torstai 4. kesäkuuta 2015

Ikinä en kitke

Keväällä tekee aina mieli iskeä sormet multaan. Keväällä tosin tulee kaikenlaista muutakin kajahtanutta mieleen, mutta onneksi syksy ja hiljalleen hiipivä pimeys vaimentaa lopulta liiallisen aivotoiminnan.

Kun parisen vuotta takaperin etsin perheelleni kotia väliaikaisen (väliaikainen tarkoittaa noin kahta vuotta) eronjälkeisen pikkukopperon jälkeen, haikailin hiukan maalle. Mutta kun laskin yhteen työn, kaksi lasta, kahden lapsen harrastukset, kaupat, kotityöt ja yhden aikuisen, totesin, että väistämätön lopputulos löytyy jostain keskustan tuntumasta. Olen sielultani maalainen, mutta en viitsi tappaa itseäni työllä, tai sillä, että ajan pimeässä pitkin pikkuteitä lasten raivotessa väsymystään takapenkillä.

Ratkaisu oli siis lopulta helppo ja selvä. Silti välillä kaipailen pikkuruisen mummonmökin mureneville, alati viileille betonirappusille juomaan aamukahvetta. Ei haittaisi, jos lähellä liplattelisi järvi tai edes joku lutakko. Näinä hetkinä palautan mieleeni, että elämää riittää senkin jälkeen, kun lapset ovat lähteneet omille teilleen ja minä muutun kuljettajaäidistä joksikin muuksi. Jos vielä silloin perse kestää betonilla istumisen, niin eikun korpeen. Ja toisaalta, muistan myös teini-ikäisenä porkkanapenkkiä kitkiessäni ajatelleeni, että kun tästä lähden, en ikinä enää kitke. Että eihän näistä ihmisen toiveista oikein tiedä. Parempi kun ei kovin kuuntele, villiintyvät vielä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti