keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Onni on olla elossa

Mikä onni on olla elossa. Se on niitä asioita, joita harvoin pysähtyy miettimään. Mutta kun saattelee viimeiselle matkalleen omaa vuosikertaa olevan ihmisen, tuntuu mielettömältä etuoikeudelta olla elossa. Missään ei asiat järjesty oikeisiin mittasuhteisiinsa niin tehokkaasti kuin arkun äärellä. Tiedän tietysti, että pian taas kitisen töistä ja valvotuista öistä, mutta juuri tällä hetkellä olen kiitollinen tästä kaikesta. Siitä, että voin tehdä työtä, joka ottaa välillä ihan valtavasti päähän. Siitä, että minulla on ne lapset, joiden vuoksi valvoa öitä. Siitä, että hengitän. Vaikka kyllä minä silti heittäisin sen kiitollisuuden romukoppaan, jos sillä saisi serkun takaisin.

Huomasin, että minulla on uusi lukija. Veela, olet lämpimästi tervetullut.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Poukkoilua

Seuraan suhteellisen säännöllisesti muutamaa blogia. Nyt alkoi heti tuntua siltä, että olen tästä jo kirjoittanut, mutta en anna sen haitata tahtia. Olen sen verran usein viitannut huonoon muistiini, ettei ehkä haittaa, vaikka kirjoittaisin samasta asiasta joka viikko. En sitäpaitsi välttämättä ole juuri tästä kirjoittanut, olen saattanut vain ajatella asiaa. Helposti kuvittelen, että tottahan ihmiset tietävät asiat, joita ajattelen. Yhä vieläkin hämmästyttää, etteivät ollenkaan aina tiedä.

Mutta takaisin blogeihin. Yksi seuraamani blogi lopahti, ihan hyvistä syistä ja selityksen kera, joten eipä siinä mitään. Silti aina hiukan tuntuu siltä, kuin menettäisi ystävän. Kun on kuitenkin seurannut toisen tarinoita kuukausia, ehkä vuosiakin ja sitten toinen häviää kokonaan pois. On se hiukan surullista. Mutta sitten löysin toisen blogin sen vanhan tilalle, yhtä hauskan vaikka tietysti erilaisen. En minä lue vain hauskoja blogeja, luen myös vakavia, mutta tämä lopahtanut blogi nyt vain sattui olemaan hauska. Hauskuus on tietysti hyvin tulkinnanvaraista, se voi tarkoittaa niin kovin monia asioita. Olen tänään hiukan poukkoileva, huomaan.

Poukkoilusta tuli mieleen, että on se hyvä, ettei blogien perusteella tehdä diagnooseja. Saisin välittömästi diagnoosin, veikkaisin äkkiseltään kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Sen verran mielialat tuntuvat vaihtelevan ja mielipiteet samaten. Huomasin sen, kun luin vanhoja tekstejäni ja totesin samalla, että jatkossa en lue vanhoja tekstejäni. Sillä onhan se niin, että jos vaikka keskellä pahimpia PMS-oireita minulta kysytään mielipidettä mihin tahansa asiaan, niin vastaus on alatyylinen ja asiaton. Kun nyt kertakaikkiaan silloin kaikki on perseestä, eikä sille vain voi mitään. Viikkoa myöhemmin vastaus voi olla ihan toinen ja ulkopuolinen saattaisi hyvinkin luulla, että nyt se kahjo on rakastunut. Vaikka tietenkään en ole. Se nyt  on vain niin, että ihmisen mieli (ja hormonitoiminta) on ihmeellinen eikä ollenkaan järkevä. Ainakaan naisen mieli. Tai tarkennetaan nyt kuitenkin, että minun mieleni ei ainakaan ole järkevä. En minä naisista mitään tiedä. Enkä kyllä miehistäkään. Yhtä suuria mysteereitä molemmat.

torstai 22. tammikuuta 2015

Vähemmän väärä

Välillä ihmettelen sitä, kuinka pitkä aika minulta on mennyt sen ymmärtämiseen, että voin itse määritellä oman tapani elää. Oma vaikutuksensa on varmasti vuosikausien toitottamisella, etten ole mitään eikä minusta koskaan mitään tule. En ole kuitenkaan uskonut näitä väittämiä pitkiin aikoihin, eikä niitä esittäneillä ihmisillä ole elämässäni enää mitään valtaa. Olen kyllä ennenkin jo ymmärtänyt sen, että sillä polulla, joka minulle alunperin on annettu, en voi elää. Elämä ei yksinkertaisesti olisi elämisen arvoista. Se on ollut itsestäänselvää varmaan aina. Siksi kaikki tekoni, kaikki elämänvalintani, ovat olleet pyrkimystä siitä pois. Mutta että voisin oikeasti etsiä oman tapani elää, sellaisen tavan, jossa voin hyvin. Se ymmärrys on ollut pitkän tien takana.

Elämän ulkoisissa asioissa minulle ei ole valittamista. Tietysti olisi kiva, että rahaa olisi hiukan enemmän. Voisi matkustella, ostaa kivoja vaatteita, olla huolehtimatta ylimääräisistä laskuista. Mutta tekisikö se minut onnellisemmaksi? Enpä usko. Aikaa saisi myös olla enemmän, maailmassa on niin paljon kaikkea ihanaa, mihin olisin mukava perehtyä. Mutta onko sekään välttämätöntä? Tuskinpa vain. Noin pääsääntöisesti kaikki on mallillaan.

Eron jälkeen (puhun nyt siis avioerosta) aloin kiinnostua henkisistä asioista. Avioero on usein sen verran iso kriisi, että se laittaa ihmisen polvilleen. Ja siitä näkövinkkelistä asiat näyttävät vähän erilaisilta kuin ennen. Ymmärsin, että olin elänyt elämää, jota kuvittelin tulleeni tänne maan päälle toteuttamaan. Elämää, johon kuului ydinperhe, talo ja autot, turvattu toimeentulo, tasaisuus ja varmuus. Elämää, joka painottuu ulkoisiin asioihin. Nämä ovat mielestäni edelleen hyviä asioita, tavoiteltavia asioita. Mutta tunsin jo avioliiton aikana, että en ole kotonani tässä elämäntilanteessa. Ei se johtunut sinänsä niistä ulkoisista tekijöistä, ei aviomiehestä, lapsista tai talosta. Se johtui siitä, etten ollut millään tavalla kosketuksissa itseeni, en tiennyt, mikä saa minut voimaan hyvin, mikä huonosti. Olin aivan vieras itselleni. Väistämättä olin silloin vieras myös aviomiehelleni ja pakko myöntää, myös lapsilleni.

Tällä uudella tiellä, henkisellä tiellä, olen aivan alussa. Takkuiluahan tämäkin välillä on, niin kuin kaikki asiat ihmisen elämässä. Mutta tiedän, että suunta on oikea. Vie se minut minne tahansa, tuo se eteen mitä tahansa, suunta on kuitenkin oikea. Tai ehkä lievennän hiukan, koska vierastan sanaa oikea. Suunta on sataprosenttisella varmuudella vähemmän väärä kuin ennen.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Tulkintoja

Minulle tehtiin elämäni ensimmäinen Tarot-tulkinta. Minua on joskus varoiteltu näistä korteista, mutta eipä noista suuremmin tainnut haittaa olla. Hienot kuvat ja tulkitahan niitä voi miten tykkää. Tai on kai niille jotkut säännöt olemassa, mutta sanotaan nyt näin, että minä tulkitsen miten tykkään.
En minä siitä tulkinnasta paljon muista, huonomuistinen kun olen. Pääasia nyt kuitenkin oli, että seesteisiä aikoja on luvassa, mikä tietysti olisi hyvin toivottavaa.

Minua kiinnostaisi kovasti myös astrologinen tulkinta, mutta se on jo sen verran kallis, että saa jäädä odottamaan parempia aikoja. En oikeastaan ajattele, että nämä tulkinnat antaisivat jonkinlaisia vastauksia siihen, kuinka elämäänsä tulisi elää. Mutta siihen uskon, että ne voivat auttaa pääsemään lähemmäksi sitä, mikä on olennaista niissä elämänvalinnoissa: omaa luonnollista intuitiotaan. Ajattelen niin, että meissä itsessämme on jo vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Niitä vastauksia on vain välillä tavattoman vaikea kuulla. Erilaiset läsnäoloharjoitukset (tai meditointi, mitä sanaa vierastan) ja reiki ovat minulle ainakin tällä hetkellä ne tärkeimmät menetelmät itseni kuuntelemiseen. Silti ei aina ole helppoa saada yhteyttä itseensä, niin pöllöltä kuin se kuulostaakin. Mutta kun elämä on enimmäkseen hulinaa ja huisketta, niin kyllä siinä yhteydet katkeilevat niin että napse käy. Välillä pitää pysähtyä, keräillä niitä langanpäitä yhteen ja miettiä, että kukas minä taas olinkaan, mitä elämältä kaipaan ja haluan.

Sain joskus kauan sitten vinkin, että henkisesti raskaassa työssä olisi hyvä välillä pysähtyä pyytämään itselleen siunausta, suojausta tai mitä sanaa nyt itse kukin haluaa käyttää. Ei tarvitse uskoa mihinkään, ei tarvitse ajatella sitä, tuleeko se siunaus enkeleiltä, jumalalta vai maailmankaikkeuden hyviltä voimilta. Kunhan hiljentyy hetkeksi ja pyytää apua. Minä viittasin silloin kintaalla moiselle neuvolle, en kai minä nyt ala kesken kiireisen työpäivän pyytelemään yhtään mitään. Mutta nyt olen niin tehnyt. Ja kappas vaan. Se auttaa.


maanantai 19. tammikuuta 2015

Isoja kirjaimia

Hiukan on ollut taukoa. Johtuu flunssasta taas kerran. Kuukauden olin aika lailla pois pelistä, paitsi tietysti se normaali lapset/työ-osasto piti hoitaa. Mutta mitään muuta en sitten tehnytkään. Paitsi ryvin syvällä itsesäälin suossa, kaipasin lepoa ja kiukuttelin lapsille. On se hyvä, että enimmäkseen sitä on kuitenkin aika terve.

Nyt onkin sitten ollut se normaali flunssan jälkeinen euforia: NENÄ EI VUODA. KURKKU EI OLE KIPEÄ. JAKSAN KÄVELLÄ RAPPUSIA. NUKUN YÖNI. Koko elämä on isoja kirjaimia ja huutomerkkejä. Tänä aamuna tuli melkein kyynel silmään, kun appelsiinin lohkot näyttivät niin kovin kauniilta valkoista jugurttia vasten. Se on kuulkaas ihmeellistä, kun on viikkoja mennyt niin, ettei sitä appelsiinia ole jaksanut edes kuoria.

Teen taas samoja korjausliikkeitä, kuin aina flunssan jälkeen. Syön sinkkiä, deetä ja ceetä. Puputan marjoja ja hedelmiä. Ulkoilen ja liikun. Ettei vaan se seuraava tauti iskisi. Ja uskon, ettei iske ennen syksyä. Vaikka uskonasiahan se ei ole, mutta nyt vielä optimismia riittää. Siitä se sitten karisee, kun lapset seuraavan kerran alkavat pärskiä.