keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Ähkyssä

Viikonloppuna on kotinurkilla evankeliumijuhlat ja vanhan kirjallisuuden päivät. Molemmat pitäisi ehkä kirjoittaa isolla, mutta alan hiljalleen laskeutua lomamoodiin ja teen vain välttämättömän. Minulla on kyllä vahva suhde isoihin kirjaimiin. Silloin joskus esihistoriallisena aikana, kun vielä jaksoin vaivautua nettideittailemaan, hylkäsin oikopäätä ihmiset, jotka kirjoittivat pelkillä pienillä kirjaimilla. Tuntui vähän siltä, että jos ei minuun viitsitä uhrata edes muutamaa isoa kirjainta, niin ei ole kummoinen suhde odotettavissa. Nykyisin saattaisin ehkä silti antaa mahdollisuuden, voihan olla, että huonosti kirjoittavan ansiot ovat jossain paljon tarpeellisemmassa ja/tai viihdyttävämmässä. Sitä ei onneksi tarvitse testata, en nimittäin usko enää päätyväni nettideittailun ihmeelliseen maailmaan. Ja nyt kun sanon näin, löydän tietysti itseni jo huomenna väsäämästä uutta profiilia.

Katsoin molempien tapahtumien ohjelmat enkä innostunut. Lähestyvän loman aiheuttama lisääntynyt työpaine ja tapojeni vastainen ylenmääräinen sosiaalisuus on aiheuttanut ihmisähkyä (mikä ehkä tiputtaa seksin pois listaltani). Sitäpaitsi kaksi näin isoa tapahtumaa pienessä kaupungissa on ihan liikaa. Joten minulla on vähän tapahtumaähkykin. Pari lapsia (ehkä) kiinnostavaa juttua sieltä bongasin, mutta ne ovat luonnollisesti samaan aikaan. Valitsemme luultavasti sen, johon pääsee kävellen. Jos ylipäänsä valitsemme mitään.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Kirsin lista

Tein eilen listaa asioista, joita uuden mantrani mukaisesti elämään voisi yrittää lisätä. Listasta tuli tällainen:

Kattoon tuijottelu 
Laiturilla istuskelu (paitsi jos koko kesän sataa)
Halailu
Toiveikkaat ajatukset
Seksi (tämä voi olla hiukan liiankin toiveikasta, mutta kesällä sattuu kaikenlaista ihmeellistä)
Venyttely / muu kehonhuolto
Raakasuklaa (tarvikkeet on jo, toteutus ontuu)
Lasten ajatusten kuunteleminen
Ristikot

Listaa on ehkä vielä syytä hioa, enkä ajattelekaan toteuttavani näitä kaikkia. Paljon mahdollista, etten toteuta yhtäkään. Nämä olivat kuitenkin ensimmäiset mieleen nousevat ajatukset. En esimerkiksi tiedä, pitäisinkö enää ristikoiden täyttämisestä, mutta jossain kohtaa minulla oli siihen suoranainen himo. Voi olla, ettei ole enää. Tai ei tietenkään ole, muutenhan täyttäisin niitä päivät pitkät. Nauttisinko siitä vielä nytkin, se on arvoitus. Kunhan tässä nyt virittelen erilaisia kivoja ajatuksia, ehkä ne tuolla pääkopassakin aiheuttavat lopulta jotain toimintaa (ja tämänhän voisi oikeastaan jo lukea toiveikkaaksi ajatukseksi).

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Iloa ja valoa

"Menestys syntyy ilosta ja nautinnosta". Luin tämän jostain jokin aika sitten, harmi kun en laittanut ylös mistä. En koskaan laita, aina sitä harmittelen, mutta en opi. Päähän se on kuitenkin jäänyt, lähteestä viis.

Luulen vähän, että tämä on loppuelämäni mantra ja tienviitta. Useamman vuoden olen jo tavoitellut ilon lisäämistä, mutta vasta nyt viimeisen vuoden aikana olen ymmärtänyt, mikä sen ilon tukkeena on ollut. En nyt sano, että elämäni on ollut ilotonta, koska ei se ole ollut. On ollut huikaisevan hienoja hetkiä; aikoja, joita en koskaan haluaisi unohtaa; tapahtumia, joita ei upeudessaan mikään voisi ylittää. Liian paljon on kuitenkin ollut pelkkää suoriutumista ja selviytymistä.

Se tukos olin minä itse. Olen ehkä välillä vieläkin, mutta nyt olen jo oivaltanut, että voin jättää asioita taakseni. Voin tiputella vanhoja taakkoja kulkemilleni poluille, voin luopua tunteista, jotka eivät ole enää tarpeellisia. Elämä on hyvää, voin antaa sen olla sitä. En voi välttää vaikeuksia, ikäviä tunteita, enkä haluakaan. Mutta suuren osan mukanani kantamista ikävistä tunteista voin päästää pois. Ne ovat olleet joskus tosia, ne ovat syntyneet asioista, joille en ole voinut mitään. Mutta ne eivät ole enää tarpeellisia. Ne tunteet eivät ole minä. Ne asiat, jotka minulle ovat tapahtuneet, eivät ole minä. Minä olen jotain siitä kaikesta syntynyttä ja kuitenkin jokaisena päivänä jollakin tavalla uusi. Joka aamu on armo uus, joka aamu on maailmakin uusi.

Ilo ja nautinto. En aio tavoitella niiden kautta materiaalista menestystä, enkä ajattele tuota ensimmäistä lausetta niin. Materiaalinen menestys vaatisi lisää työpaikalla vietettyjä tunteja, enkä tunne siihen riittävää intohimoa. Mutta menestystä sillä tapaa, että elämä tuntuu omalta, elämisen arvoiselta. Että elämässä on mahdollisimman paljon hetkiä, jolloin itkettää, naurattaa, ylipäänsä tuntuu joltakin. Että on aikaa katsella kesäyön hiljaisuudessa vedenpinnan väreilyä, kuunnella nukkuvien lasten tuhinaa, vaikka siellä teltassa. Että elämässä on asioita, jotka herättävät intohimoa, innostusta ja paloa. Että elämässä on iloa ja valoa.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Kesäisen liehuvaa ja värikästä

Ajattelin ostaa kesäksi uuden paidan. Eräs työkaverini tässä taannoin sanoi, että sinulla on aina niin pirteän värisiä vaatteita. Minusta taas tuntuu, että kuljen aina mustassa, harmaassa tai jossain sellaisessa, jonka väriä kukaan ei osaa sanoa. Työkaveri saattaa olla värisokea. Mutta kun olen tietynlaisen maineen saanut, niin täytyy yrittää olla maineensa veroinen.

Otin sovituskoppiin 11 värikästä, kesäisen liehuvaa paitaa, joista kaksi taisi olla enemmänkin mekkoja. Nykyvaatteista ei oikein aina tiedä. Ennen oli vain paitoja ja housuja, nyt on tunikaa, capria ja ties mitä. Ostin tässä taannoin kuopukselle lippalakin ja hän korjasi minua, että ei se ole lippalakki vaan käppi. Siis mikä?? Onneksi google tiesi kertoa. Ihmettelinkin, että jo on lippalakilla nykyisin hintaa.

Takaisin koppiin. Oli keltaista, oranssia, punaista, oranssi-valkoista ja ihan pelkästään valkoistakin. Valkoinen ei ehkä ole erityisen värikäs, mutta jotenkin valoisa. Kesällä kiva, talvella helposti vähän aneeminen. Kaikista niistä värikkäistä, liehuvista paidoista yksi oli sopiva. Kaikki muut kinnasivat jostain, olivat liian isoja tai liian pieniä (enimmäkseen tietenkin liian pieniä), muodottomia tai liian muodokkaita. Onneksi se sopiva oli kuitenkin aika kiva, vaikkakin mallia "yritän peittää vatsamakkaroita onnistumatta siinä kovin hyvin". Tietysti minä myös yritän peittää vatsamakkaroita onnistumatta siinä kovinkaan hyvin, joten sinänsä se oli vallan sopiva malli. Paita oli myös tarjouksessa, mikä vähensi hiukan tilanteen masentavuutta. Ja tietysti se on tapoihinsa kangistuneelle tarjousostajalle hyvin, hyvin tärkeää. Tarjouksilleni nauretaan jo lähipiirissä, mutta sehän on hienoa, kurjempi olisi jos itkisivät.

Ostin paidan. Ja päätin, etten kuluta aikaani enää yhdessäkään sovituskopissa ennen kuin minulla ei ole vatsamakkaroita, joita peitellä. Se tekee oikein hyvää kukkarolle ja ehkä niille makkaroillekin. Ja jos käy niin huonosti, että menee koko elämä enkä koskaan enää pääse sovituskoppiin, niin kyllä sieltä vaatekaapista löytyy jotain päällepantavaa aina hautajaisiin asti.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Aamutoimia

Nukuin edellisen yön hyvin. Taivaallista. Aamulla olin hyväntuulinen, vaikka edelleen hiukan kireä, mutta sekin korjaantuu aikanaan. Ei ole paljonkaan asioita, joita aika tai uni ei ratkaisisi.

Omien aamutoimieni jälkeen menin herättelemään kuopusta. Hän makoili sängyssä jo valmiiksi hereillä ja tuijotteli kattoon. Tuumasin, että tuota minunkin täytyy harrastaa jatkossa paljon enemmän. Ihminen voi tuijotella kattoon vähän liikaakin, mutta kovin harvoin siitä on todellista pelkoa.

Nappasin vielä unilämpimän lapsen kainaloon ja köllöttelimme siinä hetken poski poskea vasten. Eihän siinä päivä voi alkaa kuin hyvin. Matkalla töihin ajattelin taas kerran, että kyllä se on rakkaus, joka meitä ihmisiä täällä maailmassa kannattelee yli kaikkien kuoppien ja suonsilmien. Kaikki se muu tulee ja menee, muuttuu ja vaihtuu toiseksi, mutta rakkaus pysyy ja kestää.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Kierroksia

Pitkästä, pitkästä aikaa olin viikonloppuna samalla tavoin väsynyt ja ahdistunut kuin entisessä työssä. Tällä kertaa en työn takia, vaan kaiken. Olin tehnyt liikaa, ajanut liikaa edestakaisin ja ylipäänsä elänyt liian kovalla tempolla. Se ei sovi minulle, tiedän sen kyllä. Tarvitsen hiljaisia hetkiä, pysähtymistä ja aikaa rauhoittaa mieli. Nyt sitä aikaa ei vaan ole ollut ja kierrokset alkoivat olla sen verran kovia, ettei nukkumisesta tullut viikonloppuna enää mitään. Huono merkki.

Tänä aamuna olin kuin viulunkieli. Työpaikalle ajaessa itkin väsymystäni. Ensimmäisen palaverin jälkeen ajattelin, että jos tätä jatkuu, niin iltapäivään mennessä päästä katkeaa verisuoni. Menin vessaan, istahdin pöntön kannelle ja suljin silmäni. Tiedostin varsin hyvin tuhlaavani veronmaksajien rahoja, mutta teho-osastolla maatessani (se verisuoni) tuhlaisin niitä vieläkin enemmän. Hengitin syvään, puhalsin ilman ulos hitaasti ja toistin. Monta kertaa. Helpotti.

Tämä viikko on vielä hiukan maaninen, mutta ei enää samassa mittakaavassa kuin viime viikko. Selviän siitä. Hengittelen välillä syvään ja muistan, että olen pärjäävä, toimelias ja vahva ihminen. Kyllä minä muutamasta hässäkkäviikosta selviän vaikka päälläni seisoen.

Pysäyttävää tässä on se, että tällaista elämä oli lähes jatkuvasti silloin, kun tein vielä vanhaa työtäni. Itkeskelin autossa mennen tullen, koin jatkuvaa riittämättömyyttä. Oikeastaan vasta nyt tajusin, että se ei ole enää elämääni, että nyt suurimman osan ajasta koen selviäväni kaikesta kunnialla. En kaadu iltaisin kuolleena sänkyyn (paitsi satunnaisesti), enkä ole työpäivän jäljiltä kuin aurinkoon kesäksi unohtunut tiskirätti. Tämän hetkinen maanisuus on vain tilapäistä ja sitten elämä jatkuu taas tavalliseen tapaan. Se tuntuu aika hienolta. Tai ei. Se tuntuu enemmän kuin hienolta.

torstai 11. kesäkuuta 2015

Vatsahaavan kehittelyä

Minulla on lomastressi, vaikka lomaan on vielä aikaa. Toinen lapsukaisistani on kuitenkin lomaillut melkein kaksi viikkoa ja sinä aikana olen lähes kehittänyt itselleni vatsahaavan (päänsärystä ja painajaisista puhumattakaan). Panikoin tätä kesää jo viime syksynä koulun alkaessa, mutta onneksi en silti tiennyt, kuinka monimutkaista säätämistä tästä tulee. Olen tulevasta lomautuksesta hyvin, hyvin kiitollinen siitäkin huolimatta, että se tietää myös sentinvenytystä. Mutta senhän minä osaan.

Minulla oli oivallinen suunnitelma kesää varten, mutta kuten suunnitelmat yleensä, myös tämä kaatui rytisten jo ensimmäisten päivien jälkeen. Ihan vain siksi, että näitä normaaliin elämään kuuluvia asioita, lääkäreitä, harrastuksiin liittyviä juttuja ynnä muita pompsahtelee kuin sieniä sateella. Ja suunnitelmat muuttuvat taas. No, lapsukainen ei ole, eikä tule olemaan heitteillä, joka päivälle on jotain järjestynyt ja tulee järjestymäänkin. Säätämistä se on vaatinut ja edestakaisin ajelua. Onneksi kohta on omakin loma ja viideksi viikoksi voin keskittyä aurinkoon, lapsiin ja itseeni (ja telttailuun, mikä on hiukan vielä arveluttava ajatus). Elokuun alkupuoli koulun alkuun saakka onkin jo jotakuinkin järjestyksessä, paitsi tietysti sekin ehtii mennä vielä moneen kertaan uusiksi.

Kesä on silti ihana. Tietysti. Ensi kesäksi yritän kuitenkin miettiä jonkun toisen ratkaisun. Hyvä puoli tässä on se, että työasioita en ole ehtinyt stressata lainkaan, siihen ei enää paukut riitä. Ja näyttävät nuo työt hoituvan stressaamattakin. Ehkä tästäkin jotain oppii.

Onneksi on ystävät. Onneksi on isovanhemmat. Muutenhan tästä ei tulisi mitään.

Ehkä minun pitäisi opetella rentoutumaan. Mikä nyt on pahinta, mitä voisi tapahtua? Että esikko nököttäisi työpäivän työpaikallani. Ei ehkä toivottavaa, ei ehkä suotavaa, mutta ei myöskään kuolemaksi. 

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Odotan iltataivaan ihastelua teltan oviaukosta

Ostin teltan. Tämä on niitä ostoksia, joita kiroaa siinä vaiheessa, kun herää kolmatta yötä peräjälkeen vesilammikossa kaivellen hämähäkkejä korvistaan. No, ehkä en oikeasti makaisi lammikossa kuin yhden yön. Paitsi tietenkin, jos olisi pakko, kuten silloin, jos auto hajoaa lomamatkalla, eikä rahaa ole enää säälliseen majoitukseen.

Ihan päähänpisto tämä ei kuitenkaan ollut, päätönpisto kyllä. Lapset ovat haikailleet telttaretkeilyä, mutta minä olen lähinnä ajatellut niitä lammikoita, hämähäkkejä ja helvetin kylmiä öitä, joita tässä maankolkassa valitettavan usein on. Tässä kevään edetessä olen kuitenkin myös muistellut, kuinka rakastin telttailua lapsena ja vielä teini-ikäisenä aina siihen asti, kunnes aloin kiinnostua aivojeni tuhoamisesta, johon telttailu ei oikein hyvin sopinut. Paitsi festariolosuhteissa aina silloin tällöin. Silloin en kyllä enää erityisemmin nauttinut telttailusta, mutta toisaalta olin nauttinut kaikkea muuta niin paljon, ettei sen ollut niin väliä.

Yhtenä päivänä sitten ajattelin, että kyllä on ihmisen hyvä välillä poistua mukavuusalueeltaan, tai palata vanhalle sellaiselle. Kun on kerran hyvä syykin: lapset haluavat. Noin yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että lasten ei ole tarpeen saada kaikkea haluamaansa, mutta murusteni suhteen ei ole siitä huolta. Kun on yhdet rahat ja kolme kuluttajaa, niin tokihan se elämä välillä vähän niukkaa on. Tämä halu on kuitenkin ihan järjellinen (tai vähän riippuu katsantokannasta) ja jopa minun rahavaroillani täysin toteutettavissa. Niinpä ostin teltan. Ja pari makuupussia, yhden saan lainaksi. Jokunen patja vielä ja sitten olemme valmiita reissuun. Ensimmäinen reissu toteutetaan isovanhempien takapihalla, jotta saamme tuntumaa niihin vaaroihin, joita tällaiseen majoitustapaan sisältyy. Suurin vaara lienee hermojen menetys, mutta riittävästi meditoimalla selviydyn luultavasti sangen kunnialla ainakin tästä ensimmäisestä kokeilusta. Ja on pakkokin, seuraava reissu kun on jo tiedossa.



torstai 4. kesäkuuta 2015

Ikinä en kitke

Keväällä tekee aina mieli iskeä sormet multaan. Keväällä tosin tulee kaikenlaista muutakin kajahtanutta mieleen, mutta onneksi syksy ja hiljalleen hiipivä pimeys vaimentaa lopulta liiallisen aivotoiminnan.

Kun parisen vuotta takaperin etsin perheelleni kotia väliaikaisen (väliaikainen tarkoittaa noin kahta vuotta) eronjälkeisen pikkukopperon jälkeen, haikailin hiukan maalle. Mutta kun laskin yhteen työn, kaksi lasta, kahden lapsen harrastukset, kaupat, kotityöt ja yhden aikuisen, totesin, että väistämätön lopputulos löytyy jostain keskustan tuntumasta. Olen sielultani maalainen, mutta en viitsi tappaa itseäni työllä, tai sillä, että ajan pimeässä pitkin pikkuteitä lasten raivotessa väsymystään takapenkillä.

Ratkaisu oli siis lopulta helppo ja selvä. Silti välillä kaipailen pikkuruisen mummonmökin mureneville, alati viileille betonirappusille juomaan aamukahvetta. Ei haittaisi, jos lähellä liplattelisi järvi tai edes joku lutakko. Näinä hetkinä palautan mieleeni, että elämää riittää senkin jälkeen, kun lapset ovat lähteneet omille teilleen ja minä muutun kuljettajaäidistä joksikin muuksi. Jos vielä silloin perse kestää betonilla istumisen, niin eikun korpeen. Ja toisaalta, muistan myös teini-ikäisenä porkkanapenkkiä kitkiessäni ajatelleeni, että kun tästä lähden, en ikinä enää kitke. Että eihän näistä ihmisen toiveista oikein tiedä. Parempi kun ei kovin kuuntele, villiintyvät vielä.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Kiemuraista kommunikointia

En ole koskaan kysynyt kumppaniltani (siis silloin, kun minulla on sellainen ollut) näyttääkö takapuoleni isolta näissä housuissa tai tässä hameessa. Sellaista aina välillä kuulee jonkun kysyneen. En ymmärrä, kuinka sellaista voi kysyä. Jos vastaajaksi joutunut otus vastaa, että kyllähän se näyttää, niin eipä siinä hyvä heilu. Ja jos hän vastaa, että ei näytä, niin sittenhän sitä ajattelee, että ei se edes vaivaudu katsomaan. Koska näyttäähän se, ihan selvästi!

Turha siis kysyä. Eräänä päivänä erehdyin kuitenkin kysymään kuopukselta, näkyvätkö alushousuni housujen läpi (legginssit eivät olekaan täysin ongelmattomat). Poikanen katseli kysyttyyn suuntaan ja ehdin jo ajatella, että jopas hän paneutuu tähän asiaan. Sitten suusta putkahti: Varis asteli aitaa, neuloi villapaitaa, kepeää ja kaitaa. Sanoma jäi aavistuksen epäselväksi, mutta en yrittänyt uudestaan.

Kommunikointi on ylipäänsä vaikeaa. Tässä taannoin puhuin yhden ihmisen kanssa, taisinpa hiukan hiiltyäkin, mitä tapahtuu äärimmäisen harvoin. Kunnes tajusin, että emme me elä samassa maailmassa, emme likimainkaan, joten kuinka kummassa voisimme toisiamme ymmärtää. Lakkasin yrittämästä. Heti helpotti.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Etsin kunnes en enää

Taas tässä eräänä yönä kuljin tuntemattomaksi jääneen sairaalan käytäviä etsimässä exääni (yhtä niistä) ja itkin tolkuttomasti. Näitä unia on riittänyt, juuri tämän exän kohdalla ja aina ne toistuvat samanlaisina. Paikka voi vaihtua ja ihmiset ympärillä, mutta jutun juoni on aina sama: etsin häntä epätoivoisesti ja tiedän, että hänellä on joku hätä. Ja itken sitä löytämättömyyttä. Ajattelin pitkään, että suhde jäi jotenkin kesken ja siksi unet vaivaavat minua toistuvasti. Huomioitakoon, että minun suhteeni jäävät aina kesken, koska läheisyysahdistuksessani en voi päästää parisuhteitani sille tasolle, jolle parisuhteet väistämättä etenevät riittävän pitkään jatkuessaan. Tämä ei siis ollut mitenkään poikkeus. Yhtenä aamuna vessassa istuessani tulin kuitenkin ajatelleeksi, että taidan nähdä niitä unia vain siksi, että olen saanut hänestä jonkin päähänpinttymän. On kauhean helppo olla antautumatta minkäänlaiseen läheisyyteen kenenkään kanssa, koska voin ajatella, että olen jo tavannut elämäni suuren rakkauden, jonka kuitenkin epähuomiossa tulin hylänneeksi. Unet loppuivat siihen.

Kävin jokunen vuosi sitten energiahoitajalla, jota ystäväni suositteli, kun valittelin energiavajaustani. Kerroin siitä kokemuksesta jo täällä, mutta näkövinkkeli saattoi olla toinen. Puhuimme muun muassa vaikeudestani rakastaa (ihan käsittämätöntä, että puhuin sellaisia tuntemattomalle tyypille, mutta hän tiesi joka tapauksessa, joten mitäpä siinä sitten ämpyröimään). Itkuksihan se meni, mikä sekin on outoa, en ole julki-itkeskelijä. Hän sanoi, että rakkaus parisuhteessa voi olla ihan samanlaista kuin rakkaus lapsiin. En uskonut, tietenkään. Rakkaus lapsiin ei sekään ole yksiselitteistä, mutta ehdotonta se on. Vaikka he tekisivät mitä, vaikka he olisivat kuinka typeriä ja tolloja ja hulluja, heitä rakastaa silti. Mutta että niin rakastaisi kumppaniaan? En tiedä. En ole muutenkaan vakuuttunut koko tästä rakkausjutusta. Alan kallistua järjestettyjen avioliittojen puoleen.

Kävin myöhemmin toisella energiahoitajalla, jolle kerroin tästä ensimmäisestä hoitajasta. "Olen kuullut siitä kaverista. Monet ovat käyneet hänellä, mutta kukaan ei tiedä, mitä hän tekee", hoitaja sanoi. Minäpä tiedän. Hän kuuntelee.