torstai 22. tammikuuta 2015

Vähemmän väärä

Välillä ihmettelen sitä, kuinka pitkä aika minulta on mennyt sen ymmärtämiseen, että voin itse määritellä oman tapani elää. Oma vaikutuksensa on varmasti vuosikausien toitottamisella, etten ole mitään eikä minusta koskaan mitään tule. En ole kuitenkaan uskonut näitä väittämiä pitkiin aikoihin, eikä niitä esittäneillä ihmisillä ole elämässäni enää mitään valtaa. Olen kyllä ennenkin jo ymmärtänyt sen, että sillä polulla, joka minulle alunperin on annettu, en voi elää. Elämä ei yksinkertaisesti olisi elämisen arvoista. Se on ollut itsestäänselvää varmaan aina. Siksi kaikki tekoni, kaikki elämänvalintani, ovat olleet pyrkimystä siitä pois. Mutta että voisin oikeasti etsiä oman tapani elää, sellaisen tavan, jossa voin hyvin. Se ymmärrys on ollut pitkän tien takana.

Elämän ulkoisissa asioissa minulle ei ole valittamista. Tietysti olisi kiva, että rahaa olisi hiukan enemmän. Voisi matkustella, ostaa kivoja vaatteita, olla huolehtimatta ylimääräisistä laskuista. Mutta tekisikö se minut onnellisemmaksi? Enpä usko. Aikaa saisi myös olla enemmän, maailmassa on niin paljon kaikkea ihanaa, mihin olisin mukava perehtyä. Mutta onko sekään välttämätöntä? Tuskinpa vain. Noin pääsääntöisesti kaikki on mallillaan.

Eron jälkeen (puhun nyt siis avioerosta) aloin kiinnostua henkisistä asioista. Avioero on usein sen verran iso kriisi, että se laittaa ihmisen polvilleen. Ja siitä näkövinkkelistä asiat näyttävät vähän erilaisilta kuin ennen. Ymmärsin, että olin elänyt elämää, jota kuvittelin tulleeni tänne maan päälle toteuttamaan. Elämää, johon kuului ydinperhe, talo ja autot, turvattu toimeentulo, tasaisuus ja varmuus. Elämää, joka painottuu ulkoisiin asioihin. Nämä ovat mielestäni edelleen hyviä asioita, tavoiteltavia asioita. Mutta tunsin jo avioliiton aikana, että en ole kotonani tässä elämäntilanteessa. Ei se johtunut sinänsä niistä ulkoisista tekijöistä, ei aviomiehestä, lapsista tai talosta. Se johtui siitä, etten ollut millään tavalla kosketuksissa itseeni, en tiennyt, mikä saa minut voimaan hyvin, mikä huonosti. Olin aivan vieras itselleni. Väistämättä olin silloin vieras myös aviomiehelleni ja pakko myöntää, myös lapsilleni.

Tällä uudella tiellä, henkisellä tiellä, olen aivan alussa. Takkuiluahan tämäkin välillä on, niin kuin kaikki asiat ihmisen elämässä. Mutta tiedän, että suunta on oikea. Vie se minut minne tahansa, tuo se eteen mitä tahansa, suunta on kuitenkin oikea. Tai ehkä lievennän hiukan, koska vierastan sanaa oikea. Suunta on sataprosenttisella varmuudella vähemmän väärä kuin ennen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti