torstai 24. syyskuuta 2015

Kevytkenkäistä mekkoilua

Minä, joka koskaan en käytä mekkoa (paitsi hautajaisissa, harvoin niissäkään), olen ollut jo kahtena päivänä töissä mekko päällä. Sen lisäksi olen kyläillyt mekossa. Ja tuntenut oloni sen verran kotoisaksi, että olen ajatellut ryhtyä mekkoihmiseksi. Olen aina salaa tykännyt mekoista, mutta koska vartalomallilleni on ollut äärettömän vaikea löytää istuvia mekkoja, en ole niitä käyttänyt. Nyt olen löytänyt jo pari oikein kivaa mekkoa, yksi minulla oli jo ennestään, kun sellaisen kesällä hautajaisiin hankin. Se on vähän turhan synkkä, mutta asusteilla sitäkin saa tietysti piristettyä. Punaiset sukkahousut näyttivät toimivan melko hyvin. Harmi, että onnistuin rikkomaan ne heti ensimmäisellä käyttökerralla. Yksi niistä syistä, joiden vuoksi en ole oikein ollut sinut sukkahousujen kanssa. Löysin myös erittäin kivat violetit sukkahousut, mutta en vielä tiedä, minkä kanssa ne yhdistäisin.

Tässä kun koko muu maailma tuntuu olevan sekaisin ja ongelmissa, on ihastuttavaa (vaikka ehkä hiukan kevytkenkäistä) innostua liehuvista helmoista ja värikkäistä sukkahousuista. Voisi luulla, että rintavana olisi jotenkin luontevasti naisellisempi, mutta niin ei näytä ainakaan minun kohdallani olleen. Katsotaan, mihin tämä kehityskulku johtaa. Ehkä palaan takaisin hiutuneetmustathousutvirttynytpaita-tyyliini, ehkä en. Mutta on jotenkin ihan hurjan kiva löytää vaatteita, joita ei aiemmin olisi voinut kuvitellakaan pukevansa päälleen. Ihan kuin olisi auennut uusi maailma.

Naapuri kysyi eilen, olenko laihtunut. Sanoin, että olen, tarkalleen ottaen 1,7 kiloa. Kun hän katsoi hiukan pitkään, selitin, missä leikkauksessa olen ollut. Vanha rouva tuumasi itsekin haluavansa samanlaiseen.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Arpia ja aamiaiskäpyjä

Kerroin taas tänään tissien kuulumiset yhdelle työkaverille, jota en ole sairaslomani jälkeen nähnyt. Tosin versio oli lyhennetty, eli "niille kuuluu ihan hyvää". Eilen juuri katselin kyseisiä pallukoita peilistä ja totesin, etteivät ne erityisen kauniit ole. Arvet ovat melko rajut niistä kohdista, jotka vaivasivat pidempään. Kyllähän ne siitä muuttuvat ajan kanssa ja toisaalta tissien ulkonäkö ei ihan hirveästi minulle merkitse (ja jos se jollekin kanssakulkijalle merkitsee hirveästi, niin ainahan sitä voi kuljeskella muualle katselemaan nätimpiä tissejä). Nämä kun ovat joka tapauksessa omasta mielestäni ihanat verrattuna edelliseen. Ihan siksi, etteivät ne paina eivätkä heilu ja pompi. Nämähän eivät tunnu liikkuvan juuri lainkaan. En tiedä, eivätkö pienet tissit yleensäkään liiku vai ovatko nämä vain vielä jotenkin uutuuttaan jäykät.

Elämä on onneksi muutakin kuin tissejä. Viime viikolla löysimme vahingossa kotimme lähistöltä pienen metsän, jossa olemme nyt joka päivä notkuneet. Toki olemme metsän ennenkin huomanneet, emme vain jostain syytä ole menneet sinne. Nyt menimme. Eilen teimme sinne majan. Tänään menemme majaan eväsretkelle. Metsä on liian pieni ja liian lähellä tietä ollakseen loistava paikka täydelliseen virkistäytymiseen, mutta pikaisen arkivirkistäytymisen kannalta se on ihanteellinen. Parin minuutin päässä kotoa ja tutkittavaa sieltäkin löytyy runsaasti. Isoja kiviä on paljon. Mustikoita (joskin jo vähän vetisiä) on paljon, puolukoitakin muutama. Risuja on paljon. Käpyjä on paljon. Kiemurtelevia polkuja on paljon. Ja eilen oli ainakin yksi orava, yksi maassa pomppiva pikkulintu ja yksi iso koppakuoriainen.

Lapset tekivät oravalle aamiaiskäpykasan. Täytyy tänään tarkistaa, onko aamupala kelvannut.

torstai 17. syyskuuta 2015

Nälkä (ei elämän)

Elimistöni näyttää kärsivän nälänhädästä. Syön joka päivä kuin rekkamies, eli ihan liikaa toimistotyöntekijälle. Vaikka täytyy myöntää, etten tiedä, kuinka rekkamiehet syövät. Kävin kyllä kerran treffeillä rekkamiehen kanssa, mutta joimme vain kahvit, enkä osaa sen perusteella tehdä tulkintoja rekkamiesten yleisestä ruokavaliosta. Oletan heidän syövän paljon, vaikka en oikeastaan tiedä, mihin se perustuu. Voi olla, että he juovat vain kahvia. Litratolkulla kahvia.

No, joka tapauksessa syön paljon. Silti olen viime aikoina herännyt joka yö klo 01.00-01.45 välisenä aikana hirveään nälkään. En voi ymmärtää. En ole noussut syömään, koska ajattelen, että siitä tulee hyvin äkkiä paha tapa. Minulla on suunnattoman suuri herkkyys pahoille tavoille ja niitä on ennestäänkin jo riittämiin. En ole myöskään yrittänyt syödä päivisin enemmän, koska en oikeastaan voi syödä enempää, kun ei minuunkaan ihan mahdottomia mahdu, vaikka paljon mahtuukin. Öisin on käynyt mielessä, että ehkä tämäkin on taas yksi oire orastavista vaihdevuosista. Voisiko se olla? En tiedä, en ole perehtynyt aiheeseen riittävästi. Ehkä täytyy perehtyä.

Öinen nälkä on tietysti johtanut siihen, että olen suunnattoman väsynyt. Yritin aluksi ajatella, että ei tätä kauan voi kestää, kohta nukun taas hyvin ja olen päivisin virkeä. Sitten aloin miettiä, koska ihan oikeasti olen ollut viimeksi virkeä. En muista. Aina rakastuessani olen hetken aikaa virkeä, mutta koska rakastuminen on kuitenkin kaikkine oheistoimintoineen äärettömän uuvuttavaa puuhaa, on siinäkin saldo melkoisen heikko. En tiedä, olenko ollut oikeasti virkeä koskaan. Muistan joskus lukeneeni artikkelia, jossa joku asiantuntija sanoi, että tietää nukkuneensa riittävästi, jos herää aamulla virkeänä. Herääkö joku aamulla virkeänä? En minä ainakaan. Ehkä en vain sitten nuku riittävästi, mutta koska nukun jo nyt 9-10 tuntia yössä, ei enempään aika riitä. Tosin tällä hetkellä tietysti valvon siitä osan.

Kauheasti tulikin asiaa yhdestä vaivaisesta nälästä. Tuli nälkäkin. Menen syömään.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Auts

On hetkiä, jolloin tuntee itsensä hyvin, hyvin epäviehättäväksi. Tässä tältä kesältä kaksi sellaista, jotka ovat jääneet mieleen (niitä on tosin ollut muitakin).

Kesälomalla vein poikaa jalkapalloharjoituksiin, liian aikaisin ja pienessä vesisateessa. Odottelimme harjoitusten alkua autossa ja ajattelin, että tässäpä hyvä hetki tarkistaa partakarvojen tilanne. Niitähän löytyi, joten kaivoin esiin pinsetit, jotka minulla aina autosta löytyy. Juuri kun nyppäisin ensimmäiset karvat, pojan harjoituskavereiden kolme nuorta ja komeaa isää käveli autoni ohi. Meinasin lähteä takaisin kotiin. En kuitenkaan lähtenyt, vaan seisoskelin sateessa kentän laidalla seuraamassa pojan harjoituksia, niin kuin kunnon futismutsin kuuluu.

Toinen epäviehättävyyden mieleenpainunut hetki oli ennen rintaleikkausta. Noin kolmikymppinen nuorimies, joka itseään myös kirurgiksi tituleerasi oli juuri piirrellyt varsin vaikuttavan näköisen kartaston pitkin rintojani. Sitten hän pyöräytti minut ympäri suoraan valtavan peilin eteen ja sanoi: "No niin. Tässähän on nyt kaksi ongelmaa. Rintasi ovat turhan isot ja lisäksi ne ovat väärässä paikassa". Hän oli ehdottoman oikeassa. Mutta silti. Auts.

maanantai 7. syyskuuta 2015

Alastonkuvia ja toipumista

Näin unta, että latasin blogiin vahingossa alastonkuvani enkä edes tajunnut sitä, ennen kuin lomamatkan jälkeen. Siinä ajassa kaikki 17 lukijaani olivat sen tietysti nähneet ja kommentteja oli tullut enemmän kuin mihinkään koskaan. Se oli kamalaa. Sitä ei oikeasti voisi tapahtua, ei minulla ole koneellani alastonkuvia. Jossain niitä saattaa olla, vaikka toivon, että ovat hävinneet jo aikaa sitten.

Herätessäni ajattelin, että pitäisiköhän palata blogin pariin. Tässä on ollut kaikenlaista. Kesäloman jälkeen kävin väsyttämässä itseni puolitoistaviikkoisella älyttömällä repimisellä, jonka jälkeen käväisin leikkauspöydällä. En sen repimisen takia, vaan ihan muuten, suunnitellusti. Ennen leikkausta oli jonkun verran kiusallista puhua aiheesta, rintojen pienentäminen näyttää jakavan mielipiteitä ja myös tuottavan omituisia kommentteja. Nykyisin kerron tissieni kuulumiset kaikille, joten aiheeseen liittyvä kiusallisuus on kadonnut. Sitäpaitsi nämä tissit eivät oikeastaan tunnu vielä omilta, mikä on johtanut siihen, että esimerkiksi kaupassa saatan korjata hankaavaa haavateippiä tajuamatta, että muista ihmisistä se näyttää tissien kopeloimiselta. Onneksi ne sentään ovat kiinni minun kropassani.

Leikkaus on tehty terveydellisistä syistä, enkä ehkä siksi juuri miettinyt etukäteen, että oikeasti ulkonäkökin muuttuu melkoisesti. Siihen on ollut vaikea tottua, vaikka pidänkin nykyisestä enemmän kuin entisestä. Ostin mekon, jossa näytän mielestäni erittäin hyvältä, vaikka edelleen löytyy reilusti vatsaa ja takapuolta. Jotenkin tuntuu, että enää itseään ei tarvitse piilotella. Ei olisi tietysti tarvinnut ennenkään, mutta kun on riittävän monta kertaa yrittänyt saada asiakkaan katseen siirtymään rinnoista silmiin, piilottelu on tuntunut ainoalta järkevältä ratkaisulta.

Tässä on siis aika mennyt. Toipumisessa ja uuteen minäkuvaan tottumisessa.