liittyviä juttuja ynnä muita pompsahtelee kuin sieniä sateella. Ja suunnitelmat muuttuvat taas. No, lapsukainen ei ole, eikä tule olemaan heitteillä, joka päivälle on jotain järjestynyt ja tulee järjestymäänkin. Säätämistä se on vaatinut ja edestakaisin ajelua. Onneksi kohta on omakin loma ja viideksi viikoksi voin keskittyä aurinkoon, lapsiin ja itseeni (ja telttailuun, mikä on hiukan vielä arveluttava ajatus). Elokuun alkupuoli koulun alkuun saakka onkin jo jotakuinkin järjestyksessä, paitsi tietysti sekin ehtii mennä vielä moneen kertaan uusiksi.

Kesä on silti ihana. Tietysti. Ensi kesäksi yritän kuitenkin miettiä jonkun toisen ratkaisun. Hyvä puoli tässä on se, että työasioita en ole ehtinyt stressata lainkaan, siihen ei enää paukut riitä. Ja näyttävät nuo työt hoituvan stressaamattakin. Ehkä tästäkin jotain oppii.

Onneksi on ystävät. Onneksi on isovanhemmat. Muutenhan tästä ei tulisi mitään.

Ehkä minun pitäisi opetella rentoutumaan. Mikä nyt on pahinta, mitä voisi tapahtua? Että esikko nököttäisi työpäivän työpaikallani. Ei ehkä toivottavaa, ei ehkä suotavaa, mutta ei myöskään kuolemaksi. 

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Odotan iltataivaan ihastelua teltan oviaukosta

Ostin teltan. Tämä on niitä ostoksia, joita kiroaa siinä vaiheessa, kun herää kolmatta yötä peräjälkeen vesilammikossa kaivellen hämähäkkejä korvistaan. No, ehkä en oikeasti makaisi lammikossa kuin yhden yön. Paitsi tietenkin, jos olisi pakko, kuten silloin, jos auto hajoaa lomamatkalla, eikä rahaa ole enää säälliseen majoitukseen.

Ihan päähänpisto tämä ei kuitenkaan ollut, päätönpisto kyllä. Lapset ovat haikailleet telttaretkeilyä, mutta minä olen lähinnä ajatellut niitä lammikoita, hämähäkkejä ja helvetin kylmiä öitä, joita tässä maankolkassa valitettavan usein on. Tässä kevään edetessä olen kuitenkin myös muistellut, kuinka rakastin telttailua lapsena ja vielä teini-ikäisenä aina siihen asti, kunnes aloin kiinnostua aivojeni tuhoamisesta, johon telttailu ei oikein hyvin sopinut. Paitsi festariolosuhteissa aina silloin tällöin. Silloin en kyllä enää erityisemmin nauttinut telttailusta, mutta toisaalta olin nauttinut kaikkea muuta niin paljon, ettei sen ollut niin väliä.

Yhtenä päivänä sitten ajattelin, että kyllä on ihmisen hyvä välillä poistua mukavuusalueeltaan, tai palata vanhalle sellaiselle. Kun on kerran hyvä syykin: lapset haluavat. Noin yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että lasten ei ole tarpeen saada kaikkea haluamaansa, mutta murusteni suhteen ei ole siitä huolta. Kun on yhdet rahat ja kolme kuluttajaa, niin tokihan se elämä välillä vähän niukkaa on. Tämä halu on kuitenkin ihan järjellinen (tai vähän riippuu katsantokannasta) ja jopa minun rahavaroillani täysin toteutettavissa. Niinpä ostin teltan. Ja pari makuupussia, yhden saan lainaksi. Jokunen patja vielä ja sitten olemme valmiita reissuun. Ensimmäinen reissu toteutetaan isovanhempien takapihalla, jotta saamme tuntumaa niihin vaaroihin, joita tällaiseen majoitustapaan sisältyy. Suurin vaara lienee hermojen menetys, mutta riittävästi meditoimalla selviydyn luultavasti sangen kunnialla ainakin tästä ensimmäisestä kokeilusta. Ja on pakkokin, seuraava reissu kun on jo tiedossa.



torstai 4. kesäkuuta 2015

Ikinä en kitke

Keväällä tekee aina mieli iskeä sormet multaan. Keväällä tosin tulee kaikenlaista muutakin kajahtanutta mieleen, mutta onneksi syksy ja hiljalleen hiipivä pimeys vaimentaa lopulta liiallisen aivotoiminnan.

Kun parisen vuotta takaperin etsin perheelleni kotia väliaikaisen (väliaikainen tarkoittaa noin kahta vuotta) eronjälkeisen pikkukopperon jälkeen, haikailin hiukan maalle. Mutta kun laskin yhteen työn, kaksi lasta, kahden lapsen harrastukset, kaupat, kotityöt ja yhden aikuisen, totesin, että väistämätön lopputulos löytyy jostain keskustan tuntumasta. Olen sielultani maalainen, mutta en viitsi tappaa itseäni työllä, tai sillä, että ajan pimeässä pitkin pikkuteitä lasten raivotessa väsymystään takapenkillä.

Ratkaisu oli siis lopulta helppo ja selvä. Silti välillä kaipailen pikkuruisen mummonmökin mureneville, alati viileille betonirappusille juomaan aamukahvetta. Ei haittaisi, jos lähellä liplattelisi järvi tai edes joku lutakko. Näinä hetkinä palautan mieleeni, että elämää riittää senkin jälkeen, kun lapset ovat lähteneet omille teilleen ja minä muutun kuljettajaäidistä joksikin muuksi. Jos vielä silloin perse kestää betonilla istumisen, niin eikun korpeen. Ja toisaalta, muistan myös teini-ikäisenä porkkanapenkkiä kitkiessäni ajatelleeni, että kun tästä lähden, en ikinä enää kitke. Että eihän näistä ihmisen toiveista oikein tiedä. Parempi kun ei kovin kuuntele, villiintyvät vielä.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Kiemuraista kommunikointia

En ole koskaan kysynyt kumppaniltani (siis silloin, kun minulla on sellainen ollut) näyttääkö takapuoleni isolta näissä housuissa tai tässä hameessa. Sellaista aina välillä kuulee jonkun kysyneen. En ymmärrä, kuinka sellaista voi kysyä. Jos vastaajaksi joutunut otus vastaa, että kyllähän se näyttää, niin eipä siinä hyvä heilu. Ja jos hän vastaa, että ei näytä, niin sittenhän sitä ajattelee, että ei se edes vaivaudu katsomaan. Koska näyttäähän se, ihan selvästi!

Turha siis kysyä. Eräänä päivänä erehdyin kuitenkin kysymään kuopukselta, näkyvätkö alushousuni housujen läpi (legginssit eivät olekaan täysin ongelmattomat). Poikanen katseli kysyttyyn suuntaan ja ehdin jo ajatella, että jopas hän paneutuu tähän asiaan. Sitten suusta putkahti: Varis asteli aitaa, neuloi villapaitaa, kepeää ja kaitaa. Sanoma jäi aavistuksen epäselväksi, mutta en yrittänyt uudestaan.

Kommunikointi on ylipäänsä vaikeaa. Tässä taannoin puhuin yhden ihmisen kanssa, taisinpa hiukan hiiltyäkin, mitä tapahtuu äärimmäisen harvoin. Kunnes tajusin, että emme me elä samassa maailmassa, emme likimainkaan, joten kuinka kummassa voisimme toisiamme ymmärtää. Lakkasin yrittämästä. Heti helpotti.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Etsin kunnes en enää

Taas tässä eräänä yönä kuljin tuntemattomaksi jääneen sairaalan käytäviä etsimässä exääni (yhtä niistä) ja itkin tolkuttomasti. Näitä unia on riittänyt, juuri tämän exän kohdalla ja aina ne toistuvat samanlaisina. Paikka voi vaihtua ja ihmiset ympärillä, mutta jutun juoni on aina sama: etsin häntä epätoivoisesti ja tiedän, että hänellä on joku hätä. Ja itken sitä löytämättömyyttä. Ajattelin pitkään, että suhde jäi jotenkin kesken ja siksi unet vaivaavat minua toistuvasti. Huomioitakoon, että minun suhteeni jäävät aina kesken, koska läheisyysahdistuksessani en voi päästää parisuhteitani sille tasolle, jolle parisuhteet väistämättä etenevät riittävän pitkään jatkuessaan. Tämä ei siis ollut mitenkään poikkeus. Yhtenä aamuna vessassa istuessani tulin kuitenkin ajatelleeksi, että taidan nähdä niitä unia vain siksi, että olen saanut hänestä jonkin päähänpinttymän. On kauhean helppo olla antautumatta minkäänlaiseen läheisyyteen kenenkään kanssa, koska voin ajatella, että olen jo tavannut elämäni suuren rakkauden, jonka kuitenkin epähuomiossa tulin hylänneeksi. Unet loppuivat siihen.

Kävin jokunen vuosi sitten energiahoitajalla, jota ystäväni suositteli, kun valittelin energiavajaustani. Kerroin siitä kokemuksesta jo täällä, mutta näkövinkkeli saattoi olla toinen. Puhuimme muun muassa vaikeudestani rakastaa (ihan käsittämätöntä, että puhuin sellaisia tuntemattomalle tyypille, mutta hän tiesi joka tapauksessa, joten mitäpä siinä sitten ämpyröimään). Itkuksihan se meni, mikä sekin on outoa, en ole julki-itkeskelijä. Hän sanoi, että rakkaus parisuhteessa voi olla ihan samanlaista kuin rakkaus lapsiin. En uskonut, tietenkään. Rakkaus lapsiin ei sekään ole yksiselitteistä, mutta ehdotonta se on. Vaikka he tekisivät mitä, vaikka he olisivat kuinka typeriä ja tolloja ja hulluja, heitä rakastaa silti. Mutta että niin rakastaisi kumppaniaan? En tiedä. En ole muutenkaan vakuuttunut koko tästä rakkausjutusta. Alan kallistua järjestettyjen avioliittojen puoleen.

Kävin myöhemmin toisella energiahoitajalla, jolle kerroin tästä ensimmäisestä hoitajasta. "Olen kuullut siitä kaverista. Monet ovat käyneet hänellä, mutta kukaan ei tiedä, mitä hän tekee", hoitaja sanoi. Minäpä tiedän. Hän kuuntelee.

perjantai 29. toukokuuta 2015

Raakaa

Kiukuttelukiintiö lienee taas hetkeksi täynnä. Muihin asioihin. Olen viime aikoina (tai oikeastaan jo pitkään) ollut kiinnostunut ravinnon merkityksestä hyvinvoinnille. Se ei tarkoita sitä, että tulisin itse tukeneeksi omaa hyvinvointiani oikeanlaisella ravinnolla, mutta mietin sitä koko ajan enemmän ja enemmän.

Minulla on yksi iso haaste, joka toistuu joka saamarin kuukausi. Tietyssä hormonikierron vaiheessa olen valmis laittamaan koko elämäni pakettiin ja muuttamaan laavuun tunturiin, vaikka tietenkin kuolisin siellä kahdessa viikossa. En kerta kaikkiaan näe mitään hyvää missään. Asian tiedostaminen auttaa hiukan ja siihenkin meni vuosia, että tajusin asiayhteyden. Sitä ennen pidin itseäni vain epävakaana tyyppinä (epäilemättä monet pitävät vieläkin enkä varsinaisesti väitä että olisivat väärässä). Nyt alkaa tuntua siltä, että ravinto on yksi keskeinen juttu, millä tähän mielialan notkahdukseen voisi vaikuttaa. Tietysti myös uni ja kaikki nämä elämän muutkin perusjutut vaikuttavat yhtä lailla.

Yksi kokeiluni viime ajoilta on ollut raakaruoka. En osaa sanoa siitä vielä oikein juuta enkä jaata, enkä ole täysin raakaruualla ollut yhtään ainoaa päivää. En ole muutenkaan ehdottomuuksien ihminen ja sitäpaitsi rakastan lämmintä ruokaa. Kasviksien ja kaiken tuoreen lisääminen ei voi silti olla ainakaan pelkästään huono asia.

Kokeilin raakailua parina viikonloppuna. Ensimmäisen viikonlopun sunnuntaina esikko totesi minun olevan jotenkin erilainen, jotenkin kivempi. Ajattelin, että jos muutos on näin nopea, en syö enää eläessäni lämmintä ruokaa. Toinen kokeiluviikonloppu päättyi jumalattomaan päänsärkyyn, jota jatkui kaksi päivää. Osin kyllä ihan omasta syystäni, koska viikonlopussa oli niin paljon touhua, että syöminen jäi heikoksi. Pääni ei pidä siitä, tiedän sen varsin hyvin.

Keskiarvo viikonlopuilta on kuitenkin sen verran ok, että uteliaisuus raakaruokailua kohtaan jatkuu. Se ei ole ehkä ihan niin hyvä juttu, kuin toivoin sen olevan, mutta ei se huonokaan juttu ole. Kokeilen uusia tuotoksia ja katselen mihin se johtaa. Ja vaikka ei johtaisi mihinkään, niin onpahan tätäkin kokeiltu.

Tässä ensimmäinen raakakakkuni, tai tietysti vain pala siitä. Ei erityisen kakkumainen, ei lainkaan makea, mutta ihan syötävä. Melkein enemmän lounas kuin kahviherkku. Paljon pähkinöitä, taateleita, hunajaa, sitruunanmehua eikä sitten paljon muuta. Koristelusta huomaa, miksi en ole kakkubloggari.


torstai 28. toukokuuta 2015

Aamuja

Heräsin aamulla jo valmiiksi ärsyyntyneenä itseeni. Ikkunasta heilahti harmaus, eikä se auttanut olotilaani yhtään.

Aikaisemmin, keskellä yötä, olin herännyt ryminään. Hiustenkuivaaja tipahti lattialle. En tiedä kuinka, mutta tippuessaan se sai herätettyä televisionkin, vaikka kaukosäädintä ei ollut lähimaillakaan. Siis olisin ymmärtänyt sen, jos hiustenkuivaaja olisi tippunut kaukosäätimen päälle. Ennen ymmärtämistä tai ymmärtämättömyyttä ehdin säikähtää ihan hemmetisti, että nyt meillä on murtovaras tai ehkä joku avohoitopotilas, joka on erehtynyt olohuoneesta. Jälkimmäinen vaihtoehto on todennäköisempää. Juuri tässä yhtenä iltana selitin lapsilleni (jotka olivat jostain syytä huolestuneet mahdollisista varkaista), että varkaat käyvät vain rikkaiden ihmisten luona, joten meillä ei ole mitään hätää. En tiedä, oliko tämä kasvatustieteellisesti pätevä selitys, mutta ainakin se on lähes totta ja sitäpaitsi se toimi. Kasvatustieteen approlla ei päästä tämän parempaan suoritukseen.

Muruset jatkoivat ruususen untaan tietämättä mitään olohuoneessa tapahtuneista kauheuksista, eikä siellä tietenkään mitään ollutkaan tapahtunut. Siis jos ei huomioida sitä, että telkkari pauhasi ja hiustenkuivaaja oli lattialla. Mutta minä en tietysti saanut unta. Ja mikä onkaan parempi aika murehtia maailmanmenoa kuin keskiyön hiljaiset hetket, jolloin kaikki näyttää ah niin toivottoman mustalta ja synkältä. Murehdin siinä sitten jokusen tunnin, eikä aamu luonnollisesti sen jälkeen valjennut kuulaana ja kauniina.

Aamulla ärsytti se murehtiminen. Minulla ei ole tasan tarkkaan mitään murehtimista. Siis jos noin ihan koko maailman mittakaavalla ajatellaan, tai vaikka edes Sastamalan mittakaavalla. Kaikki on hyvin. Ja sen lisäksi olen kohtuullisen tyytyväinen ja onnellinenkin aina välillä. Jatkuvasti onnellinen en halua ollakaan, se on vähintäänkin epäilyttävää ja vaatii yleensä jonkinlaisen diagnoosin. Yöllä sitä on kuitenkin ihan varma, että minulla tai toisella lapsella tai ehkä jopa molemmilla on jokin parantumaton sairaus, joka minun olisi jo pitänyt havaita, mutta en ole havainnut, koska olen paska äiti. Sen lisäksi murusistani tulee väistämättä syrjäytyneitä ja yksinäisiä, koska heillä on syrjäytynyt ja yksinäinen äiti (en oikeasti ole näitä kumpaakaan). Kaikki keskeneräiset työasiat tungeksivat luonnollisesti mieleen ja tietysti se väistämätön "tosiasia", että kuolen yksinäisenä ja onnettomana, koska olen karkoittanut kaikki pienetkin rakkauden mahdollisuudet elämästäni. Tässä nyt pääpiirteissään yön saldo, vaikka kyllä pienessä päässäni jokunen muukin helmi häilähti.

Välillä ihmettelen, miten typerä ihminen voikin olla. Vaikka sen tietää, että yöllä valvoessaan voi vaikka lukea tai tehdä reikihoidon, käyttää aikansa siis jotakuinkin järkevästi, niin eikö sitä aika ajoin sorru tähän hölmöilyyn. Onneksi yötä seuraa väistämättä päivä, vaikka harmaa ja haljukin. Seuraavana yönä sitä sitten nukkuukin kuin tukki, vaikka kaikki maailman hiustenkuivaajat tippuisivat juuri meidän olohuoneeseemme. Ja aamu saa taas valjeta kauniina.

tiistai 26. toukokuuta 2015

Surua

Välillä tulee hetkiä, että kauhistuttaa ja surettaa. Nimittäin se, että omaa päävikaisuuttaan on hajottanut yhden (tai ainakin yhden) perheen. Jollain tapaa siedettävän siitä ajatuksesta tekee se, että perhe on kuitenkin ollut oma ja tässä on vielä loppuelämä aikaa paikkailla typeryyttään. Mutta ei se siitä sen helpompaa tee. En minä siitä usein ahdistu, arki on onneksi sen verran täyttä, ettei ahdistumisaikaa liiemmin ole. Ja tavallaan silti, niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin, en haluaisi takaisin menneeseen. Mutta sen voin sanoa käsi sydämellä, että jos viisi vuotta sitten olisin ymmärtänyt sen mitä nyt, en olisi koskaan eronnut. Ilman eroa tosin en ymmärtäisi sitä mitä nyt ja siinähän tämän tilanteen hauskuus onkin. Tyhmyydestä sakotetaan, mutta tyhmyydestä ei pääse tekemättä tyhmyyksiä.

Kaiken kaikkiaan olen viime aikoina surrut menneitä, miettinyt erojani (joita on liikaa) ja muistanut ihmisiä, jotka ovat jääneet taakse, mutta ovat silti rakkaita. Näitä aikoja tulee aina välillä, kai niillekin syynsä on. Ennemmin tai myöhemmin suru täytyy surra pois, vaikka juuri siinä akuutilla hetkellä se onkin jäänyt tekemättä. Ehkä sitten on valmis johonkin uuteen tai ainakin valmis jättämään vanhat asiat sinne, minne ne kuuluvat: muistoihin.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Laitteen lumoissa

Porkkana-inkivääri-omena-appelsiini-mehu. Tähän mennessä paras sekoitus. Ai että on hyvää ja ai että on virkistävää. Kovin myöhään sitä ei kannata juoda, muuten menee yöunet. Tai ehkä kaikilla ei mene, minulla nyt menee yöunet siitäkin, että joku juo iltapäiväkahden jälkeen kahvia samassa huoneessa. Ja minähän varjelen uniani kuin pyhäinjäännöstä, joten en juo tätä mehua iltaisin. Juon sitä aamuisin ja ehkä viikonloppuna voin elää vaarallisesti ja juoda sitä jopa iltapäivällä.

Ajattelin, että mehustimessani (tämä ei varmasti ole oikea termi) on niin monta pestävää osaa, että siitä tulee lähinnä viikonloppujen ilo. Toistaiseksi olen käyttänyt sitä vähintään kerran päivässä, välillä kaksikin kertaa. Viikko on tietysti lyhyt aika, alkuinnostus voi hiipua. Mutta nyt olen jo ihan vakuuttunut, että joku taika mehujen juomisessa on. Siitä tulee nimittäin tosi hyvä olo.

Muistan viime talvelta, tai saattoi olla jo kevättäkin, miten oksennustaudissa teki ihan hulluna mieli itsepuristettua appelsiinimehua. Onneksi kotona oli appelsiineja. Mehu helpotti olotilaa nopeasti.

Ihmisen keho on hirveän viisas. Jos sitä kuuntelee, se kyllä kertoo, mitä milloinkin kannattaa syödä ja juoda. Ja nyt minun kehoni tuntuu tarvitsevan mehuja. Uskon sen johtuvan koko talven jatkuneesta sairastelukierteestä. Kaikki ravinteet kehossani on ammennettu tyhjiin ja nyt niitä varastoja on täytettävä. Sitäpaitsi mehujen tekeminen on hauskaa. Itse en tosin pääse laitteen ääreen muuten kuin valvojaksi, innokkaat apulaiset hoitavat kyllä varsinaisen työn. Pesu sentään jää minulle, viiltävät terät ja lapset kun ovat vatsanpohjaa vääntävä yhdistelmä.

maanantai 18. toukokuuta 2015

Trikoo on riskillä supermukava

Ostin parisen viikkoa sitten juoksutrikoot. Vai ovatkohan ne trikoot? No, kuitenkin sellaiset juoksemiseen tarkoitetut suht tiukat housut. Paitsi, että nämä eivät ole erityisen tiukat, koska ostin hiukan liian isot. Samalla reissulla ostin myös elämäni ensimmäiset legginsit. En ymmärrä miksi. En juokse, minkä lisäksi olen aina vannonut, etten laita koskaan jalkaani legginsejä (paitsi välihousuiksi). Ostin vieläpä miesten juoksutrikoot, koska naisten housut olivat loppu (niin kuin saksalaisessa vakiokaupassani usein käy). Mutta kuten kauppareissulla mukana ollut äitini totesi: ei niissä mitään munapussia ole. Eikä ollut.

Kotona mietin, mitä hemmettiä oikein ajattelin. En yleensä osta roinaa, jota en tarvitse, koska meillä on jo valmiiksi hitosti roinaa, jota en tarvitse. Kotimme muut asukkaat tosin saattavat tarvita, tai ainakin kuvittelevat tarvitsevansa kaikkea sitä roinaa. Joku mielenhäiriö minulle kuitenkin siinä tuli. Ja koska luonto ei anna periksi ostaa tavaraa vain kaappiin, laitoin juoksutrikoot päälle, kun aloin siivota. Sen jälkeen käytin niitä salilla. Sitten ne kävivät mukanani metsässä. Samoin kävi legginsien kanssa. Käytin niitä ensin siivotessani (tästä saa nyt sen kuvan, että siivoan koko ajan, mikä tavallaan pitää paikkansa, mutta siivoamisestani ei ole mainittavaa hyötyä). Sitten ulkoilin ja pian olinkin jo kaupassa. Sanomattakin lienee selvää, että nyt en luopuisi housuistani mistään hinnasta.

En ymmärrä, miten olen voinut näin pitkään välttyä näin supermukavilta vaatteilta. Inhoan kiristäviä ja puristavia vaatteita, mutta nämä eivät kiristä eivätkä purista. Sitäpaitsi jo kaksi ihmistä on sanonut, että olen laihtunut, mikä on selvästikin jonkinlainen aistiharha. Ilman jokapäiväistä telttaani näytän ilmeisesti hoikemmalta.

Tämän ihastuttavan hairahduksen jälkeen olen ostanut jo toisetkin legginsit. Voi olla, etten kohta pidä mitään muita housuja.

lauantai 16. toukokuuta 2015

Retkeilyä

Virkistysprojektini etenee. En ymmärrä, miksi olen pitkäksi aikaa unohtanut luonnon rentouttavan ja uudistavan voiman. Olen niin nauttinut metsässä pyörimisestä, ettei minulla ole sille oikein sanoja.

Eilen retkeilin yksin. Minun piti mennä Hornioon, mutta en ole ihan varma, missä lopulta olin. Ritajärvi siellä ainakin jossain luki. Ihan sama, paikka oli joka tapauksessa upea. Kolme pientä järveä, polkuja sinne tänne ja ihana hiljaisuus. Istuskelin nuotiopaikalla taateleita napostellen ja ajattelin, ettei ihminen tarvitse mitään muuta: raitista ilmaa, luonnonrauhaa ja rutkasti rakkautta. Tietysti ne taatelitkin ovat kiva lisä.

En ole pitkään, pitkään aikaan ollut niin täydellisen tyytyväinen kuin siinä tyynen järven rannalla istuskellessani. Elämän ei tarvitse olla täydellistä, aina ei tarvitse olla tyytyväinenkään. Mutta on ihanaa, että joskus on.


Mehua, mehua

Monta monituista kertaa olen joutunut tilanteeseen, jossa on tullut mieleen, että olin ihan hirveä vaimo. Tänään oli taas yksi näistä hetkistä. Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun tuhahtelin siippani innostukselle telkkarista tai jostain muusta teknisestä vehkeestä. Minun mottoni sähkölaitteiden kanssa on: mitä vähemmän sen parempi.

Ja nyt olen ihan mennyttä naista. Ostin sellaisen mehuhärpäkkeen. Olen haaveillut siitä jo pitkään, mutta en ole raaskinut ostaa. Löysin kuitenkin tosi edullisen yksilön, vaikka tietysti se ei ole tosiharrastajien mielestä ollenkaan oikeanlainen. Mutta en ole tosiharrastaja, olen vain ihminen, joka haluaa tehdä itse mehua. Onhan minulla sellainen muovinen sitruspuserrin tai mikä lie, jolla saa tehtyä ihan kelvollista appelsiinimehua. Eipä sillä paljon muuta sitten teekään.

Tällä isommalla härvelillä saa kuitenkin mehua vaikka mistä. Ensimmäinen kokeiluni oli omena+päärynä+appelsiini+inkivääri. Hyvää oli, vaikkakin aika tiukkaa. Laitoin inkivääriä reilusti, kun ajattelin, ettei siitä kovin kummoisesti tule mehua. Olin väärässä.

Tässä ensimmäinen lasilliseni. Ei varmasti viimeiseni.


torstai 14. toukokuuta 2015

Reikiä perämetsissä

Tekisi mieli heittäytyä opiskelijaksi. Alanvaihto olisi nimittäin paikallaan, ei ole mitään niin rasittavaa kuin leipääntynyt sossu. Opiskelu työn ohella ei kuitenkaan erityisemmin houkuttele, varsinkin kun viime vuosien tavoitteeni on ollut nimenomaan työn vähentäminen elämästä. Eihän se millään tavoin ole onnistunut, mutta tavoitteita voi olla, vaikka ne eivät mihinkään johdakaan.

Toisaalta ehkä voisi olla niin, että jos opiskelee jotain ihan hirveän kiinnostavaa, se motivoisi tässä kaikessa muussakin elämässä ja yhtäkkiä sitä huomaisi jaksavansa tehdä kauheasti kaikkea. En ole siitä nyt kuitenkaan ihan vakuuttunut, joten en ole hakeutunut opiskelemaan. Reikiä kyllä jossain kohtaa jatkan ja vyöhyketerapian opintomahdollisuuksia käyn aina silloin tällöin netissä vilkuilemassa. Toisaalta mietin tässä yhtenä päivänä, että voisin opiskella eräoppaaksi ja lasten lähdettyä kotoa voisin painua jonnekin Lappiin notkumaan metsiin loppuelämäkseni. Se on houkutteleva ajatus. Edessä on kuitenkin monta vuotta, ennen kuin voin hävitä perämetsiin.

Tässä kohtaa elämää fakta on se, että rahaa palaa. Mihin tahansa ei voi heittäytyä, kun jotain on tienattavakin. En ole toistaiseksi keksinyt mitään ratkaisua. Se auttaisi, jos löytäisi rikkaan puolison, joka jostain merkillisestä syystä haluaisi rahoittaa minun opintojani. Jos menneistä vuosista voi mitään päätellä, ei ole todennäköistä, että löydän minkäänlaista puolisoa, rikkaasta puhumattakaan. Jatkan siis pohdintoja.

Lapsilleni toivon erityisesti sitä, että he jo pienestä pitäen oppisivat kuulostelemaan omaa sisintään ja menemään kohti sitä, mikä tuntuu itsestä hyvältä. Ihan sama, mitä naapuri tai äiti ajattelee. Katsotaan kuinka käy.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Kaikkea on

Aika kiitää. On päiväkodin kevätjuhlaa, tanssinäytöstä, luistelun lopettajaisia ja kaikkea sellaista. Piti olla pitkä sairasloma, jonka vuoksi tein paljon järjestelyjä ja jota ei sitten tullutkaan. On kesäloman odottelua ja reissujen suunnittelua. On kuntokuuria, virkistysprojektia ja ties mitä. On työn uudelleen järjestelyjä, jonka seurauksena voin hyvinkin joutua lähtemään työpaikastani. En siksi, että saisin kenkää, vaan siksi, etten suostu enää tekemään työtä, josta kotielämä kärsii.

Saattaisin nauttia siitä, että elämä olisi välillä seesteistä ja rauhallista. Se ei vain taida olla sitä koskaan. Eikä kaikki touhu ja tekeminen ole pahasta. Esimerkiksi meillä on parhaillaan menossa kesäprojekti (joka ei tietty oikeasti ole mikään projekti), että käymme läpi oman kunnan ulkoilualueet ja etsimme Pirunvuoren lisäksi vähintäänkin yhden toisen vakituisen retkeilypaikan. Minun mielenterveyteni lepää hyvin pitkälti metsän varassa. Lapsuuteni ainoa turvallinen ja täysin minut hyväksynyt ympäristö oli metsä. Isä joskus sanoi (minun ei ollut tarkoitus sitä kuulla), että tuosta tytöstä tulee vielä hullu, kun se on aina tuolla metsässä. Hän oli väärässsä. Minusta olisi tullut hullu, jos en olisi ollut siellä metsässä.

Jostain syystä metsäily on vanhemmiten jäänyt liian vähälle, vaikka marjastamme ja sienestämme jonkin verran. Mutta ihan retkeilemässä käymme korkeintaan pari kertaa vuodessa. Se saa nyt kuitenkin muuttua. Ensimmäinen ulkoilualue nuotiopaikkoineen on jo korkattu, toinenkin reissu on jo suunnitteilla. Erityisesti haluan meidän elämäämme lisää sellaista aikaa, jonka pääasiallinen tarkoitus on nauttia elämästä. Ja retkeily on nimenomaan nautinto.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Kotitöitä

Tässä päivänä muutamana olen miettinyt, että jos kirjoittaisin persauksiini Miele, niin eipä kukaan minua kodinkoneista erottaisi. Miten ihan oikeasti pyykinpesua, siivoamista ja ruuanlaittoa voi riittää siinä määrin, kuin sitä riittää? Välillä tuntuu, että teen jotain perustavanlaatuisella tavalla väärin, eihän nyt voi olla niin, etten ehdi koko elämässäni tehdä mitään muuta kuin kotitöitä (ja käydä töissä, joka sekin on ajankäytöllisesti melkoisen epäilyttävää touhua). Tuntuisi hiukan paremmalta, jos meillä sitten edes olisi siistiä, pyykkikori tyhjä ja aina hyvä ruoka pöydässä. Mutta ei, sukat tarttuvat hunajatahroihin, esikon huoneeseen ei edes ovi aukea kaiken roinan takia ja pyykkiä on korin lisäksi kaikilla mahdollisilla pinnoilla.

Siisteystasoni on viime vuosina laskenut niin paljon, että suurempi lasku muodostaisi jo terveysriskin. Nykyinenkin taso on ikävä perheen astmaatikon kannalta. Ehkä olen tullut vanhemmiten hitaaksi. Jotenkin minusta tuntuu, että aiemmin minulla on ollut enemmän aikaa. Vai joko on muisti niin haperoksi mennyt, että muistelen tuokioita, joita ei ole koskaan ollutkaan? On sekin tietysti mahdollista.

Taidan kuitenkin kirjoittaa ahteriin Helkama, niin näyttää muissakin koneissani lukevan. Siinä voi sitten itse kukin päätellä, onko se pyörä vai pesukone.

torstai 9. huhtikuuta 2015

Plaaplaaplaa

No niin. Kyllä minä luin paneskelukohtaukset ja kaikki, mutta oli kyllä vähän nolostuttavaa. Täytyi kuitenkin saada tietää, löytääkö kummitus kauan kateissa olleen rakastettunsa ja kyllähän hän sitten lopulta löysi. Ja tietty kaikki muutkin rakastuivat ja pariutuivat ja plaaplaaplaa. Pitäisi ehkä hankkia elämä, ettei tarvitsisi lukea kaikkea roskaa, mitä joku sattuu kirjoittamaan. Ja ihan jo senkin vuoksi, että itselläkin olisi jotain kirjoitettavaa. Nyt on vielä vähän hakusessa, mitä tehdään silloin, kun ei sairasteta. Ehkä se palautuu riittävän monen nukutun yön jälkeen. Nyt olen jo nukkunut sen verran, että kävin ostamassa uusia meikkejä. Se on aina varma merkki virkistymisestä. Ei ole aina mitenkään sanottua, että niitä meikkejä tulisi myös käytettyä, mutta nyt on kyllä tullut. Huonolla menestyksellä tosin, uudesta meikkivoiteesta tuli sellainen pakkelikerros, että piti enimpiä pestä pois. Pienellä opettelulla lopputuloksesta tuli kuitenkin ihan tolkullinen, parantamista toki näyttää vielä tekniikassa olevan.

Töissä on motivaatio-ongelmia. Rästejä on jäänyt sairasteluajalta paljon, enkä tahdo päästä niiden kanssa tasoihin. Se turhauttaa ja ärsyttää. Ja sitten ulkona on valoisaa, sitä haluaisi vaan luuhata pihalla ja tutkailla kevään etenemistä. Rästitöiden kanssa tuhraaminen ei todellakaan innosta. Mutta minkäs teet, on ne tuhrattava. Kesälomaa (ja lomautusta) odotellessa.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Hikinen työmies kohtaa missin

Sen verran aivottomassa tilassa olen vieläkin, että kirjastossa käydessäni valitsin luettavaksi kirjoja, jotka eivät vaadi aivotoimintaa eivätkä aiheuta minkäänlaisia tunnereaktioita. Ei ihan helppo valinta, kuulkaas. No, löysin kuitenkin kirjan, josta olin aika varma. En kerro mikä se on, ettette vain vahingossa tule sitä etsineeksi käsiinne.

Tarina kuitenkin menee näin (siis tarinan alkupuoli, tietysti se on minulla vielä kesken). Itse asiassa en ole ihan varma, kuinka tarina alkaa, olen ehkä nukkunut ensimmäiset sivut. Mutta jotenkin joku entinen seurapiiripörriäinen päätyy jonnekin puolikorpeen johtamaan majataloa. Korpeen eksymistä on siivittänyt niljakas ja petollinen poikaystävä. No, majatalo menestyy tietysti erinomaisesti, neitokainen kun on äärimmäisen tehokas ja pystyvä, sen lisäksi että on myös entinen missi. Viereisellä rakennustyömaalla häärii karskin komea työmies, joka on paitsi se työmies, myös menestyvä yrittäjä, joka omistaa perheensä kanssa puoli kylää mukaan lukien majatalon. Silti hän ehtii häärätä työmaalla, koska se nyt on tavallaan pakko, muuten on hankala saada luontevasti ympättyä mukaan laajoja kuvauksia hänen kesäauringon sävyttämistä hikisistä lihaksistaan. Luonnollisesti tämä hikinen työmies/menestyvä yrittäjä sattuu paikalle, kun majatalonemännän/missin petollinen poikaystävä yrittää luikerrella paratiisiin . Liero häädetään pois kuumalla suudelmalla, vaikka tässä vaiheessa tarinaa työmies ja missi kyllä vielä luulevat lähestulkoon inhoavansa toisiaan. Ei inho mitään pussailua tietenkään estä. He ovat jo tätä ennen lääppineet parikin kertaa, mutta siihen on aina ollut jokin järkevä syy. Hei haloo, kuinka monta kertaa todellisessa elämässä päätyy pussailemaan jonkun hottiksen kanssa jostain järkevästä syystä???

Tänä aamuna jäin kohtaan, jossa työmies ja missi sopivat paneskelevansa seuraavana tiistaina. En oikein tiedä, kuinka siinä niin kävi, käänne oli niin tökerö, että se on ehkä eksynyt mukaan jostain toisesta kässäristä. En ole ihan varma, kykenenkö jatkamaan paneskeluun asti. Tarina aiheuttaa niin suurta ärtymystä, että se ei oikein käy laatuun. Tunne se ärtymyskin on. Vaikka kuinka kirja olisi ihan hömppäpömppä (mitä nyt tietysti lähtökohtaisesti mikä tahansa rakkaustarina on, paitsi onnettomat rakkaustarinat, eli todelliset), niin voisi siihen yrittää ripotella edes pieniä uskottavuuden hiukkasia.

Ai niin, on siellä majatalossa myös kummitus, joka auttaa yhteen rakastavaisia, jos nämä itse ovat liian urveloita pariutuakseen ilman pienimuotoista pakottamista. Mutta se kummitus on kyllä monin verroin uskottavampi hahmo kuin tarinan muut tyypit.

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Älä tarvitse minua tänään

Korvatulehdusta, kuumetta, yskää, kihomatoja, oksentelua ja migreeniä. Siinä on meidän viimeiset viikot, ehkä kuukausi, tiivistettynä. Olen puhkipoikkipuolikuollut, eikä kirjoittaminen ole juuri ollut mielessä. Töissä olen välillä käynyt purkamassa paniikinomaisesti pahinta ruuhkaa, mutta aika tehotonta se on ollut. Tai itse asiassa olen ne vähän ajat ollut todella tehokas, ehkä hiukan ylikierroksiakin on havaittavissa, mutta kun yhden työn tekeminen poikii yleensä kaksikolme lisähommaa, niin eihän se ruuhka siitä paljon pienene.

Nyt, hetkellisesti, olemme suht terveitä ja lapset pääsevät käymään isänsä luona. Aion hautautua kotiin koko viikonlopuksi (ja yritän nyt olla ajattelematta sitä, että minulla on siellä helvetillinen kihomatosiivous edessä). Kaipaan unta. Kaipaan hiljaisuutta ja pimeää huonetta. Kaipaan edes pientä hetkeä, jolloin kukaan ei tarvitse minua.

lauantai 7. helmikuuta 2015

Tanssia mutta ei ruusuilla

En aio oikeasti kertoa vaihdevuosioireistani, koska minulla on vahva epäilys, etteivät ne ole erityisemmin kiinnostavia. Ja vaikka olisivatkin kiinnostavia, olen mieluummin ajattelematta niitä. Olen myös ajattelematta sitä, että autoni on nykinyt jo kuukausia ja vaiva vain pahenee, mutta en jaksa tehdä asialle mitään. En tietysti osaisikaan tehdä muuta kuin viedä sen korjaamolle. Mutta vien sen sitten, kun se leviää lopullisesti. Saanpahan syyn sättiä itseäni, kun en toiminut ajoissa. Minä toimin ajoissa niin monessa asiassa, että tässä en jaksa. Auto kuitenkin kulkee vielä.Tätä ei tietenkään pitäisi sanoa, koska luultavasti se leviää juuri nyt.

Odottelin tässä yhtenä iltana lapsukaistani tanssiharjoituksista. Pakenin muita vanhempia tyhjään pukkariin, toinen lapsukaiseni leikki käytävällä muiden odottavien lasten kanssa. Ajattelin ottaa pienet torkut ja taisinpa ottaakin. Jossain kohtaa tajusin, että pukkarissa on joku muukin ja sillä jollakin on paha nuha. Meinasin kommentoida jotain, kuten "tuota on nyt liikkeellä" tai "mulla on sama vaiva", niin kuin olikin. Mutta en kommentoinut, kun en viitsinyt sekaantua enkä suoraan sanottuna jaksanutkaan. Kun pojuseni sitten hypähteli iloisesti hakemaan minua tuntinsa jälkeen, huomasinkin siitä penkiltä ylös kammetessani, ettei pukkarissa istuneella miekkosella tainnutkaan olla nuha. Hän nimittäin itki. Siinä minä torkuskelen seinään nojaten ja toisella on joku murhe. Tuli huono omatunto ja kauhea olo. Mutta kaipa sillä miehellä on kauheampi.

Tanssiporukassa on yksi rasittava äiti, joka tuntee kaikki lapset ja vanhemmat (paitsi minua, koska en viitsi tutustua). Hän rupattelee kaikkien kanssa ja sekaantuu joka asiaan. Nyt ikäväkseni huomasin, että hän käy myös samalla salilla kuin minä ja valitettavasti myös samaan aikaan. Pitäisi vaihtaa aikaa, mutta valitettavasti se on viikon ainoa aika, kun pääsen salille. Eli joko jaksan sen lirkutuksen tai en käy ollenkaan salilla. Osaan kyllä olla sen verran luotaantyöntävä, että luullakseni saan olla melko rauhassa. Viime aikoina olen muutenkin huomannut, että olen omaksunut yhdelle siskolleni ominaisen tavan sulkea ulkomaailma todellakin ulkopuolelle. En välttämättä lainkaan huomaa muita ihmisiä ympärilläni, mikä tietenkin antaa vaikutelman ylpeydestä ja ylimielisyydestä. Tosiasia kuitenkin on, että muut asiat vaativat niin paljon huomiota, että ne kaikki ympärillä olevat ihmiset eivät vain enää sovi edes tajunnan laitamille.

Yksi asiakas kyllä moittikin minua ylimieliseksi. Teki mieli sanoa, että se mitä sinä luulet ylimielisyydeksi, on pelkkää ylirasitusta. Mutta enpä sanonut. Minullehan maksetaan siitä, että jaksan kuunnella ja selvittää muiden ihmisten murheita, väsymyksiä ja kurjia elämäntilanteita, ihan huolimatta siitä, olenko tolkuissani vai en. Tässä työssä on tietysti parempikin, ettei ole ihan tolkuissaan. Ei sitten jaksa ottaa niin henkilökohtaisesti kaikkia moitteita, joita väistämättä tulee, sekä asiakkailta että päättäjiltä.

Inhottavaa olla valittava, kitisevä akka. Vielä inhottavampaa on olla ylipirteä, koko maailmankaikkeutta rakastava kukkahattutäti (niitäkin kausia minulla on joskus ollut, muistelen hämärästi). Jotain tältä väliltä olisi varmaan hyvä, mutta kovin on nyt vaikea osua siihen väliin.

maanantai 2. helmikuuta 2015

Ei minun heiniäni

Kiitollisuus ei näemmä ole minun heiniäni, koskapa en ole enää yhtään kiitollinen. Tai jos nyt ihan tarkkaan mietin, niin tottakai olen kiitollinen siitä, että olen hengissä. Ja niistä lapsista. Mutta kyllä jo kitisyttää ihan hirveästi.

Töissä on ollut ihan helvetillisen huono jakso. Olen silti kaiken kaikkiaan sitä mieltä, että tämä työ sopii paljon paremmin nykyiseen elämäntilanteseen kuin edellinen ja se on tietysti ihan älyttömän iso asia. Ikäväkseni joudun kuitenkin tunnustamaan, että itse työstä en oikein pidä. Yritän kuitenkin ajatella, että ei sillä ole paljonkaan väliä, pidänkö tästä vai en, jos kaikki nyt kuitenkin sujuu kohtalaisen hyvin. Kymmenen vuoden päästä (ja jo aiemminkin) voin miettiä työtä enemmän omien mielenkiinnon kohteideni kautta, nyt on kuitenkin ensin ajateltava ne lapset. Ja tietysti myös oma jaksaminen. Mielenkiintoisemmassa työssä tulee helposti käytettyä kaikki paukut töissä, eikä kotiin jää enää mitään. Ja kun olen perheen ainoa aikuinen, niin sehän ei käy. Eikä se tietysti käy, vaikka niitä aikuisia olisi kotona viisi.

Paitsi juuri nyt ei ole energiaa töissä eikä kotona. Taisin olla ihan parisen viikkoa terveenä ja nyt on taas flunssa päällä. Saattaa tämä olla sitä samaakin tautia, kun ihan täysin kunnossa en tässä välilläkään ollut. En ole ikinä syönyt niin paljon hedelmiä, marjoja ja kasviksia kuin tänä talvena, mutta ei siitä mitään apua näyttänyt olevan. Taidan jatkossa syödä vain suklaata, silläkin uhalla, että päätä särkee jatkuvasti (migreeni ei tykkää oikein mistään nautintoaineista). Mitä sillä sitten on väliä, kun joka tapauksessa on jatkuvasti kurja olo.

Ja sitten on vielä nämä vaihdevuosioireet. Joiden oli jo tietysti aikakin tulla, tyttäreni nimittäin uskoo minun eläneen samaan aikaan kuin Jeesus. Välillä siltä tuntuukin. Mutta niistä enemmän toisella kertaa, siis vaihdevuosioireista, ei vuosistani Jeesuksen kanssa.

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Onni on olla elossa

Mikä onni on olla elossa. Se on niitä asioita, joita harvoin pysähtyy miettimään. Mutta kun saattelee viimeiselle matkalleen omaa vuosikertaa olevan ihmisen, tuntuu mielettömältä etuoikeudelta olla elossa. Missään ei asiat järjesty oikeisiin mittasuhteisiinsa niin tehokkaasti kuin arkun äärellä. Tiedän tietysti, että pian taas kitisen töistä ja valvotuista öistä, mutta juuri tällä hetkellä olen kiitollinen tästä kaikesta. Siitä, että voin tehdä työtä, joka ottaa välillä ihan valtavasti päähän. Siitä, että minulla on ne lapset, joiden vuoksi valvoa öitä. Siitä, että hengitän. Vaikka kyllä minä silti heittäisin sen kiitollisuuden romukoppaan, jos sillä saisi serkun takaisin.

Huomasin, että minulla on uusi lukija. Veela, olet lämpimästi tervetullut.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Poukkoilua

Seuraan suhteellisen säännöllisesti muutamaa blogia. Nyt alkoi heti tuntua siltä, että olen tästä jo kirjoittanut, mutta en anna sen haitata tahtia. Olen sen verran usein viitannut huonoon muistiini, ettei ehkä haittaa, vaikka kirjoittaisin samasta asiasta joka viikko. En sitäpaitsi välttämättä ole juuri tästä kirjoittanut, olen saattanut vain ajatella asiaa. Helposti kuvittelen, että tottahan ihmiset tietävät asiat, joita ajattelen. Yhä vieläkin hämmästyttää, etteivät ollenkaan aina tiedä.

Mutta takaisin blogeihin. Yksi seuraamani blogi lopahti, ihan hyvistä syistä ja selityksen kera, joten eipä siinä mitään. Silti aina hiukan tuntuu siltä, kuin menettäisi ystävän. Kun on kuitenkin seurannut toisen tarinoita kuukausia, ehkä vuosiakin ja sitten toinen häviää kokonaan pois. On se hiukan surullista. Mutta sitten löysin toisen blogin sen vanhan tilalle, yhtä hauskan vaikka tietysti erilaisen. En minä lue vain hauskoja blogeja, luen myös vakavia, mutta tämä lopahtanut blogi nyt vain sattui olemaan hauska. Hauskuus on tietysti hyvin tulkinnanvaraista, se voi tarkoittaa niin kovin monia asioita. Olen tänään hiukan poukkoileva, huomaan.

Poukkoilusta tuli mieleen, että on se hyvä, ettei blogien perusteella tehdä diagnooseja. Saisin välittömästi diagnoosin, veikkaisin äkkiseltään kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Sen verran mielialat tuntuvat vaihtelevan ja mielipiteet samaten. Huomasin sen, kun luin vanhoja tekstejäni ja totesin samalla, että jatkossa en lue vanhoja tekstejäni. Sillä onhan se niin, että jos vaikka keskellä pahimpia PMS-oireita minulta kysytään mielipidettä mihin tahansa asiaan, niin vastaus on alatyylinen ja asiaton. Kun nyt kertakaikkiaan silloin kaikki on perseestä, eikä sille vain voi mitään. Viikkoa myöhemmin vastaus voi olla ihan toinen ja ulkopuolinen saattaisi hyvinkin luulla, että nyt se kahjo on rakastunut. Vaikka tietenkään en ole. Se nyt  on vain niin, että ihmisen mieli (ja hormonitoiminta) on ihmeellinen eikä ollenkaan järkevä. Ainakaan naisen mieli. Tai tarkennetaan nyt kuitenkin, että minun mieleni ei ainakaan ole järkevä. En minä naisista mitään tiedä. Enkä kyllä miehistäkään. Yhtä suuria mysteereitä molemmat.

torstai 22. tammikuuta 2015

Vähemmän väärä

Välillä ihmettelen sitä, kuinka pitkä aika minulta on mennyt sen ymmärtämiseen, että voin itse määritellä oman tapani elää. Oma vaikutuksensa on varmasti vuosikausien toitottamisella, etten ole mitään eikä minusta koskaan mitään tule. En ole kuitenkaan uskonut näitä väittämiä pitkiin aikoihin, eikä niitä esittäneillä ihmisillä ole elämässäni enää mitään valtaa. Olen kyllä ennenkin jo ymmärtänyt sen, että sillä polulla, joka minulle alunperin on annettu, en voi elää. Elämä ei yksinkertaisesti olisi elämisen arvoista. Se on ollut itsestäänselvää varmaan aina. Siksi kaikki tekoni, kaikki elämänvalintani, ovat olleet pyrkimystä siitä pois. Mutta että voisin oikeasti etsiä oman tapani elää, sellaisen tavan, jossa voin hyvin. Se ymmärrys on ollut pitkän tien takana.

Elämän ulkoisissa asioissa minulle ei ole valittamista. Tietysti olisi kiva, että rahaa olisi hiukan enemmän. Voisi matkustella, ostaa kivoja vaatteita, olla huolehtimatta ylimääräisistä laskuista. Mutta tekisikö se minut onnellisemmaksi? Enpä usko. Aikaa saisi myös olla enemmän, maailmassa on niin paljon kaikkea ihanaa, mihin olisin mukava perehtyä. Mutta onko sekään välttämätöntä? Tuskinpa vain. Noin pääsääntöisesti kaikki on mallillaan.

Eron jälkeen (puhun nyt siis avioerosta) aloin kiinnostua henkisistä asioista. Avioero on usein sen verran iso kriisi, että se laittaa ihmisen polvilleen. Ja siitä näkövinkkelistä asiat näyttävät vähän erilaisilta kuin ennen. Ymmärsin, että olin elänyt elämää, jota kuvittelin tulleeni tänne maan päälle toteuttamaan. Elämää, johon kuului ydinperhe, talo ja autot, turvattu toimeentulo, tasaisuus ja varmuus. Elämää, joka painottuu ulkoisiin asioihin. Nämä ovat mielestäni edelleen hyviä asioita, tavoiteltavia asioita. Mutta tunsin jo avioliiton aikana, että en ole kotonani tässä elämäntilanteessa. Ei se johtunut sinänsä niistä ulkoisista tekijöistä, ei aviomiehestä, lapsista tai talosta. Se johtui siitä, etten ollut millään tavalla kosketuksissa itseeni, en tiennyt, mikä saa minut voimaan hyvin, mikä huonosti. Olin aivan vieras itselleni. Väistämättä olin silloin vieras myös aviomiehelleni ja pakko myöntää, myös lapsilleni.

Tällä uudella tiellä, henkisellä tiellä, olen aivan alussa. Takkuiluahan tämäkin välillä on, niin kuin kaikki asiat ihmisen elämässä. Mutta tiedän, että suunta on oikea. Vie se minut minne tahansa, tuo se eteen mitä tahansa, suunta on kuitenkin oikea. Tai ehkä lievennän hiukan, koska vierastan sanaa oikea. Suunta on sataprosenttisella varmuudella vähemmän väärä kuin ennen.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Tulkintoja

Minulle tehtiin elämäni ensimmäinen Tarot-tulkinta. Minua on joskus varoiteltu näistä korteista, mutta eipä noista suuremmin tainnut haittaa olla. Hienot kuvat ja tulkitahan niitä voi miten tykkää. Tai on kai niille jotkut säännöt olemassa, mutta sanotaan nyt näin, että minä tulkitsen miten tykkään.
En minä siitä tulkinnasta paljon muista, huonomuistinen kun olen. Pääasia nyt kuitenkin oli, että seesteisiä aikoja on luvassa, mikä tietysti olisi hyvin toivottavaa.

Minua kiinnostaisi kovasti myös astrologinen tulkinta, mutta se on jo sen verran kallis, että saa jäädä odottamaan parempia aikoja. En oikeastaan ajattele, että nämä tulkinnat antaisivat jonkinlaisia vastauksia siihen, kuinka elämäänsä tulisi elää. Mutta siihen uskon, että ne voivat auttaa pääsemään lähemmäksi sitä, mikä on olennaista niissä elämänvalinnoissa: omaa luonnollista intuitiotaan. Ajattelen niin, että meissä itsessämme on jo vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Niitä vastauksia on vain välillä tavattoman vaikea kuulla. Erilaiset läsnäoloharjoitukset (tai meditointi, mitä sanaa vierastan) ja reiki ovat minulle ainakin tällä hetkellä ne tärkeimmät menetelmät itseni kuuntelemiseen. Silti ei aina ole helppoa saada yhteyttä itseensä, niin pöllöltä kuin se kuulostaakin. Mutta kun elämä on enimmäkseen hulinaa ja huisketta, niin kyllä siinä yhteydet katkeilevat niin että napse käy. Välillä pitää pysähtyä, keräillä niitä langanpäitä yhteen ja miettiä, että kukas minä taas olinkaan, mitä elämältä kaipaan ja haluan.

Sain joskus kauan sitten vinkin, että henkisesti raskaassa työssä olisi hyvä välillä pysähtyä pyytämään itselleen siunausta, suojausta tai mitä sanaa nyt itse kukin haluaa käyttää. Ei tarvitse uskoa mihinkään, ei tarvitse ajatella sitä, tuleeko se siunaus enkeleiltä, jumalalta vai maailmankaikkeuden hyviltä voimilta. Kunhan hiljentyy hetkeksi ja pyytää apua. Minä viittasin silloin kintaalla moiselle neuvolle, en kai minä nyt ala kesken kiireisen työpäivän pyytelemään yhtään mitään. Mutta nyt olen niin tehnyt. Ja kappas vaan. Se auttaa.