maanantai 2. helmikuuta 2015

Ei minun heiniäni

Kiitollisuus ei näemmä ole minun heiniäni, koskapa en ole enää yhtään kiitollinen. Tai jos nyt ihan tarkkaan mietin, niin tottakai olen kiitollinen siitä, että olen hengissä. Ja niistä lapsista. Mutta kyllä jo kitisyttää ihan hirveästi.

Töissä on ollut ihan helvetillisen huono jakso. Olen silti kaiken kaikkiaan sitä mieltä, että tämä työ sopii paljon paremmin nykyiseen elämäntilanteseen kuin edellinen ja se on tietysti ihan älyttömän iso asia. Ikäväkseni joudun kuitenkin tunnustamaan, että itse työstä en oikein pidä. Yritän kuitenkin ajatella, että ei sillä ole paljonkaan väliä, pidänkö tästä vai en, jos kaikki nyt kuitenkin sujuu kohtalaisen hyvin. Kymmenen vuoden päästä (ja jo aiemminkin) voin miettiä työtä enemmän omien mielenkiinnon kohteideni kautta, nyt on kuitenkin ensin ajateltava ne lapset. Ja tietysti myös oma jaksaminen. Mielenkiintoisemmassa työssä tulee helposti käytettyä kaikki paukut töissä, eikä kotiin jää enää mitään. Ja kun olen perheen ainoa aikuinen, niin sehän ei käy. Eikä se tietysti käy, vaikka niitä aikuisia olisi kotona viisi.

Paitsi juuri nyt ei ole energiaa töissä eikä kotona. Taisin olla ihan parisen viikkoa terveenä ja nyt on taas flunssa päällä. Saattaa tämä olla sitä samaakin tautia, kun ihan täysin kunnossa en tässä välilläkään ollut. En ole ikinä syönyt niin paljon hedelmiä, marjoja ja kasviksia kuin tänä talvena, mutta ei siitä mitään apua näyttänyt olevan. Taidan jatkossa syödä vain suklaata, silläkin uhalla, että päätä särkee jatkuvasti (migreeni ei tykkää oikein mistään nautintoaineista). Mitä sillä sitten on väliä, kun joka tapauksessa on jatkuvasti kurja olo.

Ja sitten on vielä nämä vaihdevuosioireet. Joiden oli jo tietysti aikakin tulla, tyttäreni nimittäin uskoo minun eläneen samaan aikaan kuin Jeesus. Välillä siltä tuntuukin. Mutta niistä enemmän toisella kertaa, siis vaihdevuosioireista, ei vuosistani Jeesuksen kanssa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti