torstai 28. toukokuuta 2015

Aamuja

Heräsin aamulla jo valmiiksi ärsyyntyneenä itseeni. Ikkunasta heilahti harmaus, eikä se auttanut olotilaani yhtään.

Aikaisemmin, keskellä yötä, olin herännyt ryminään. Hiustenkuivaaja tipahti lattialle. En tiedä kuinka, mutta tippuessaan se sai herätettyä televisionkin, vaikka kaukosäädintä ei ollut lähimaillakaan. Siis olisin ymmärtänyt sen, jos hiustenkuivaaja olisi tippunut kaukosäätimen päälle. Ennen ymmärtämistä tai ymmärtämättömyyttä ehdin säikähtää ihan hemmetisti, että nyt meillä on murtovaras tai ehkä joku avohoitopotilas, joka on erehtynyt olohuoneesta. Jälkimmäinen vaihtoehto on todennäköisempää. Juuri tässä yhtenä iltana selitin lapsilleni (jotka olivat jostain syytä huolestuneet mahdollisista varkaista), että varkaat käyvät vain rikkaiden ihmisten luona, joten meillä ei ole mitään hätää. En tiedä, oliko tämä kasvatustieteellisesti pätevä selitys, mutta ainakin se on lähes totta ja sitäpaitsi se toimi. Kasvatustieteen approlla ei päästä tämän parempaan suoritukseen.

Muruset jatkoivat ruususen untaan tietämättä mitään olohuoneessa tapahtuneista kauheuksista, eikä siellä tietenkään mitään ollutkaan tapahtunut. Siis jos ei huomioida sitä, että telkkari pauhasi ja hiustenkuivaaja oli lattialla. Mutta minä en tietysti saanut unta. Ja mikä onkaan parempi aika murehtia maailmanmenoa kuin keskiyön hiljaiset hetket, jolloin kaikki näyttää ah niin toivottoman mustalta ja synkältä. Murehdin siinä sitten jokusen tunnin, eikä aamu luonnollisesti sen jälkeen valjennut kuulaana ja kauniina.

Aamulla ärsytti se murehtiminen. Minulla ei ole tasan tarkkaan mitään murehtimista. Siis jos noin ihan koko maailman mittakaavalla ajatellaan, tai vaikka edes Sastamalan mittakaavalla. Kaikki on hyvin. Ja sen lisäksi olen kohtuullisen tyytyväinen ja onnellinenkin aina välillä. Jatkuvasti onnellinen en halua ollakaan, se on vähintäänkin epäilyttävää ja vaatii yleensä jonkinlaisen diagnoosin. Yöllä sitä on kuitenkin ihan varma, että minulla tai toisella lapsella tai ehkä jopa molemmilla on jokin parantumaton sairaus, joka minun olisi jo pitänyt havaita, mutta en ole havainnut, koska olen paska äiti. Sen lisäksi murusistani tulee väistämättä syrjäytyneitä ja yksinäisiä, koska heillä on syrjäytynyt ja yksinäinen äiti (en oikeasti ole näitä kumpaakaan). Kaikki keskeneräiset työasiat tungeksivat luonnollisesti mieleen ja tietysti se väistämätön "tosiasia", että kuolen yksinäisenä ja onnettomana, koska olen karkoittanut kaikki pienetkin rakkauden mahdollisuudet elämästäni. Tässä nyt pääpiirteissään yön saldo, vaikka kyllä pienessä päässäni jokunen muukin helmi häilähti.

Välillä ihmettelen, miten typerä ihminen voikin olla. Vaikka sen tietää, että yöllä valvoessaan voi vaikka lukea tai tehdä reikihoidon, käyttää aikansa siis jotakuinkin järkevästi, niin eikö sitä aika ajoin sorru tähän hölmöilyyn. Onneksi yötä seuraa väistämättä päivä, vaikka harmaa ja haljukin. Seuraavana yönä sitä sitten nukkuukin kuin tukki, vaikka kaikki maailman hiustenkuivaajat tippuisivat juuri meidän olohuoneeseemme. Ja aamu saa taas valjeta kauniina.

3 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Onneksi kaikki yöt eivät ole samanlaisia. Jotenkin ihmisellä (tai ainakin minulla) on päiväpää ja yöpää, ja yöpää on kyllä varsin typerä.

    VastaaPoista