lauantai 7. helmikuuta 2015

Tanssia mutta ei ruusuilla

En aio oikeasti kertoa vaihdevuosioireistani, koska minulla on vahva epäilys, etteivät ne ole erityisemmin kiinnostavia. Ja vaikka olisivatkin kiinnostavia, olen mieluummin ajattelematta niitä. Olen myös ajattelematta sitä, että autoni on nykinyt jo kuukausia ja vaiva vain pahenee, mutta en jaksa tehdä asialle mitään. En tietysti osaisikaan tehdä muuta kuin viedä sen korjaamolle. Mutta vien sen sitten, kun se leviää lopullisesti. Saanpahan syyn sättiä itseäni, kun en toiminut ajoissa. Minä toimin ajoissa niin monessa asiassa, että tässä en jaksa. Auto kuitenkin kulkee vielä.Tätä ei tietenkään pitäisi sanoa, koska luultavasti se leviää juuri nyt.

Odottelin tässä yhtenä iltana lapsukaistani tanssiharjoituksista. Pakenin muita vanhempia tyhjään pukkariin, toinen lapsukaiseni leikki käytävällä muiden odottavien lasten kanssa. Ajattelin ottaa pienet torkut ja taisinpa ottaakin. Jossain kohtaa tajusin, että pukkarissa on joku muukin ja sillä jollakin on paha nuha. Meinasin kommentoida jotain, kuten "tuota on nyt liikkeellä" tai "mulla on sama vaiva", niin kuin olikin. Mutta en kommentoinut, kun en viitsinyt sekaantua enkä suoraan sanottuna jaksanutkaan. Kun pojuseni sitten hypähteli iloisesti hakemaan minua tuntinsa jälkeen, huomasinkin siitä penkiltä ylös kammetessani, ettei pukkarissa istuneella miekkosella tainnutkaan olla nuha. Hän nimittäin itki. Siinä minä torkuskelen seinään nojaten ja toisella on joku murhe. Tuli huono omatunto ja kauhea olo. Mutta kaipa sillä miehellä on kauheampi.

Tanssiporukassa on yksi rasittava äiti, joka tuntee kaikki lapset ja vanhemmat (paitsi minua, koska en viitsi tutustua). Hän rupattelee kaikkien kanssa ja sekaantuu joka asiaan. Nyt ikäväkseni huomasin, että hän käy myös samalla salilla kuin minä ja valitettavasti myös samaan aikaan. Pitäisi vaihtaa aikaa, mutta valitettavasti se on viikon ainoa aika, kun pääsen salille. Eli joko jaksan sen lirkutuksen tai en käy ollenkaan salilla. Osaan kyllä olla sen verran luotaantyöntävä, että luullakseni saan olla melko rauhassa. Viime aikoina olen muutenkin huomannut, että olen omaksunut yhdelle siskolleni ominaisen tavan sulkea ulkomaailma todellakin ulkopuolelle. En välttämättä lainkaan huomaa muita ihmisiä ympärilläni, mikä tietenkin antaa vaikutelman ylpeydestä ja ylimielisyydestä. Tosiasia kuitenkin on, että muut asiat vaativat niin paljon huomiota, että ne kaikki ympärillä olevat ihmiset eivät vain enää sovi edes tajunnan laitamille.

Yksi asiakas kyllä moittikin minua ylimieliseksi. Teki mieli sanoa, että se mitä sinä luulet ylimielisyydeksi, on pelkkää ylirasitusta. Mutta enpä sanonut. Minullehan maksetaan siitä, että jaksan kuunnella ja selvittää muiden ihmisten murheita, väsymyksiä ja kurjia elämäntilanteita, ihan huolimatta siitä, olenko tolkuissani vai en. Tässä työssä on tietysti parempikin, ettei ole ihan tolkuissaan. Ei sitten jaksa ottaa niin henkilökohtaisesti kaikkia moitteita, joita väistämättä tulee, sekä asiakkailta että päättäjiltä.

Inhottavaa olla valittava, kitisevä akka. Vielä inhottavampaa on olla ylipirteä, koko maailmankaikkeutta rakastava kukkahattutäti (niitäkin kausia minulla on joskus ollut, muistelen hämärästi). Jotain tältä väliltä olisi varmaan hyvä, mutta kovin on nyt vaikea osua siihen väliin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti